Kokeilua jäsennyksiksi

No niin, nyt siis käännetään ajatukset ydinongelmien ja - ilmiöiden hahmottamiseen, tutkimustehtäviin, näkökulmien rajaukseen, käsitteellisten tarkastelukulmien etsimiseen.

Etnografisen tutkimuksen yksi tulos tulisi olla ilmiön uudenlainen käsitteellinen jäsentäminen. Analyysin on tarkoitus siis päätyä muun muassa tähän. Jokunen jäsennys joistakin ilmiön ulottuvuuksista pyörii mielen päällä. (Yöllä näin unta, että rämmin Kaverin kanssa iltahämärissä jonkinlaisella polulla ja päädyin johonkin rakennukseen, jossa nainen totesi, että mitä te näitä kouluja tutkitte, ne ovat kaikki samanlaisia, tiedän, kun olen ollut niissä töissä eri puolilla Suomea. Minä siihen, että eihän me KOULUJA saati opetusta tutkita.)

Nyt niitä jäsennyskokeiluja (jotka eivät ehkä edes toimi):
Totunnaisen ja tämönhetkisen ristiriita. Osa paikallisista ihmisistä tuntee haikeutta ja tyytymättömyyttä, koska vertaavat entiseen ja totuttuun. On eri asia, jos tulee muualta tietoisena nykyisestä ja valitsee sen.
Läsnäolon ja poissaolon yhtäaikaisuus: jotain ei paikkaa pitkään asuneille ole enää olemassa objektiivisesti, mutta kokemuksellisesti on. Läsnäolo ja poissaolo ovat yhtäaikaisia sen kautta "mitä pitäisi olla", "mitä oli" ja "mitä voisi olla" ja "mitä on". Amputoinnin jälkeen jalka on olemassa vain omana kokemuksena (vai onko?)
Jokaisen mennyt on aina mukana uudessa tilanteessa.
Jokaisella sukupolvella on omat aikaansaannoksensa.

Nyt ajattelen, että "koulu" olisi yksi paikallinen kulttuurinen ja yhteiskuntapoliittinen paikallinen konteksti. Koulurakennus on fyysinen tila, jolla on fyysinen sijainti - ja sosiaalinen tila, ahdillisesti risteysasema, jossa erilaiset kohtaavat - tai eivät kohtaa. Aiemmat kokemukset tilasta ovat oleellisia kohtaamisissa ja tulkinnoissa.

Kyläkoulut kierretty - entä sitten

Kunnan eteläpään kylät tuli eilen kierrettyä, 120 km, reilu 4 tuntia ja viisi koulua (yksi naapurikunnan puolella). Tähän reittiin taisi mahtua ääripäät - ainakin, jos rakennusten kunnosta puhutaan: oli vimpan päälle perinteitä kunnioittaen entisöidyt koulurakennukset ja koko pihapiiri (sitä monista koulunpihoista tuttua pientä, punaista hirsisaunaa myöten). Ja toisena ääripäänä sitten pusikon ja vesakon keskellä lahonnut lautakasa, jota emme ilman paikalle sattunutta kyläläistä isäntää olisi löytäneet. Rakennus itsessään on purettu pois, mutta rippeet on jätetty niille sijoilleen. Hirret elävät uutta elämäänsä jossain länsirannikolla.

Pystyyn jääneessä ruokalakeittola-rakennuksessa lahot portaat, ovi auki, ikkunat rikki ja keittiökoneet ruostuneet paikoilleen.

Eilisen kouluista yksi oli kolmen sukupolven vakituisena asuntona. Pihapiirissä ravihevosia ja koulurakennuksessa myös isännän LVI-yrityksen toimisto. Toinenkin koulu oli asuinkäytössä: siinä sijaitsee lastensuojelulaitos. Kolme pystyssä olevaa koulurakennusta ulkorakennuksineen olivat kaikki huolella hoidetun oloisia.

Mutta nyt on kyläkoulujenkiertelykiintiö täynnä tällä erää. Siltä osin ja muutenkin täytyy ryhtyä tekemään välitilinpäätöstä eli pohtimaan, mitä tutkimusmielessä on kaikesta viiden kuukauden aikana tehdystä jäänyt käteen: mitä olemme löytäneet, miten löytämäämme analysoimme ja miten tästä keväällä edetään.

Siirryn siis kohta kentältä kammioon keskustelemaan kirjallisuuden kanssa. Kirjoittanuthan olen nytkin, sillä etnografisessa tutkimuksessa kirjoittaminen on keskeinen osa tutkimusprosessia. Se on yksi menetelmä, ei pelkkä raportointitekniikka. Tänään kuitenkin vielä haastattelu.

Koulukierroksella

Satoi, kun läksimme ekaluokkalaisen kanssa kotioveltaan risteykseen odottamaan bussia. (Neljäsluokkalainen oli sairas.). Muuten tyhjän bussin takapenkki oli kolmen teini-ikäisen tytön käytössä, näitä pieniä koululaisia astui autoon matkan varrelta neljä, isompia enemmän. Matka koululle kesti 45 minuuttia.  Paluumatkan bussi kiertelee kuulemma enemmän.

Jatkoin nuoruuden kaverin kyydissä kyläkoulujen etsintäkierrokselle. 130 kilometrin matkalle mahtui yhdeksän entistä koulurakennusta, aikaa rundiin meni kuusi tuntia. Otin jokaisesta rakennuksesta valokuvia sekö tein erilliset muistiinpanot. Tähän lyhyt pika-analyysi: rakennuksista kaksi oli hyvin käyttämättömän näköisiä, toiseen ei päässyt autolla pihaan, muutama oli vapaa-ajan käytössä ja kahdessa asuttiin ympärivuotisesti. Jonkinlainen asuinkäyttö siis käyttötarkoituksena, yksi kansalaisopiston kudontapiirin tilana.

Yhdessä paikassa tapasimme asukkaat, toisessa tulisijoja kunnostavan muurarin, kolmen kohdalla lähistöllä liikkuneen ihmisen. Yksi ei tiennyt, kuka koulun omistaa, toinen tiesi tarkalleen, ketä koululla asuu - ja kolmas tiesi vähän jotakin nykyisestä omistajasta. Nämä ihmiset olivat miltei ainoat, jotka matkan varrella ylipäänsä näimme - paitsi "kyläkauppakylällä", jossa kävimme kahvilla. Kahvinurkkaan kertyi taas pöydällinen ihmisiä - ja siinä kuulimme, että yhden asutun koulun omistajan mies oli eilen kuollut. Emme sitten yrittäneet tavoittaa omistajaa.


Huomenna koluamaan loput viisi koulua.

Tässä kunnassa virallisin tienvarsimerkein merkittyjä kyliä taitaa olla vain kaksi, toinen sen 1970-luvulle itsenäisen kunnan kirkonkylä. Toinen entinen teollisuustaajama. Kyläyhdistyksiäkään ei toimi monta.  Kotikonnuilla pohjois-Karjalassa on toimintaa kylillä selvästi enemmän ja sinisin tielyltein merkittyjä kyliä tuon tuostakin. Täytyy miettiä, mikä kaikki tätä voisi selittää. Yksi selittävä tekijä lienee kunnan pinta-ala - suht lyhyet välimatkat. Sellainen kylätalomeininki täältä puuttuu myös. Yksi kylätalo ja kaksi seurojentaloa taitaa olla kyläläisten käytössä.  Entä Leader-politiikka? Sehän vaihtelee alueittain paljonkin, siis se, millaista toimintaa alueella tuetaan - henkisesti ja taloudellisesti.

Aamu ietteitä

Takana huonosti nukuttu yö, vettä lotisee mökin kattoon. Kello 7.30 olen sopinut tapaavani kaksi koululaista heidän kotiovellaan, noin 8 km päässä majapaikastani. Lähden siis mukaan heidän koulumatkalleen.
Tämän kunnan yhden pohjoisen kylän olen valinnut mukaan siksi, että se on kahden maakunnan (oikeastaan kolmen) rajalla, sieltä on yhtä pitkä matka (noin 30km) kolmen kunnan keskustaajamaan ja se on kunnan etäisin kylä.
Lisäksi tunnen sitä pitkäaikaisena kesäasukkaana, koska nykyisin lähin mökkiläisen kauppa on siellä. nuoruudessani lähin kauppa oli täällä mökkikylällä, 2 km päässä. Sen lakattua kulki myymäläauto. Sitten siirryttiin käymään 9 km päässä olevan kylän kaupassa. Sen jo aikoja sitten lakanneen kaupan jälkeen oli vuorossa tämän tutkimuskylän kauppa, matkaa noin 17 km. Siellä oli vielä muutama vuosi sitten sekatavaramyymälän lisäksi hyvästä palvelustaan ja nopeista toimituksistaan kuuluisa rautakauppa. Omistajan kuoltua molemmat kaupat sulkivat ovensa. Vuoden kiinniolon jälkeen mylän sinnikäs toiminta johti sekatavarapuolen uudelleen avaamiseen, nyt valikoimaltaan kapeampana. Omistajanvaihdoksia on ollut uuden kanssa jo nyt ja koko ajan kylä varpaillaan sen suhteen, jatkaako kauppa vai ei.

Mökkikylän iäkkäät asukkaat ovat voineet viime vuosina tilata ostoksensa kunnan keskustaajaman kaupasta (jonka myymäläauto täällä ailanaan liikkui.)  nyt myös tutkimuskylän kauppias tuo tavaroita kotiin. Valikoimat toki vähäisemmät.
Koulu siis lakkautettiin tänä syksynä, joten koululaiset, joiden matkaan lähden, ovat uudella -entistä pidemmällä -koulumatkalla. En tunne heitä eivätkä he minua.

Pari päällimmäistä huomiota

Tällaisen tiivin kenttäpäivän jälkeen on aika täysi (tai tyhjä) olo. Kahden kylätoimijan haastattelu kesti 1,5 tuntia, ylikin.
Kunhan haastattelu on litteroitu, pääsee sitä tosissaan analysoimaan ja sieltä löytyy asioita, joita nyt ei ajattele.
Juuri nyt päällimmäisenä ajatuksena on, että
-sekä haastattelemani henkilöt (mies ja nainen) että muut tapaamani ihmiset (vanhan kaupan asukas, parturi, kyläkauppias - kaksi naista ja mies) olivat kaikki aikuisiällä kylään muuttaneita 2-20 vuotta sitten) ja kauppias asui kunnan toisella kylällä- josta sieltä ei ollut syntyisin. Kukaan ei siis ollut käynyt noulua kylällä. Koulun merkitykset eivät puheessa myöskään mietoutuneet mustoihin vaan tiukasti nykypäivään, mm. Siihen, että kun koulu nyt lakkasi, arvuutellaan miten käy yhteisten kokoontumistilojen (parturi jumppaa koulun salissa, kylätoimijat huolehtivat myös ulkoliikuntatiloista.) liikuntaa koululla on järjestänyt kansalaisopisto, mutta myös yksityinen yritys ja urheiluseura.
Sisäliikuntaan sopivaa tilaa ei muuta oikein ole. Tyhjillään oleva kaminalla lämpiävä seurojentalo tulee lähinnä mieleen. Nyt odotetaan, mitä koululle tapahtuu. Huhuja liikkuu.

Kaupan kahvinurkkaus termareineen on kylän "huoltoaseman baari". Kauppiaan mukaan päivän mittaan ainakin kolme pöytäseuruetta tapaa siellä toisiaan.

Kohtaamisia kylällä

Haastattelua odotellessa käppäilin tämän päivän kylällä kameran kanssa. Osuuspankki auki kahdesti viikossa muutaman tunnin, parturi maanantaisin, pubi-ravintola kesällä joka päivä ja nyt vielä viikonloppuisin. Tarmo lähikauppa on kesällä auki päivittäin, nyt kuutena päivänä ja talvisydännä ehkä viitenä.
Kaupan edessä tapasin naisen, joka kysyi, voiko auttaa. Kerroin aisani. Hän on miehensä kanssa kotoisin Helsingistä. Etsivät vanhaa kaupparakennusta, pitävät nyt maalaispuotia kesäisin. Kaikki on mitä tarvitaan. Lääkäriin 30 km, ongelma ei ole matka vaan se, etti aikoja tahdo saada. Erityislääkäriä nainen tarvitsee, matkaa 100 km. Tiesi muuttaessaan. Muualta tullut on tehnyt valinnan. Tietää, ettei R-kioski ole nurkan takana. Kaikki tarpeellinen on kylällä. Nainen pitää blogia, jota ryhdyn seuraamaan. Saa palautetta, että pitäisi puhua kylän ongelmista enemmän.

Parturi on asunut kylällä vakituisesti muutaman vuoden, muutti pysyvästi, kun miehen vanhemmat kuolivat. KAikki tarpeellinen on kylällä: maisema, marjapuskat ja uimaranta. Talvella leivotaan, tehdään ruokaa, hiihdetään ja käydään jumpassa (mikäli jumppa jatkuu, kun koulu lakkasi).

Kauppias asuu toisella kylällä noin 20 kiolmetrin päässä. Kesällä tulee toimeentulo, tehdään 24/7 kahdeksan viikkoa, enempää ei jaksaisi.
Toivotti tulemaan aamupäivällä, kun asiakkaita vähemmän. Harmaatukkainen asiakas tuumasi, että me herätään myöhään täällä kylällä. Kaupassa on pieni kahvilanurkkaus.

Kaikki tapaamani ihmiset ovat auliisti auttaneet ja heittäytyneet juttusille. Nyt haastattelun tekoon kylätalolle.

Autotta

Olen aiemmin jäsentänyt maaseudun ihmisten vaihtoehtoja sen pohjalta, onko heillä auto käytettävissä. Lapset ja nuoret ovat myös autottomien ryhmä, jonka kyytivaihtoehtoja tai kyydin puuttumisen seurauksia ei ole tutkittu.

"Joku sanoo...joku taas sanoo"

Järjestelen ensi viikon kenttätyötä. Tällä kertaa jo vähän systemaattisemmin: aikanaan itsenäisen kunnan  kirkonkylän kylätalolle (kunnantalolle) maanantaina. Tästä entisen pitäjän keskustasta on liitoksen jälkeinen tullut palvelujen suhteen sivukylä jo vuosia sitten. Tuoreen kuntaliitoksen jälkeen se on muuttunut sivukylän sivukyläksi sillä edellisessä kuntaliitoksessa uuden pitäjän keskukseksi muodostunut kirkonkylä näyttää nyt tuoreessa kuntaliitoksessa menettävän toimintojaan kuntaliitoksen toisen osapuolen keskustaan. (Meneekö mutkikkaaksi? Tässä toistuvien kuntaliitosten edetessä keskuksista tulee sivukyliä ja sivukylistä - niin, mitä?)

Menen kylätalolle tapaamaan kyläläisiä sekä haastattelemaan kyläyhdityksen puheenjohtajaa.

Löysin kyläyhdistyksen välityksellä myös tutkimuksen ensimmäiset koululaiset, 1. ja 4.-luokkalaiset pojat, jotka aloittivat pari viikkoa sitten koulunsa uudessa paikassa. Ainakin matka (joka eimminkin tehtiin autokyydillä) piteni ja koulu isoni.

Pojat olivat äidilleen luvanneet, että voivat osallistua tutkimukseen. Niinpä ensi viikon tiistaina kello 7.40 ajan heidän kotipihaansa ja kuljen siitä koululle koulukyydissä. Takaisin palaan nuoremman pojan kyydin mukana. Haastattelen pojat ja äidin sitten jälkeenpäin.

Poikien äiti sanoi puhelimessa, että erilaisia busseja kulkee tällä hetkellä "kamalasti".  Poikien aiemman koulun lakkauttamispäätös tehtiin vasta kesällä, kuljetukset oli jo tarjousten perusteella sovittu - ja nyt sitten järjesteltiin lisäkuljetuksia.
Nainen sanoi myös, että "en sitten teidä, miten jatkossa kyydit kulkevat...joku sanoo yhtä ja joku toinen sitten sanoo (toista)..."

Tämä epätietoisuus, huhut ja erilaiset sanomiset ovat kylien tätä päivää. Ratkaisuja palveluiden lopettamiseksi tehdään nopealla aikataululla. Tässäkin tapauksessa koululle oli jo luvattu lisävuosi, mutta päätös muuttui kesän aikana ja kuoululaiset olivat yllättäen uuden edessä koulun alkaessa. (Se niistä aikanaan rummutetuista pehmeistä laskuista.)

Kuvasta on tullut sanan kaltainen kommentti

Valokuvataiteen museossa avautuu snapshot-valokuvanäyttely, jossa yhtenä teemana on kuvan uudenlainen rooli kommunikoinnissa. Kuvan todetaan lähentyneen sanaa kertomisen tapana.  Kyläprojektissamme kuvalla on kaksi roolia: Ne ajatellaan raportoidessa sanojen kaltaisina. Lukija ja katsoja tekevät tulkintansa kuvin ja sanoin kertomastamme.

Toisaalta kuvat toimivat sanojen tavoin kenttätutkimuksen muistiinpanoina.

Tämän näyttelyn haluan nähdä.

Muistiinpanoja

Aamulenkillä koirien kanssa komen kylätutkimuksen teemaa pyöri mielessä

1. Kyläkoulujen lakkauttamisen  seurauksena kylän koululaisten koulumatka pitkittyy ja mutkistuu. Tähän mennessä keskusteluihin aiheesta tässä tutkimuksessa on osallistuneet aikuiset, jotka sanovat, että
- koulumatkaan käytettävä aika on pitkä, usein kohtuutonkin
- koululla kyydin odottelu on raskasta
-koulumatkan kuljetusketju on monimutkainen ja katkonainen ja sisältää odottelua (karhujen keskellä, tuulisella aukiolla)
-kouluun lähtöön motivoituminen vaikeutuu matkan vuoksi
- kyliltä muutetaan pois, kun joudutaan koulukyytien varaan
- kylille ei muuteta, koska koulua ei ole (ja joudutaan koulukyyteihin)

Toisaalta Päivi Harinen tutkii koulukyytejä ja toteaa, että se on yhteisen hengailun paikka.

Mitähän eri ikäiset koululaiset sanovat? Esimerkiksi ensimmäisenä kyytiin nousevat? Se voisi olla aivan yksi tutkimusteema - ellei jo jossakin ole.

2. Toisen asian jo unohdin...(näin käy, kun ei kirjoita avainsanoja heti ylös).. Muistin sentään: Tyhjän koulun aihepiiriin kuuluu siis aivan käyttämättömänä oleva "hylätty" koulu (joka on ollut myynnissä muttei ole löytynyt -sopivaa-ostajaa), mutta yksi vivahde tyjästä koulusta on myös mukakäytössä oleva koulu, jossa kuitenkaan ei kylän näkökulmasta ole mitään toimintaa eikä käyttöä tai se "oikea käyttö" (esimerkiksi vapaa-ajanasuminen), jota kylällä odotetaan ei etene vaan koulua korjataan hyvin, hyvin verkkaisesti ja näkymättömästi eikä suunnitelmista tiedetä, eikä loppua näy.

3. Mitä tarkoittaa, kun ihminen sanoo vapaa-ajankylästään viihtyvänsä siellä, koska siellä "aika pysähtyy"?

Kesäteattereista

Aamun Karjalaisessa oli juttu kesäteattereista "Kesäfarssi pesi laitosteatterin". Mielestäni korostunut vertaus laitosteatteriin Pohjois-Karjalassa on turha ja kiusallinen. Kylillä kierrellessäni kesän mittaan olen käynyt myös muutamassa kesäteatterissa - niitähän on todella paljon esimerkiksi Pohjois-Karjalassa (onkohan kukaan laskenut?), osin puhtaasti kyläläisistä koostuvia harrastajateatteria, joskus mukana on myös ammattilaisia. Ohjaajienkin ammatillisuus vaihtelee.

Teatterin tutkimuksen seuran puheenjohtajan Marjatta Häti-Korkeilan mukaan kesäteatterit ovat poikkeuksellinen suomalainen ilmiö. Hän luettelee syitä sen suosioon: yhteisöllisyys ja lavalla on lupa olla joku toinen. Toisaalta kesäteatterit ammattimaistuvat ja ohjelmat monipuolistuvat. Paikalliset aiheet ovat lisääntyneet. Kesäteatteriin mennään katsomaan tuttuja. Joensuun kaupunginteatterin johtaja jäsentää kesäteatterin eroja: Ammattimaiset, business-tavoittein toimivat kesäteatterit - yhteisölliset kyläteatterit. Niiden suosio liittyy kesälomaan, ulkoilmaan ja muuhun ulkoilmanäyttelemiseen. (Ulkoilmanäyttelemien, by the way, voisi lisääntyä laitosteatterissakin. Toisin sanoen teatteriesityksen paikkoja olisi paljon.)

Minustakin on helppo tulkita kyläläisten tekemä kesäteatteri yhteisöllisyydestä lähteväksi ja yhteisöllisyyttä lujittavaksi. Sen toteuttamiseen osallistuu laaja joukko muitakin kyläläisiä kuin näyttelijät. Useimmiten sitä tehdään edelleen talkoilla, jotkut toiminnot (kuten kahvio) on voitu ulkoistaa yrityksille. Eräällä tutkimuskylällämme muistellaan vieläkin kymmenen vuotta sitten toteutettua kesäteatterinäytelmää: näytelmäharjoitukset, puvustukset (jopa liikenteenohjaajat puettiin), lavastukset, kahvitukset, liikenteenohjaukset (jonka hoitivat alueen karavaanarit talkootyönä),  teatterilavan korjaamiset ja rakentamiset. Ja mitä kaikkea muuta siihen liittyikään. Kyseessä oli monen vuoden projekti, koska näytelmää myös esitettiin useana kesänä.
Yhteisöllisyys syntynee toiminnasta?

P.s. Neljän kesäteatterin kokemuksellinen saldo omalla kohdallani jäi laihaksi. Kaikkein ammattimaisin yritti olla hauska, mutta mielestäni oli erittäin tylsä, suorastaan pitkästyttävä. Oma suosikkini oli Rääkkylän kesäteatterin näytelmä: Jukka Itkosen teksti, taitava ohjaus, mainio lavastus (ja esityspaikka navetan ylisillä) ja taitavat, hyvät harrastajanäyttelijät etenkin päärooleissa. Esitys oli myös hauska - minua nauratti oikeasti (kaikki tutut kliseet) - vaikkei kesäteatterin tarvitse hauska ollakaan. Epäonnistuminen hauskan yrittäminen on huono juttu.

Kahvila ja baari

Tarkoitus oli tänään ajella maakunnassa tunnettuun kyläbaariin, joka on niitä ainoita kylillä ympäri vuoden auki olevia baareja (ellei muutamia huoltoasemia oteta lukuun). Matkalla pysähdyin kauniilla paikalla järven rannalla valtatien varrella olevaan kahvioon, joka on auki kesäisin 1.6.-31.8. Kiittelin monipuolisia suolaisia leivonnaisia ja kahvilan omistaja kertoi totuttaneensa asiakkaansa kuuden vuoden aikana niihin - nousee joka aamu aikaisin leipomaan.

Omistaja on pitänyt kesäkahvilaa kuusi vuotta. Vakituinen parinsadan ihmisen asiakaskunta koostuu kyläläisistä, työmatkalaisista ja turisteista. Omistaja perheineen asuu kylällä.

Kertoi, että poikansa ehti käydä kolme vuotta kyläkoulua kunnes se lakkautettiin vuonna 2005 ja siirtyi heti jonkinlaiseen työpajakäyttöön (tarkemmin ei tiennyt.) Hän innostui luettelemaan monta asumiskäytössä olevaa seudun koulua. Itsellään on pieni mökki naapurikylällä, jonka kylän molemmat tunnemme ja jonka vanhoja rakennuksia minäkin olen usein ihastellut. On pieni teollisuusyhdyskunta, jossa on persoonallisia rakennuksia. Nainen sanoi, että tuolla kylällä on omanlaisensa tunnelma, jostakin syystä hän viihtyy siellä erityisen hyvin. (Olen omien kokemusteni vuoksi samaa mieltä, täytyy pohtia mistä kaikesta "tunnelma" tulee.)

Kyselin muutamalla sanalla palveluista. Kuntaliitos vei palvelut. Tukussa käydään naapurikaupungissa, jossa mies on töissä. Monet terveyspalvelut ovat kadonneet 50 kilometrin päähän liitoskunnan keskukseen. Oman kirkonkylän kaksi kauppaa eivät oikein houkuttele.

Seuraavassa baarissa olikin sitten lähinnä paikallisia miehiä (kolme). Tälläydyin salakuuntelemaan heidän juttujaan: säistä, marjastuksesta (marjastajia ei ole näkynyt), kuivasta kesästä, katiskoilla käynnistä, raekuuroista ja sateen tarpeesta. Sellaista tuttujen keskinäistä turinaa. Ennestään tiedän, että tämä paikka on kyläläisten kohtaamispaikka. Vuokrarivitaloasuntoja näytti ilmoitustaululla olevan tarjolla.
Kouluakin kyselin, mutta sain sen nykykäytöstä vältteleviä vastauksia (tiesin kyllä suurinpiirtein, millaisessa käytössä on) enkä sitten lopulta mennyt sitä etsimään.

En lopulta saanut oikein mitään irti täällä määränpäässä, kiinnostavampi keskustelu syntyi siellä edellisessä paikassa.

Szymborskaa

Kesken kaiken jaarittelun putkahti päähän yhden suosikkirunoilijani Wislawa Szymborskan luomus:

Kolme merkillistä sanaa

Kun lausun sanan Tulevaisuus,
Ensimmäinen tavu häipyy jo menneisyyteen

Kun lausun sanan Hiljaisuus,
Rikon sen

Kun lausun sanat "Ei mitään",
Luon jotain olemattomuuden vastaista.

#####

Luen runoa tieteenfilosofisena pohdintana kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta ja kielestä todellisuuden tuottajana. Ajatus siitä, että tutkin maaseudun nykytodellisuutta on haavoittuva. Mutta entä jos totean, että tutkin maaseutuelämää vuonna 2014? Olkoon NYT siis vuosi 2014 - kuten tutkimussuunnitelmassa on todettu. Sanoilla voi määritellä toisia sanoja ja käsitteet - nehän ovat keskeinen osa yhteiskuntatieteellisiä tiedonmuodostusta.

Meille luvattiin....mutta heti katosi

Olen näillä kenttätyöreissuillani kylille heittäytynyt (itselleni epätyypillisesti) herkästi juttusille miltei jokaisen ihmisen kanssa kylätaloilla, baareissa, kesäteattereissa, uimarannalla, rajanylitysmuodollisuuksissa ja ylipäänsä kaikkialla, missä ihmiset ovat hetkeksi pysähtyneet paikalleen. Parin utelevan kysymyksen (asutteko näillä seuduin, oletteko täältä kotoisin, tms.) on tuntunut tarpeelliselta kertoa, kuka olen ja mitä teen (maaseutukyliin ja palveluihin liittyvää tutkimusta). Ihmiset tarttuvat herkästi sanaan "palvelu" ja varsin usein keskustelu jatkuu tähän tapaan:

...kyllähän myö jo etukäteen tiijettiin, miten tässä tullee käymään, vaikka meille luvattiin, että palvelut säilyy...heti lähti kaikki... ei oo ennää kuin postilaatikko tuossa seinässä...

Ihmiset viittaavat siis kuntaliitoksiin, vaikka en niistä mitään ole kysynyt. Siis siellä, missä kuntaliitoksia on toteutettu. Hyvin nopealla silmäyksellä havaitsee ulkopuolisena liitoskuntien kirkonkylissä nopean kuihtumisen (tyhjien tilojen määrän). Kylillähän prosessi on alkanut jo aiemmin - ja tyhjille julkisille tiloille (kuten kouluille, asemarakennuksille, kaupoille) on viritelty uutta käyttöä. Toisilla kylillä onnistuneemmin kuin toisilla. Silti esimerkiksi hyvinvointipalveluiden kaikkoaminen entistäkin etäämmäksi (pois entisestä kuntakeskuksesta) puhututtaa kylilläkin ja se liitetään kuntaliitoksiin.

Iltapäivähellettä kenttätöissä

On ollut niin antoisa alkupäivä kylätutkijalla, että täytyy jo blogata itselle muistiin muutama juttu.
Ensinnäkin olen ennenkin huomannut antoisaksi tämän kentälle ilman suuria suunnitelmia tupsahtelun (etenkin alkuvaiheessaan), olisiko sitä kuljeskelun metodia tämä.

Netistä olin katsonut lähiseudun kylätalojen aukioloajat sekä mahdolliset majoitukset. Ensimmäisellä kylätalolla sitten ryhdyin selvittelemään majoitusta ja heti alkoi kylätaloisäntä (vapaaehtoistyössä, eläkkeellä) rimputella ja selvitellä majoituksia, joita ei siis löytynyt. Sen jälkeenhän hän järjesti minulle lammenrantamökin 13 km kylältä. Laittoi mukaan vettä kanisterissa sekä kylmäkassin, johon eräs toinen mies antoi mukaan jäisen mehukattipullon. Kävin muutaman kilsan päästä "elintarvikekioskista" ostamassa eväät. Siellä olin sitten "salolla", uin illalla ja heäilin aamulla auringon paisteessa. Kahvin olin korvannut kokiksella, ei se ihan sama asia ole. Uin taas ja lähdin matkaan toiselle kylätalolla lähikylälle.  Tämä kylätalo oli 1800-luvulla rakennettu koulu, jossa kahvio ja koulumuseo. Hyvin hoidettu rakennus ikiaikaisten kuusten ympäröimänä mäellä.

Kylätaloemäntä vaihtui isännäksi (pariskunta, talkootyötä) ja isännän kanssa sitten juteltiin niitä näitä. Muun muassa, että ehkä vain 10 pros kylän väestöstä on käynyt kylätalolla (koululla). Koulua vuokrataan tapahtumatilaksi, on harmi, ettei ole yhtään asuntoa vuokrattavaksi sillä ylläpitokustannuksetovat lämmityksen vuoksi kovat. Asunnon vuokralla saisi ylläpidon kuitatuksi.

Kylässä on ikään kuin kaksi kylää sisällä, toinen karjalan radan aikoina asemaseudulle muodostunut, toinen siirtokarjalaisten alue. Tuntuu, että vieläkin kulttuurierot jollakin tavalla taustalla kummittelevat.

Nämä rajakylät ohjaavat väkisinkin nykypäivän perspektiivin sijaan historiaan, niin omanlaisiaan ovat kylien tarinat.

Talolle saapui myös uusi isännälle tuttu asiakas, kahville ja koulumuseoon. Oli käynyt mopolla tankilla naapurissa, yleensä käy autolla, mutta huvikseen nyt helteellä mopolla. Oli syönyt rajan tuolla puolen. Totesivat yhdessä, että paikat rajan lähellä (huoltoasemat, ruokapaikat, kaupat) ovat siistejä ja viihtyisiä kun taas oman kunnan keskustassa tilanne alkaa olla päinvastainen.

Molemmat tankkaavat Venäjällä. Autotta ei kylällä enää montakaan ihmistä asu.
Asiakasmies asuu itsekin vuokralla vanhalla koululla, kaksiossa sukulaisen omistamalla. Toinenkin asunto on vuokrattu ja kolmannessa asuu omistaja. Luokkatiloista kokoontuu kansalaisopiston piiri

Paikalle osui myös turistipariskunta kahville. Heillä on tapana lomamatkailla molemmin puolin itärajaa. Sortavala on kuulemma mennyt heikompaan suuntaa. Kylätaloisäntä totesi, että siellä käy paljon venäläisiä turisteja, majoituspaikat on täynnä ja ruokailu kannattaa tilata etukäteen. Petroskoi on kehittynyt ja tie parantunut, totesivat.

Turisteina totesimme, että majoituspaikkojen nettitiedot eivät ole ajan tasalla. Miekin pistäydyin aamulla yhdessä netin perusteella somassa paikassa, joka osoittautui hoitamattomaksi, palveluita ei enää ollut kuin majoitus. Ystävällinen eläkeläispariskunta tosin tarjoutui tekemään ruokaa, jos maltan odottaa. En jäänyt, sillä outo haju karkoitti.

Ja palveluista sitten: olemme pakkosopeutuneet niiden katoamiseen, totesi koulun isäntä.

Tähän mennessä saamani infon perusteella kylien venäläisväestö on etupäässä vaimomuuttajia eikä heitä ole saatu oikein mukaan toimintaan, vaikka on yritetty. En kysynyt, miten on yritetty.

Kylätalon isäntä oivalsi, että olen henkilö, jolle häneltäkin oli eilen kyselty majoitusta. Kahden vierekkäisen eri kunnissa sijaitsevan kylän toimijoiden sosiaalinen verkosto on siis olemassa ainakin täällä.

Niin ja mopomieskin näyttelee kesäteatterissa, tosin toisessa kuin mitä kävin illalla katsomassa.

Avuliasta porukkaa olen tavannut kaikkialla.

Muutama huomio tämänkertaisen matkan varrelta

Kaksi kylää, monta kohtaamista mahtuu tähän päivään. Päällimmäisenä miltei kaikille paikallisille ihmisille yhteinen aihe: kysymättä puheeksi otettiin kuntaliitokset ja se, miten entisten kirkonkylien nopea näivettyminen heijastuu kielteisesti kyliin tyyliin "meille luvattiin, että palvelut säilyisivät" - mutta toisin on käynyt. Kaupan tilalle on tullut jotakin, jolle ei oikein löydy nimeä, lähinnä kai jonkinlainen elintarvikekioski, jossa kaikki on melko kallista.
Tai sitten "kaikki" on viety.
Mutta mitä ihmiset sitten nostivat esiin kysellessäni arkipäivään kaivattuja parannuksia : hidasteet kylätielle, jossa autot eivät noudata nopeusrajoituksia, esimerkiksi. Lopulta ei puhuttu palveluista. Niiden etäisyys otetaan näissä rajakylissä itsestäänselvyytenä, samoin auto ja venäjän bensa. Joku totesi käyvänsä tankilla yöllä, koska päivällä jonotus voi viedä aikaa ja reissu kestää vartista kolmeen tuntiin.

Yksi mieleen jäänyt asia liittyy turismiin. Turistit pysähtelevät kuulemma kysymään auki olevia paikkoja, nähtävyyksiä, tietä ja milloin mitäkin. Tapaamani nainen sanoi, että hänkin on usein keitellyt kahvit ohikulkijoille, koska mikään pysähdyspaikka ei ole ollut auki. Monet sulkevat ovensa jo elokuun alussa - jos ovat auki ollenkaan. Minäkin kyselin lähellä olevan turistipaikan aukioloa, mutta ei hän tiennyt. Ei meille kerrota, ei meitä informoida, totesi hän.

Huomion itse, että infokyltit esimerkiksi nähtävyydestä tai maja- ruokapaikasta olivat paikoin ränsistyneitä ja kallellaan kaatuneita).. Alkoi jo itseänikin jännittää, löytyykö jostakin jotakin syötävää ja riittääkö bensa. Syötävää löytyi auki olleelta kylätalolla ja bensa riitti rajan tällä puolem olevalle tankille. Kylätalo ympäristöineen oli hyvin merkitty ja nätiksi laitettu

Turistit ovat osa monien kylien arkea. Mutta millainen osa ja mitä heidän palveluistaan tiedetään tai haluttaisiin tietää.

Käväisi mielessä, että netissä asiat on jo aika hyvin esitelty, mutta konkreettinen, fyysinen infopuhelimesta on paikoin unohdettu.

Kylätalo, jossa vierailin oli eräänlainen monitoimitalo sekin: kahvio, kirpputori, kokous- ja kokoontumistiloja, venäjän- ja suomenkielisiä toimijoita.

Minua autettiin auliisti ja kun osoittautui, että lähiseudun majoitustilat ovat täynnä, sanottiin, että kyllä minulle jotain keksitään. Keksittiin myös. Kirjoittelen tätä lammen rannalla sähköttömässä mökissä, jonka omistaa eräs paikallinen yhdistys. Tulin juuri kesäteatterista, joka oli hauska ja hyvä ja joka myös esiteltiin kylän yhteisenä voimanponnistuksena. Katsomo oli ääriään myöten täynnä. Vieressäni istui kesäpphjoiskarjalainen etelästä. Hänelle tämä oli kuudes kesäteatteri.

Aurinko laskee ja valoja ei ole, joten nukkumaan.

Ilman paikkamuistia

Eilen ja tänään ex-kyläkouluvierailu ja yksi haastattelu. Haastattelemansa 26-vuotias nainen on asunut kylällä avomiehensä kanssa kolme vuotta. Kylällä on vuoden mittaan yhteisiä tapahtumia (kirpputori, joulujuhla ja muutakin), mutta haastateltavilla ei ollut tietoa tapahtumapaikan historiasta, siis kuka ja mihin tarkoitukseen se on rakennettu aikanaan. Nyt sitä kutsutaan "torpaksi"ja siinä on isoja tiloja, ylhäällä asuntoja. Voisi olla seurojentalo tai koulukin. Kiinnostavaa minusta on se, että energinen ja aktiivinen haastateltavana ei tiennyt paikkojen menneisyydestä eivätkä ne häntä kiinnostaneet. Kyläkoulu kai joskus on kylällä ollut, mutta kylältä kotoisin oleva avomies on jo käynyt koulunsa toisella kylällä. Anoppi kuulemma tietäisi.
Palveluista lähin ja merkittävin on bensa-asema Venäjän puolella. Kaikki muut palvelut sijaitsevat 40-75 kilometrin päässä. Siksipä tankkaaminen rajan takana on hyvä etu: kaikkeen tarvitaan autoa. Autot starttaavat kotipihassa kuulemma joskus 10 kertaakin päivässä. Litteroin haastattelun referoiden lähipäivinä.  Monta plussaa maalla-asumisen puolesta informantti löysi.

Pysähdyin myös yhdellä ex-koululla, jonka pihassa istui mies ja nainen, ympärillään kaksi isoa koiraa. Koulu on tällä hetkellä heidän vapaa-ajanasuntonsa (koulu on järven rannalla). Suunnitelmissa on joskus muuttaa pysyvämminkin. Koulun entisestä omistajasta heillä oli epämääräistä tietoa (asunto ja jonkinlaista käsityöyrittämistä).
Kysyin lupaa ottaa valokuvia. Se sopi, mutta ei kuulemma ole mitään kuvaamista, sanoi mies osoittaen ulkorakennuksen keskeneräistä kattoremonttia. Siis täälläkin korjataan.
Pariskunnan miehen isä oli kotoisin lähikylältä.

varsin vähän oli heilläkin tietoa vapaa-ajanasuntonsa menneisyydestä.

Kulttuuritilana edelleen

Oma lukunsa ovat nämä ex-koulut, joissa tietoisesti "tuotetaan" kulttuuria. Kävin tänään koululla kuuntelemassa oopperaa. Ei siis mitään kesäteatteria (kaikki kunnia kaikenlaisille kesäteattereille, joiden merkitykset kylälle ovat moninaiset) vaan ympärivuotista taiteellista toimintaa idealla "me emme tule sinne, tulkaa te tänne".

Koululta oli kivenheiton matka (vajaa neljä kilometriä) entisen kunnan keskustaan. Kuntaliitosten jälkeiseen keskustaan kilometrejä kertyy  reilu 30.

Pelkästään nämä kulttuuripalvelut ovat vaikeasti hahmotettava kirjo kaikessa monimuotoisuudessaan. Yritysperustaisesta bisneksestä vapaaehtoisten voimin toimivaan. Kylälle asettuneen taiteilijan ideasta kylän ikiaikaisesta kulttuuriharrastuksesta ponnistavaan. Yhden henkilön luomuksista koko kylän tai jopa seudun yhteiseen taidonnäytteeseen. Yleisönä kuitenkin on useimmiten enemmän kuin oman kylän nykyiset asukkaat.

Korjataan ja korjataan ja...

Viime päivien keskusteluissa maaseutukierroksillani tyhjillään pidettäväksi ostetun koulun teema on noussut yhä uudestaan esille. Kuulen toistuvasti kertomuksia siitä, kuinka "joku" osti koulun yksityiskäyttöön ja käyttöä ei ainakaan ulkopuolelta katsoen ole ollut. Joku on saattanut myydä koulun jollekin seuraavalle - jonka on kuultu kertovan, että nyt koulu pannaan kuntoon. Paikalliset ihmiset seuraavat silmä kovana tuon lupauksen toteutumista, mutta aluksi ehkä jotain pientä touhua onkin, sitten taas ei mitää. Koulua "korjataan ja korjataan ja korjataan", mutta homma ei näytä etenevän.

"Joku" on usein kyläläisille tuntematon ihminen, jolla ei ole siteitä kylään. Itä-rajan pinnassa se saattaa olla venäläinen, jota ei koskaan näy. Mutta yhtä lailla on kylälle vieraita suomalaisia - joskus keskieurooppalaisia.
Kylillä pohditaan "jokua"  ehkä paljonkin: kuka, millä aikeilla, miten- ja seurataan silmä kovana, eteneekö käyttöönotto/ korjaaminen. Tuntuu, että mitä vähemmän tiedetään, sitä ennakkoluuloisemmin ja kielteisemmin koulun omistajaan suhtaudutaan.

Jotkut aktiiviset kylät tai aktiiviset ihmiset kylällä tekevät lähentymisyrityksiä.

Ylipäänsä tämä julkisten rakennusten (koulu, kauppa jne.) omistajan vaihdos on iso ja kiinnostava asia, jonka ympärillä saattaa kuhista kovastikin, huhut liikkuvat ellei tietoa ole.

Villen aineistossahan oli niitä kyliä, jossa kyläläiset ovat kampanjoineet sen puolesta, että koulu menisi tutulle yksityisomistajalle, joka on suunnitellut koulua tiettyyn käyttöön. Nämäkään suunnitelmat eivät aina toteudu. En tiedä, miten kylän ja tutun asukkaan suhde sitten jatkuu.

Koulurakennusmuisto

Koulumuistoja on kirjoitettu hyllymetreittäin. En tiedä, miten usein niissä muistellaan itse rakennusta. Kirjailija Heikki Turunen tekee sitä(kin) kirjoittaessaan Vuonislahden koulun 120-vuotisjuhliin runon: "...Entä itse koulurakennus! Ikkunatkin kahdeksan ruutuiset, ja miten pitkä oli niiden rivi yläluokasta veistoluokan päätyyn. Tuntui pitävän juosta hengästyksiin ennen kuin pääsi pääovelta koulusiivekkeen ympäri sisäpihalle, jonne opettajan asunto näkyi salaperäisen arvokkaana... (kuvaus jatkuu)"
Heikki Turunen kirjassa "120 vuotta kuusikosta kukkoon. Vuonislahden kouluhistoria 1888-2008), Vuonislahden kyläseura ry. Toimittanut Sirpa Sulopuisto, s. 52)

Ylläpidon tuskaa

Lueskelen Villen puhelinhaastatteluraporttia samalla, kun litteroin (referaatinomaisesti) viime viikkoista haastattelua kylällä.

Näyttää olevan yleisempikin trendi se, että kyläyhdistykset ovat vaikeuksissa koulun ylläpitokustannusten kanssa ja kouluja suunnitellaan myytäväksi eteenpäin samalla, kun kiinnostus koulujen ostamiseen on ylipäänsä vähentynyt.
Villen haastatteluissa todettiin, että lähinnä asumiskäyttö voi kattaa ylläpidon ellei kyse ole yritystoiminnasta. Tämä tuntuu olevan usein asian laita omien havaintojenikin pohjalta. Muitakin onnistuneita kyläyhdistysten (yhdessä muiden toimijoiden kanssa) räätälöimiä rahoitusmalleja Villen haastattelujen perusteella on. Niihin täytyy tutustua.

Onnistumisen kannalta on oleellista, millä hinnalla kunta on koulun kylälle myynyt. Mikäli koulun ostamiseksi on jouduttu ottamaan velkaa, rasittaa lainanhoito toimintaa, joka muuten pyörisi ilman suuria voittoja tai tappioita. Usein kyläläisten isovanhemmat ovat pitkälti talkoovoimin olleet koulua aikanaan rakentamassa, koulun paikka (ja osa rakennustarvikkeista) on kyläläisen lahjoittama - ja nyt tätä "omaa" ostetaan sitten kalliimmalla kuin yksityiset muita kunnan kouluja. Se koetaan epäoikeudenmukaisena.

Oman kylän yhdistykselle myyty koulu saattaa olla hinnaltaan huomattavasti kalliimpi kuin yksityiselle myydyt. Tällainen tilastoitu esimerkki meillä on. Huomio kiinnittyy siihen, että koulua on lakkauttamisvaiheessa moitittu huonokuntoiseksi ja sitä on käytetty yhtenä perusteena lakkauttamiselle.

Toisaalta puhelinhaastatteluaineistossa nostetaan esiin kuntia, jotka tarjoavat koulua ensimmäiseksi kyläyhdistykselle sopuhintaan.


Googlatessani huomasin, että Ruppovaaran koulu Kiteellä on tänä keväänä myyty hoitokoti Eerikalle (kaupunginhallituksen päätös 31.3.2014), joka on valtakunnallisestikin monin tavoin huomioitu muistisairaiden hoitokoti. Kauppahinta 20 000 euroa.  Karjalaisen uutisen mukaan  kouluun suunnitellaan tuettua asumista. Hyvinvointipalvelukäyttöön (asumiskäyttöön) siis on menossa tämä koulu.

Samanaikaisesti tarjouksia pyydettiin myös Juurikan koulusta. Tarjouksen oli tehnyt hanksalmelainen yrittäjä tarkoituksenaan majoittaa siellä marjanpoimijoita. Tämä tarjous jätettiin pöydälle. Marjanpoimijoiden majoitus kuulostaa periodikäytöltä

Marjanpoimioiden majoituskäytön yleisyys Pohjois- ja Itä-Suomessa on yllättänyt. Kovasti kiinnostava on tämä globalisoitumisen seurauksena syntynyt ilmiö, mutta ei taida kuulua suoranaisesti hyvinvointipalvelututkimuksemme tematiikkaan.

Haastattelun iloa ja tekniikan harmit

Viime viikon kenttäreissulla haastattelimme kylätoimijoita, kuljeskelimme kylällä ristiin rastiin ja Katri otti myös paljon valokuvia.
Haastattelusta tuli lopulta pari- tai peräti ryhmähaastattelu, koska kyläyhdistyksen ihmisiä oli paikalla kolme, vaikka olin sopinut haastattelun vain yhden ihmisen kanssa. Tämä porukka antoi meille aikaansa yli kaksi tuntia - eikä heillä vielä sittenkään tuntunut olevan kiire. Tämän tapaisissa tutkimuksissa sitä aina ajattelee, että on pelkästään saavana osapuolena, mutta kommenteista päättelin, että haastateltavatkin innostuvat katsomaan ja arvioimaan toimintaansa vähän etäämmältä ja saavat siten itsekin uutta perspektiiviä siihen jokapäiväiseen tekemiseen.

Haastattelu tehtiin entisellä kyläkoululla kahvipöydän ymärillä. Koulu on nykyisin kyläyhdistyksen omistuksessa ja siellä on monenlaista toimintaa. Ylläpitokustannukset ovat kovat ja yhdistyksellä onkin uusia suunnitelmia koulun suhteen.

Käytin ensimmäisen kerran (vanhaa, tuttua) tallenninta. Haastattelu kyllä tallentui, mutta laatu on heikko ja ongelma on, että en saa sitä siirrettyä tietokoneelle. Ohjelma ei tunnista sitä enkä uskalla paljon temppuilla asian kanssa etten vahingossa deletoi haastattelua.

Niinpä aion käyttää tämän viikon siihen, että puran haastattelun referoiden suoraan laitteelta.Tulee olemaan iso urakka.Sana sanalta en edes yritä purkaa, vain pääajatukset ja kiinnostavat sanonnat, joita tuli paljon.

Tästä on hyvä jatkaa: purkaessani voin vielä pureskella esille tulleita teemoja (minulla oli teemahaastattelurunko, jota väljästi noudatin (tuo sanonta taitaa olla Hirsijärvi-Hurmeen perusoppikirjasta.)

Tiivistäen kyläkoulujen "entisyys"

Pähkäilen, että koulutoiminnan lopettamisen voisi tiivistää niin, että alueellista ja sosiaalista tasa-arvoa ja hyvinvointivaltion ideaa rakentanut lainsäädäntö ja professiot jättivät kylät.Näin (karrikoiden) lähti kyliltä myös valtion (kasvatuksellinen ja tiedollinen) ohjailu ja kuntien juridinen vastuu. Jäljelle jäivät hyvinvointivaltion fyysiset rakenteet ja kuntien moraalinen vastuu.

Tämä nyt kuulostaa provosoivala, mutta jotenkin tämä julkisen vallan paikallinen häipyminen on kiteytettävissä.(Tähän tiivistykseen hiipii sellainen moraalinen närkästys, joka ei ole tarkoitukseni. Pikemminkin haluan todeta muutoksen.)

Ja kyllähän toki se ohjailu säilyy, koska opettajat opettavat lapsia edelleen opetussuunnitelmien mukaisesti, nyt vaan heidät viedään pois kylästä.

Maailman eniten tutkittua kylää tutkitaan jälleen

http://www.maakaista.fi/item/870-maaseutu-muuttuu-mutta-ei-h%C3%A4vi%C3%A4

Kylää ei pidä enää tarkastella fyysisenä paikkana vaan sosiaalisten suhteiden verkostona, joka ulottuu kylän ulkopuolelle. Näin toteavat  Karjalan tutkimuslaitoksen Sivakka-Rasimäki-kylätutkijat, jotka taas matkaavat kylälle. Tätä vuosikymmenestä toiseen toteutettua kenttätyömenetelmiä käyttävää, monitieteistä tutkimusta arvostetaan laajalti, myös kansainvälisesti. Se kertoo monesta näkökulmasta yhteiskunnan rakenteellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista muutoksista. Tutkimuksesta julkaistut kirjat kuuluvat ehdottomasti maaseutu/-kylätutkimuksen lähteisiin.

p.s. Se pieni yksityiskohta pistää silmään, että kylätutkimuksen kenttätöitä tehdään aina kesällä.

Kyläkoulurakennukset -kulttuuriperintöä?

Olen tehnyt erittäin pinnallisen exkursion kyläkoulurakennusten historiaan. Tämä kiinnostus kyläkouluihan alkoi eräällä tavalla sattumalta. Tarinan olen kertonutkin: Asuin 6-vuotiaaksi Tl Kosken Satopään koululla, joka mitä ilmeisemmin rakennettiin suuria ikäluokkia varten - ja lakkautettiin pian niiden kasvettua. (En ole asiaa tarkastanut.) Koulurakennus oli punamullan värinen, valtavan kaunis kaksikerroksinen rakennus, sisällä hirsiseinät. Meillä yläkerran kodissa oli keittiössä kaunis kaari-ikkuna. Punainen pihasauna ja ulkorakennukset (jossa tietenkin olivat ainakin ne monireikäiset tyttöjen ja poikien vessat ja luultavasti myös meille opettajaperheille omat.Tätäkään en muista, arvaan vaan.)
Kymmenen vuotta sitten ajoin etukäteen tietämättä aivan samanlaisen kyläkoulun pihaan Heinävedellä. Se oli yksityiskotina (ja supikasverstaana ja montaa muutakin pientuotantoa siellä taidettiin harrastaa). Kyläkoulun rakennshistoria tunnettiin seillä (koululla asui arkkitehti, joka ehkä vielä lisäsi kiinnostusta tämän kaltaisiin asioihin.)  Silloin taisin ensimmäisen kerran kuulla, että kyläkoulut rakennettiin kouluhallituksen tyyppipiirustuksilla, ulkorakennuksineen päivineen. Ja että minun kotini oli piirtänyt Wivi Lönn.

Nyt laajensin hitusen tätä tietämystäni. Ensnnäkin huomasin, että rakennusperinnöstä kertovissa kirjoissa kyläkoulut eivät ole juurikaan saaneet huomiota. Mikko Härö (2001) kuitenkinkirjoittaa "Tiedon ja valistuksen tiloista" Referoin hänen tekstiään:

Koulut ovat hänen mukaansa "kulttuurirakennusten suurta massaa ja samalla niiden selkäranka - kansalaisyhteiskunnan perusta." Koulut ovat määrällisesti hallitsevin ja maaseudulla myös näkyvin osa julkista rakentamista. Koulujen pystyttäminen oli sosiaali- ja terveydenhuollon ohella kuntien suurin rakennusurakka. Härö kirjoittaa myös koulujen jäämisestä pois käytöstä sekä siitä, että koulujen kulttuuriperinnön huolehtiminen on kunnille melkoinen tehtävä.

Kansanopetuksen uudistus, vuoden 1866 kansakouluasetus, liittyi yhteiskunnan teolliseen murrokseen. Tärkeitä olivat myös piirijakoasetus, oppivelvollisuuslaki (1921), kansakoululaki (1957) ja peruskoululaki (1957), jotka kaikki edellyttivät myös uusia rakennuksia ja tiloja.

Ensimmäisten koulujen paikkana oli tavallisesti pitäjän keskus, kirkonkylä. Valtio ohjasi alusta alkaen koulujen rakentamista. "Satojen koulujen rakentaminen vaati tyyppipiirustuksia, joilla varmistettiin paitsi edullisuus, myös toiminnallisten, teknisten ja rakennustaiteellisten odotusten täyttyminen.  "Koulut saivat samalla identiteettinsä", kirjoittaa Härö, mutta ei kerro, mikä se oli.

Tyyppipiirustuskokoelmia ilmestyi 1880-luvulta aina 1950-luvulle noin vuosikymmenen välein. Erityisen merkittäviä olivat ns. Stenbäckin kokoelma vuodelta 1892 sekä Yrjö Sädeniemen kokoelma  1904 ja 1990. "Sädeniemen koulut" antoivat leimansa miltei joka kunnalle. Perustyyppinä  harjakattoinen, korkealla ullakolla varustettu , vuorattu hirsirakennus suurine ikkunoineen ja niukkoine detaljeineen.

1920-luvulla Suomessa rakennettiin vuosittain 100-200 uutta kansakoulua.Jälleerakennus ja suuret ikäluokat pakottivat entistä vilkkaampaan rakentamiseen. 1945-1661 maalaiskunnissa valmistui yli 3300 koulurakennusta samalla kun monia vanhoja uusittiin ja laajennettiin. Jo ennen sotia koulutilojen vaatimukset olivat monipuolistuneet; tarvittiin koulukeittoloita (se kuuluisa suomalainen ilmainen kouluateria ST), oppilasasuntoloita ja tiloja oheistoiminnoille. Urheilkentät kuuluivat kuvaan.

Tässä siis tiivistetysti ex-koulujen rakennushistoria. Yhteiskntapolitiikassa ja kasvatustieteessä olen kyllä oppinut lukemaan koululainsäädännön historiaa, mutta rakennukset eivät ole tulleet esille. Monet sosiaalipoliitikot pitävät kansakoululakia suurimpana sosiaalipoliittisena (hyvinvointivaltion tasa-arvoajattelua) ennakoivana saavutuksena.

Ex-kyläkoulut, nuo vanhimmat, ovat siis iältään yli satavuotiaita - ja norimmatkin jo eläkeiässä - yli 60 -votiaita. Ne ovat toteuttaneet kansalaisyhteiskuntaa ja kulttuuripolitiikkaa.Mitä ne nykyisin toteuttavat?

Mainitsinko jo, että minun kotiani oli Suomessa vain kaksi, yksi vielä "elossa" (käyttääkseni tätä kouluja personifioivaa kieltä).
Lähde: Härö,Mika: Tiedon ja valistuksen tilat. Kirjassa "Rakennusperintömme.Kulttuuriympäristön lukukirja. Museovirasto.Rakennustieto 2001., 154-172.

Ja vielä vähän kylärakennushistoriaa: "Monilla maasedun tienvarsikylien kaupoilla on melkein satavuotias historia takana, mutta suurin osa maaseudun kyläkaupoista on kuitenkin yhden miespolven ikäisiä. Jälleenrakennuksen aikana muodostuivat monet itäsuomalaiset kyläkeskukset: harvaanrakennetussa itääsuomalaisessa kylärakenteessa syntyi kylän keskus palveluiden kolmiyhteydestä, jonka muodostivat kauppa, koulu ja posti.  Tavallista oli, että kummallakin osuustoiminnallisella suunnalla oli oma myymälänsä, osuuskauppa ja osuusliike, vastakkain tai vierekkäin tai risteyksen eri nurkissa. Myymälään kuului puoti, pieni asunto myymälänhoitjalle ja bensanjakelupiste. Rakennukset tehtiin usein keskusliikkeiden tyyppipiirustuksilla paikallisin, jopa talkoovoimin." Siksi rakennukset poikkesivat toisistaan vain vähän.

Tuttua historiaa minun ikälokalleni. Tässä nostan kuitenkin esille tuon valtio-kunta-kylä-akselin: Valtio määräsi ja ohjasi, kunta vastasi - ja paikalliset ihmiset toteuttivat (julkisen rahan tuella, mutta myös ihan kansalaisyha.)teiskunnan toimintana. (Lähde: Kovanen, Kirsi & Saraste, Leena) Arkkitehtuuri Itä-Suomessa. Meijän miljöö.Rakentajain kustannus oy, 1989)

p.s. kesän blogit tulevat sisältämään tavallistakin enemmän kirjoitusvirheitä sillä kirjoitan eritääin käytetyllä tietsikalla, jonka tekstinkäsitteyohjelmassa (tai muuten vaan) kirjaimet pomppivat vähän omavaltaisesti.

Yhteensaattavat tilat

Villen puhelinhaastatteluista päätellen suljetun koulun saaminen kylän käyttöön on erityisen tärkeää silloin, jos kylällä ei ole vielä muuta yhteistä kokoontumistilaa.Näitä "entisiä" tiloja kylätalokäytössä ovat usein esimerkiksi nuorisoseurantalot, työväentalot ja muut jonkin yhdistyksen aikanaan (yleensä talkoilla) rakentamat. Mahtaakohan enää tässä vaiheessa poliittiset jaot estää ketään tulemasta jollekin "entiselle"?

Kesäkuukausiksi  avatut kesäkahvilat ovat myös kyläläisiä yhteen kokoava paikka. Radiosta (Yle/ Pohjois-Karjala)  kuulin, että Varparannan kylälle on avattu "perheyrityksenä" kesäkahvila. Päävastuu kahvilan pidosta (sekä aamuvarhaiset heräämiset leipomaan) taisi olla perheen äidin, mutta lapsetkin osallistuvat. Haastattelussa kahvilan pitäjä korosti sitä kyläläisten kokoontumispaikkana. Kajaani-Joensuu-tien varrelta sinne oli kuitenkin kyltit eli turistejakin toivotaan paikalle. Kesäkahviloita pitävät myös kyläyhdistykset ja kenties muutkin yhdistykset.

Ilomantsissa, jossa kunta organisoi palveluprojektia kahdella kylällä kaikki toimintan on kesällä tauolla.  Noattavatkohan kuntavetoiset hankkeet laajemminkin tätä"virkamiesvuosi"aikaa? Nimittäin vuodenaika on myös kiinnostava tutkimuskohde: Heinäkuu ja marraskuu ovat kylien kannalta monella tavoin erilaisia kuukausia. Tutkijanakin sitä mielellään ohittaisi sen marras-(tai tammikuun) kenttätutkimuksessa. Tästä olen kirjoittanut aiemmin "Eläkeläisenä maaseudulla" -kirjassa. Maaseutututkijan kenttäajat noudattavat pahimmillaan turistin maaseutumatkailukuukausia. (kesäloma, ruska, joulu, huhtikuun hiihtokelit jne.)

Yhteisestä tilasta vielä: Kesäkahvioiden hintataso ei turistin päätä huimaa, mutta osa kyläläisistä tullee ulossuljetuksi myös näistä kohtaamisista jo rahankin takia (kahvi 1,5 eroa, lettu 2,5 euroa).

Tuntuu, että maaseudun ihmiset rakentavat niitä sosiaalisa kohtaamispaikkoja vaikka mihin: busseihin, kimppakyyteihin, kappojen odotsauloihin, kirjastoatoihin (ja niiden odottelupaikkoihin). Olenkin puhunut sosiaalisesta odottamisesta. Tietysti kohtaamiset vähenevät väen vähetessä, mutta sosiaalisten, fyysisten tilojen tarve ei ole kadonnut - ei vaikka netti (siellä missä toimii) ja puhelin korvaakin osan sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Olin oikeastaan hieman yllättänyt kuin eilisessä kesäkahvilassa oli lyhyellä käynnilläni niinkin monta kylän pysyvää asukasta paikalla -ei vain töissä vaan myös asiakkaina.

Ensmmäinen kyläkyläily

Ensimmäinen  vierailu ensimmäiseen "tapauskylään".  Kylässä on heinäkuun  muutaman tunnin päivässä avoinna oleva kesäkahvila. Kunnan keskustaajamaan noin 30 kilometriä, toisen kunnan puolella olevaan huoltoasema-kauppa-kahvila- pisteeseen noin 15 kilometriä.
Pihaan ajaessani kahvilaan käveli mies ja nainen.

Ostin muurinpohjaletun ja kahvin. Töissä oli  kaksi naista; toinen myi ja toinen paistoi lettuja. Kerroin ylimalkaisesti, millä asioilla liikun.  Myyjä-nainen jäi mielellään juttelemaan kanssani: hän on syntynyt kylässä, asunut aikuisena muutaman vuoden Tampereella, palannut miehensä kanssa takaisin kylälle. Mikä häntä sitten pitää kylällä, mitä "hyvää" kylässä on? Juuret, entisen maatilan pihapiirin puutarha, marjastus. Pariskunnalla on myös vene viereisen ison järven rannassa ja kesällä käydään kalassa.

Kylän toimeliaita yhdistyksiä on Martat, kyläyhdistys ja monet metsästysseurat. Talvella pidetään yllä valaistua latua, käydään jumpassa koululla (, joka on yksityisomistuksessa, mutta jonka juhlasalia kyläläiset voivat käyttää ja vuokrata isompia juhlia varten). Jumppaan osallistuu joskus reilu 20 miestä ja naista, on  naapurikunnan lähikyliltä.

Nainen sanoo, että hänellä kaikki on hyvin, koska on auto (en siis kysy). Kaupassa käy useimmiten naapurikunnan "lähikaupassa", jos muitakin asioita niin sitten taajamassa. Kylällä on myös kahdetsti viikossa kiertävä asioimistaksi. Sitä käyttää muun muassa aivan kylän perukalla omakotitalossa yksin asuva yli 80-vuotias leskinainen.

Naapurikylän (muutaman kilometrin päässä) koulu on yksityiskäytössä ja siellä toimii eläinlääkärin vastaanotto myös.

Lettujan paistavan naisen kanssa en ennättänyt jutella. Se selvisi, että hänkin on kylällä syntynyt. Kanssani yhtäaikaa paikalle tullut nainen oli puhelias.  Hän on syntyisin saman maakunnan eteläisemmästä kunnasta, asunut kylällä 20 vuotta. Kysyin, mikä hänet pitää kylällä ja vastaus oli:"sitä ihmettelen itsekin". Olisi isänsä kuoltua halunnut ostaa oman synnyinpaikkansa, mutta rahaa ei ollut. Onneksi tuttu naapuri osti sen ja hän voi käydä siellä halutessaan. Ikävöi sinne.

Nainen asuu rivitalossa vuokralla. Neljästä rivitalosta yksi on tyhjillään ja se tuntuu kolkolta. Hänenkin talostaan kuoli juuri yksi naapri ja asunto on tyhjillään. Tyhjät asunnot ja muut tilat tuntuvat ahdistavan ihmisiä. Tyhjilleen jäävä tai tyhjillään pidetty ostettu kouluhan tulivat jo Villen haastatteluissa toistamiseen esille.

Rivitalossa asuvalla naisella on auto (isältä peritty). Hänen kanssaan kahville tullut (nuorempi) mies käyttää häntä autolla asioilla ja huoltaa sen.Nainen painotti, että hän hoitaa kaikki huoltoon ja ajamiseen liittyvät kulut. Isä olisi aikanaan maksanut ajokortin, mutta silloin hän ei halunnut. Nyt harmittaa, mutta enää ei pidä mahdollisena. Kun sanon, että toki se vieläkin on mahdollista, hän totesi, ettei ole rahaa. Ajokortti on kallis.

Juttelimme siitä, että täällä vuokra-asuntoja olisi hyvin tarjolla. Tähän nainen totesi, että kunhan vaan olisi kunnollisia vuokralaisia. Tässä vaiheessa naisen seurassa ollut mies tuli pyytämään asunnon avaimia.

Yksi paikallinen(kysyin)  mies ja nainen tulivat sisälle ja ostivat myös kahvit ja letut. Aika monet kyläläiset käyvät kuulemma paikalla miltei päivittäin. Nyt tapaamani ihmiset näyttivät kaikki tuntevan toisensa. Viimeiseksi sisälle tuli vielä yksi mies ja nainen. Kuulostelin, että he ovat enemmänkin ohikulkumatkalla: ihastelivat avointaa kahvilaa, mutta alkoivat myös kertoilla omasta suhteestaan kylään.
Tyhjä kylätila on kyllä kiinnostava ilmiö). Tulee historiasta mieleen ne sadat pientilat, joiden ovelle (symbloisesti tai konkreettisesti) naulattiin lauta poikittain 1960-luvulla.Tiedän, että tyhjilleen jääviä tiloja (maaseutukunnissa myös taajaman kerrostaloja) on tutkittu, mutta mistähän näkökulmista. Tyhjien tilojen käyttöönsaaminen on kova juttu kylillä.

Havainnon harha

Jostakin syystä tämä on mielestäni hieno esimerkki sinänsä tutusta aiheesta, havainnoista ja tehdyistä tulkinnoista. Kuulin tänään radiosta. Kyse on jätteiden lajittelusta taloyhtiöissä - ja suhtautumisesta lajitteluun. Joku asukas toteaa, että lajittelu on turhaa. Hän on omin silmin nähnyt, että kaikki jätekatoksen erilaiset astiat tyhjennetään saman auton lavalle - mitä opimme tästä: ei kannata lajitella.
Tämä siis perustui siihen tulkintaan, että jätteet sekoavat kuitenkin lavalla. Tulkinta saattaa olla kuitenkin väärä. Nimittäin (radiojutun mukaan) jäteautossa on useampia säiliöitä, joihin voidaan ohjata erilaiset jätteet. Jolloin siis jätteet eivät sekoitu - ja siinä mielessä lajittelu on perusteltua ja järkevää.
Tämä esimerkki viehätti minua siksi, että olen itsekin (omin silmin) nähnyt, että jätteet päätyvät samaan säiliöön - ja tehnyt saman päätelmän turhuudesta. Mutta siis päätelmä saattaa olla virheellinen. Tämän asian voisi toki kohtuullisen helposti selvittää.

Luennoilla olen vähän samassa tarkoituksessa esitellyt Stolisnaya - vodkapulloa (muovista taskumattikokoista), joka minulla on aina työpöydälläni - ja jonka kanssa kuljen käytävällä vessan ja työhuoneen väliä. Olen sanonut, että te ette tiedä, mitä tämä väritön neste pullossa on, joten älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä näkemästänne (useimmat olettavat, että pullossa on vettä).

Lisäksihän psykologiassa on todettu, että samasta havainnointikohteesta eri havainnoitsijat bongaavat aivan eri juttuja. Puhumattakaan tulkinnoista - jotka myös muuttuvat ajan kanssa.

Sama koskenee kuvaa. Eihän ole niin, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - tai valokuva ei valehtele. Mutta siitä huolimatta katsominen, havainnon teko (ja tulkinta) on kiehtova tutkimusaineistonkeruumenetelmä.

Taksipulaa

Tämän päivän uutinen Yle/Pohjois-Karjalasta on se, että maaseudulla on pula takseista. Tästä seuraa ongelmia autottomille asukkaille esimekiksi, kun pitäisi päästä ilta- tai viikonloppupäivystykseen lääkäriin.  Uutinen koski Kiihtelysvaaraa, jonka päivystys on noina aikoina Joensuun keskussairaalassa. Kiihtelysvaaralaiset ovat kirjelmöineet asiasta Ely-keskukseen. Uutisen mukaan asia aiheutta asukkaille turvattomuuden tunnetta.

Ideoita pureskelemassa

Tämä blogi saa nyt toimia tällaisena keskeneräisten ajatusten hautomona, siis edelleen tietynlaisena tutkimuspäiväkirjana, (joka sellaiena tuskin jaksaa lukijoita houkutella, mutta tärkeää onkin saada keskeneräiset ideat (, joista monet lopulta hylätään) talteen myöhempää tarkastelua varten.)

Ville Pöysän viimeisinä työpäivinään kirjoittaman alustavan puhelinhaastatteluyhteenvedon/-analyysin aikana on mielessä pyörinyt
-kyläkirjastot (ainakin kahdessa haastattelussa mainitaan kyläläisten talkoovoimin ex-koululla pyörittämä kyläkirjasto, sittenhän on nämä kirjastoautot julkisena palveluna)
- marjanpoimijat (usealla pohjoisen koululla majoitetaan marjanpoimioita ja haastattelujen mukaan heidät on pikkuhiljaa hyväksytty useissa paikoissa periodiasukkaiksi. Aihepiiristä on varmaan aiempaankin tutkimusta, siis marjanpoimijoista?)
- tyhjilleen jäävän "poisostetun koulun" ongelma ja tyhjilleen jäävän koulun kielteinen kuva muutenkin
- taitelija/taide/kulttuurikäytössä olevat koulut
- hyvinvointipalvelukäytössä olevat koulut
- purkukuntoiseksi eri syistä määritellyt käytössä olevat ex-koulut
- nyt jo erilaisten toimijoiden yhteisenä monitoimitilana toimivat koulut

Kypsytellään, rajataan, haudotaan, etsitään näkökulmia...

Kriittisestä kartografiasta

Visuaalisista tutkimusmenetelmistä kiinnostuttuani on mietityttänyt myös kriittiseksi kartografiaksi kutsuttujen menetelmien mahdollisuudet. Kenttätöissä ottamani valokuvathan ajattelen nykyisin muistiinpanoiksi ja olen yhä vakuuttuneempi niiden mielekkyydestä juuri sellaisina. Kartan erilaisia käyttötarkoituksia on syytä myös vakavasti pohtia.

Januksessa 2/2014 julkaistaan Ilkka Lehtolan ja minun artikkeli, jossa kirjoitamme karttatietoisuudesta ja pinta-alalinsseistä, niiden merkityksestä sosiaalipolitiikan tutkimuksessa. Samalla puolustamme maantieteen ja yhteiskuntapolitiikan tutkijoiden liittoa. Sosiaalipolitiikka on perinteisesti ollut varsin epäfyysistä vaikka monessa asiassa juuri spatiaalinen, fyysinen tilanne on ihmisten elämän ja toiminnan kannalta merkittävä rakenne.

Kriittinen kartografia on vielä enemmän. Se(kään) ei ole yhtenäinen koulukunta vaan eri puolilla kehkeytyneitä poliittisia tutkimusmenetelmiä, joita lyhyesti esitellään Suorannan ja Ryynäsen kirjassa (Taisteleva tutkimus 2014) Ideana kaikissa on toisin katsominen ja näkeminen, valtaa pitävien katsannon horjuttaminen,  mutta myös ihmisten liikkeelle saaminen, aktivointi. Pari asiaa nostan tähän esille.

Ensinnäkin kuljeskelun menetelmänä. Jonkin verran siitä kirjoitan jo "Eläkeläisenä maaeudulla" kirjassa. Sen idea on tietyllä tavalla päämäärätön vaeltelu (tietyissä?) tiloissa, heittäytyminen kuljeskelemaan.  Menetelmän juuret ovat psykomaantieteessä, ranskalaisessa 1950-1960-luvun situationismissä, jossa olitiin kiinnostuneita siitä, millainen merkitys maantieteellisellä ympäristöllä on ihmisten tunnetiloihin ja käyttäytymiseen ja millaisin lainalaisuuksin ne syntyvät.

Lainkaan kunnolla menetelmää tuntematta juuri Sodankylän elokuvajuhlilla vaeltelu tarjosi minulle häivähdyksen siitä, mistä tässä voisi olla kyse. Sitä voisi pyrkiä tietoisemminkin käyttämään; pyrkiä vaeltelemalla saavuttamaan kokemuksen tilasta,  muodostamaan siitä kriittisen näkemyksen ja syventämään tietoisuuttaan tilan merkityksestä.

Toinen kriittisen kartografian muoto, josta voisi jotakin saada on yhdysvaltalainen tutkijaryhmä, joka tiettyjen tapahtumien jälkeen ryhtyi kriittisen kartografian keinoin pohtimaan, mistä yliopistossa työpaikkana oikein on kyse. Tavoite oli analysoida yliopistoa omaan maailmaansa eristäytyneenä paikkana ja etsiä sille vaihtoehtoja. Lopputuloksessa yliopistoa jäsennetään kartalla neljästä näkökulmasta: "tehtaana" (tiedon ja työvoiman tuottaja), "organismina" (joukkona toimivina ja tietävinä, ympäristöönsä monin tavoin vaikuttavina ihmisinä), "tietynlaisten maailmankuvien tuottajana" ja "mahdollisuuksina toisenlaisiin toimintatapohin."

Tässä voisi olla jujua myös koulu- ja laajemminkin maaseututoiminnan tutkimiseen - hyvin väljästi soveltaen, sillä yliopiston kaltaisesta organisaatiostahan ei ole kyse, mutta on kyse tiloista ja niissä tapahtuvasta toiminnasta.
Lähde: Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen. Taisteleva tutkimus. Into, Helsinki 2014.

Paikat, joihin ihmiset kokoontuvat yhteen

Italialainen ohjaaja Alice Rohrwacher oli Sodankylässä esittelemässä ensimmäistä pitkää, Cannesissakin noteerattua elokuvaansa Corbo Celesteä. Ohjaaja sanoi, että häntä kiinnostavat paikat, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen - sellaiset kuten elokuvateatterit ja kirkot. Tunnistan itsekin sen yhteenkuuluvuuden tunteen, joka elokuvissa yksin ollessa syntyy suhteessa muihin katsojiin. Tunne oli erityisen vahva Sodankylässä.

Kyläkoulu on myös ollut tuollainen ihmisiä yhteenkokoava paikka. Ei tietenkään koskaan kaikkia kyläläisiä, mutta monia sosiaaliselta taustaltaan erilaisiakin ihmisiä. Kyläkoulun uudesta roolista riippuu, ketkä sinne kokoontuvat - ketkä kokevat yhteenkuuluvuutta - ja ketkä jäävät, jättäytyvät tai jätetään ulkopuolisiksi.

Jonottaessani sisäänpääsyä Suutarin "Eedenistä Pohjoiseen" - elokuvaan kuulin paikallisten asukkaiden keskustelun. Jonottajat käyvät joka vuosi katsomassa jonkun leffan, he tulevat nimeomaan elokuviin - ja lähtevät sitten suoraan kotiin. Etäämpänä elokuvajuhlien karaokebaarissa taas istui rinta rinnan elokuvajuhlaturisteja ja paikallisia, jotka osallistuivat vain tähän puoleen.

Koulun (siis ex-koulun) nurmikolla istuskeli juhlaväkeä tölkit kourassa. Tätä jonossa kuiskaillen paheksuttiin. Sisällä koulun jumppasalissa (siis elokuvateatterissa) Kaurisäkin haastatteli von Baghia. Hän aloitti haastattelun pyörittelemällä kädessään tupakkaa todeten, ettei yleisön tarvitse olla huolissaan terveydestään, kyseessä on sähkötupakka. Haastattelun (virkistävän ja kiinnostavan sellaisen) lähetessä loppuaan Kaurismäki napsautti tulen tupakkaansa kysyen, mitenkähän kauan menee, ennen kuin hänet heitetään täältä ulos. Sinänsä kiinnostavaa (joskaan ei yllättvää), että Kaurismäki sai rauhassa poltella tupakkaansa. Jännä, miten äkkiä tupakan tuoksu levisi isoon tilaan. Kaukana ovat ne ajat, kun koulujen opettajanhuoneet olivat savusta harmaita, pössyttelijöitä kyllä riitti.
Kyseessä on siis terveydelle haitalliseksi todettu tila eli homekoulu, johon olimme kokoontuneet (homeesta tietäen tai tietämättä) sankoin joukoin sietämään festivaalijohtajan lääketieteen arvovallalla ympäristölleenkin haitalliseksi todettua tupakointia. Sama tila, erilaiset tulkintakehykset.

Mutta keskeneräisenä ajatuksena kertomistani episodeista jäi jotenkin se, että tilan käytön normit muuttuvat riippuen käyttötarkoituksesta ja mitä ilmeisimmin tilassa pelataan monin erilaisin säännöin.  Paikalla olijat eivät (tietenkään) jaa yhteistä käsitystä siitä, mikä tila on ja miten siellä kuuluu olla. En vielä pysty tarkkaan tavoittamaan, mitä ajan takaa, mutta joku juju tässä on.

Edelleen: kouluja lakkautetaan muillakin perusteilla kuin taloudellisilla perusteilla. Niitä lakkautetaan terveydellä perustellen. Juuri nyt minusta tuntuu, että kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota myös homeen vuoksi suljettuihin kouluihin (joita tässä maassa riittää), siis sairaisiin kouluihin, jotka kuitenkin ovat jossain uudessa käytössä.  Keväällä esitetyssä tv-dokumentissa Valtimon "purkukuntoisella" koululla asui nuorisoa. Se kelpasi siis tietyille ihmisille (väliaikaiseksi?) asunnoksi.

Kitisenrannan koululla

 

 

 

Entisiä kyläkouluja ei kerta kaikkiaan voi välttää. Sodankylän elokuvajuhlat nimittäin pidetään Kitisenrannan koululla ja sen pihapiirissä Kitisenjoen rannalla:

 

 

Tämä suojeltu rakennuskaunotar harmonisessa ympäristössä on kuulemma homekoulu, jossa koulutoimintaa on ollut enää vain satunnaisesti. Elokuvajuhlien aikaan siitä tulee kansainvälinen kohtaamispaikka:

 

Se on elossa ympäri vuorokauden ja ovet käyvät todella tiuhaan. Muina aikoina vuodesta ainakin Kitisen kyläläisiä se kokoaa yhteen,

Tämä yllättävä kohtaamien exän kanssa (sekä elokuviin tai lippupisteeseen jonottaessa salaa kuunnellut keskustelut) virittivät runsaasti kysymyksiä:

Mitä (kaikkea) paikkakuntalaiset koulun nykykäytöstä (elokuvajuhlien näyttämönä) mahtavatkaan ajatella? Mikä merkitys elokuvajuhlilla on kylälle? Miltä tuntuu, kun koulu "sairastaa" (hometta)? Ja monta, monta muuta kysymystä. Myös elokuvat, ohjaajakeskustelut ja yötön yö herättivät rutkasti ajatuksia.
Tämä vaatii monta päivitystä - monesta eri näkökulmasta. Jatkan bloggailua lähipäivät.

Kyldyyri, kyldyyri

Kulttuuri - kuten muutkin käsitteet täytyy määritellä asiayhteydessään (= kontekstissaan). Kun fokusoimme kulttuuripalveluihin kelpaa muistaa, että kulttuuri tarkoitti alkujaan maanviljelystä. Välttynemme tämä mielessä ainakin kovin kapealta kulttuurimäärittelyltä ja ovet pysyvät auki - kenties liiankin auki.

Luonnon ja paikan merkityksestä pari sanaa

Sattui luettavakseni artikkelikäsikiroitus, josta heräsi useitakin ideoita kumiko-tutkimusta ajatellen. Joku on joskus sanonut, että minä en valitse lähteitä vaan lähteet valitsevat minut. Jossain mielessä se onkin niin: kun mielessä on jokin tietty tutkimuskohde, kaikkea lukee suhteessa siihen ja yllättävistäkin paikoista voi löytyä impulsseja. Toisaalta luettu voi ruveta liikaakin viemään tutkijaa johonkin ei-aoittuun suuntaan.

Tämä lukukokemus tosin ei ollut aiheen kannalta mitenkään yllättävä. Siinä käsiteltiin etniseen ja kansalliseen vähemmistöön (myös pieneen kielivähemmistöön)  kuuluvan maaseudulla asuvan ryhmän suhdetta omaan kyläänsä ja sen luontoon.
Tutkimusmetodina käytettiin tarinan kerrontaa, joka tavoittelee tasavertaista tutkijan ja tutkittavien välistä suhdetta ja äänen antamista tutkittaville. Lähtökohtana oli ajatus pitkään samassa paikassa asuneiden kollektiivisesta muistista.

Artikkelin pääpointti olivat luonnon ja juuri tietyn paikan monet merkitykset  asukkaille.  Tutkimuseettisistä syistä en tässä avaa tutkimuksen "tuloksia", koska artikkeli ei ole vielä valmis eikä julkaistu enkä refereen roolissani edes tiedä kirjoittajaa (vaikka pienellä kielialueella kyllä arvaan sen. Kuten kirjoittajakin mitä luultavammin tulee kommenteistani arvaamaan, kuka olen). Toimikoon tämä muistiinpanona, jotta muistan palata aiheeseen, kun artikkeli julkaistaan ja voin reilusti lainata kirjoittajaa. 

Puhelinhaastattelut teksteinä

Ville Pöysä laittoin pisteen puhelimella soittelulle ja on jo koonnut ryhmän käyttöön kaikkien haastattelujen annin. Puhe on siis muutettu tekstiksi eli meillä on ensimmäinen tutkimusaineisto. Kovasti odotan, että pääsen ajatuksen kanssa lukemaan nipun, nyt vielä ikävämmät työhommat haittavat tätä hauskinta eli tutkimuksen tekoa.

Eilisestä tutkimusryhmän tapaamisesta jäi mieleen yksi anekdootti. Heräsi keskustelua siitä, onko eräs Villen ex-kouluna mainittu nykyinen kulttuurikeskus ollutkaan koskaan koulu. Jollekulle oli väitetty, että se on vanha seurojentalo.

Tätä mietin: "Vanhat" kyläläiset muistavat takuuvarmasti, mikä rakennus aikanaan on ollut mitäkin (vai muistavatko)? Missä kohtaa tämä muisti katkeaa? Uudet asukkaat, nuoret sukupolvet ja turistit eivät jaa näitä muistoja eikä heille rakennusten entinen käyttö aina edes ole kovin kiinnostavaa.

Yritän pitää mukana tämän kysymyksen: "tiedätkö, mikä rakennus tämä on aiemmin ollut" - tai "missä kylän koulu aikanaan oli". Vastaukset saattavat hyvinkin osoittautua hedelmällisiksi.

Mutta nyt muihin hommiin.

Kylien kehittäjien matkassa

Osallistuin erään maaseutualueen kylien kehittäjien palaveriin, joka pidettiin useamman kunnan miltei jokaiselle kylälle tehdyn kuulostelukiertueen jälkeen.
Muutama ajatus palaverista: Kuntayhteistyön kokretisoiminen puhuttaa niin kyläläisiä kuin kehittäjiäkin, yhtenä osana epätietoisuus vaikuttamisen kanavista.

Kylissä puhututti myös valokuitu,  luontopolkujen kunnostaminen, päiväkodin rakentaminen, maankäyttö- ja kaavoitus, kylän kokoinen kylämatkailu. Julkisen liikenteen lakkauttamisaallon eteneminen aiheutti huolta monella kylällä. Oltiin epätietoisia siitä, onko kunta organisoinut jonkinlaista kyytiä taajamiin tai voiko koulukyytejä käyttää.

Liikenneturvallisuus (jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden) oli esillä.

Oma lukunsa ovat alueet, joilla ei ole tietoliikenne- eikä kännykkäyhteyksiä ja samalla kerätään rullalle kaapelia. HeSarissa oli taannoin mielipidekirjoitus, jossa todettiin, ettei maasedulla viimeisen tarvitse sammuttaa valoja, kun niitä ei enää ole. Infrastruktuuria murennetaan pala palalta. Tämä on hyvinvointikysymys monella tapaa: kyse on turvallisuudesta, mutta myös sosiaalisten suhteiden ylläpidosta, palvelujen saatavuudesta. Tutkimukseen on otettava yksi keissi, jossa yhteydet eivät toimi.

Kehittäjien näkökulmasta kylän asenteet ovat karkeasti kahdenlaisia: mitä ne meidän hyväksi tekevät, mitä meiltä viedään tai mitä me itse voimme tehdä asioiden eteen. Edellistä kutsuivat " joku" ajatteluksi: joku tulee ja tekee. On yhtymäkohtia "sitkuun" ja "mutkuun".
Toki kunnalla "jokuna" on myös lakisääteisiä velvollisuuksia sekä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon periaatteista nousevia velvoitteita.
Todettiin, että yhteisistä asioista keskustelussa on vuosien varrella tapahtunut kylillä muutos syyttelystä yhdessä tekemisen suuntaan.
Kylätalo nähtiin kehittäjäporukassa mahdollisuutena moneen suuntaan. Siis yhteisen tilan merkitys nousi taas esille.

Kyläkoulun lakkauttaminen prosessina

Ville sai puhelinhaastattelukierroksellaan vinkin Sami Tantarimäen tutkimusraportista "Mitä lakkautuksesta opimme" (Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahean julkaisuja B:2 2011)  Siinä tapaustutkimusotteella seurataan joukon kuudessa kunnassa sijaitsevan vuonna 2007 lakkautetun kyläkoulun lakkauttamisprosessia.

Kumiko-projekti oikeastaa alkaa siitä, mihin Tantarimäki lopettaa kysyen mitä kylässä tapahtuu kyläkoulun jälkeen. Muutama muistiinpanomainen  huomio raportista: Tantarimäki korostaa, että vaikka koulu lähtee niin kylä jää elämään elämäänsä. Näinhän juuri Kumikossakin ajatellaan.

Tantarimäki kuvailee tarkoin rakennusten koulun lopettamisen jälkeistä käyttöä. Esiin tulee se, että kunnan suhtautumisella on välilä: Silloinkin, jos kunta päätyy lakkauttamaan koulun, on merkitystä sillä, miten kunnassa kylien merkitys koetaan ja miten koulun jälkeistä käyttöä ajatellaan.

Lakkautetu koulut toimivat esimerkiksi pakolaiskeskuksena, koirakouluna, hevostallina, kylätaloina. Joillakin kylillä suunniteltiin monitoimitilaa joskaan hanke ei vielä tutkimushetkellä ollut konkretisoitunut. Jossakin pihapiirissä sijaitseva rakennus on kylätalona vaikka koulu itse on myyty,

Koulun loppumisen erilaiset vaikutukset ympäröivään yhteisöön Tantarimäki tiivistää hyvin. Vaikutukset voivat olla aktivoivia, seisahduttavia, lamaannuttavia, taannuttavia ja jopa kuntasuhteet katkaisevia. Hänen väitteensä on, että koulun jatkokäyttö on merkityksellinen vaikutusten kannalta. Yksityiselle myyntikin voi olla hyvä ratkaisu, jos kyläläiset eivät tilana koulua tarvitse ja jos yksityinen one kyläläisten mielestä kelvollinen uusi asukas - esimerkiksi lapsiperhe tai yrittäjä.

Kylän sijainti on merkityksellinen kylän tulevaisuudelle.

Koulun lakkauttamista koskevat keskustelut ovat Tantarimäen mukaan lopulta pysyneet hyvin samanlaisina 1950-luvulta lähtien. Samoin argumentein niitä puolustetaan ja niiden lakkauttamista vaaditaan.  Huomasin, että keskustelussa (mediassa) käytetään paljon koulua persofinioivaa kieltä: elävä koulu, koulukuolema, kuoleman tuomio. Tantarimäki itsekin puhuu muun muassa kylän hengissä säilymisestä.  (Olen itsekin käyttänyt sanoja 'elävä kylä' ja 'éx-koulun uusi elämä' ajatellen, että rakennuksen voi ymmärtää myös toimijana, joka on vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Ja lopuksi: Tantarimäkin kuvailee sanoin kouluja rakennuksina ja niiden ympäristöä. Meillä on mahdollisuus kertoa myös valokuvin.

Kyläkoulun jälkeen - Tutkimuksen blogisivun osoite

http://kylakoulunjalkeen.blogspot.fi/2014/05/kuka-mita-missa-ja-milloin.html

Nyt on avattu maaseudun hyvinvointipalvelututkimuksen "virallinen" blogi. Jatkan aiheen bloggausta täällä muistiinpanotyyppisesti - kuten tähänkin asti.

Vastavaloon tai fokuksen tarkentaminen

Pois katulampun alta

Linkissä sosiologi Alapuro kirjoittaa Saska Saarikosken kolumnista iskun ottaneen jutun yhteiskuntatieteiden luonteesta ja suhteesta toimittajiin sekä tiedotusvälineisiin.  Hän nostaa esiin kolme erityisesti  yhteiskuntatieteelle olennaista piirrettä: fokus, tulkinta ja kritiikki.
Alapuron esimerkkinä on yhteiskunnan jakautuminen/eriarvoistuminen.

Saarikosken sivallus yhteiskuntatieteille liittyi muun muassa siihen, että tutkijat tutkivat helposti tutkittavia asioita. Hänen esimerkkinsä on hyvä: Mies etsii avaimiaan katulampun alta. Ohikulkija kysyy, onko hän kadottanut ne juuri siihen. Mies vastaa, että ei - mutta tästä on helpoin etsiä.

Esimerkki on mainio. Pimeään etsimään astuessa tutkija kohtaa monia riskejä. Olen käyttänyt itse valokuvauksesta tuttuja metaforia kuten "vastavaloon kuvaaminen", "fokuksen valinta ja tarkentaminen" tarkoittaen, että  ei vain aiheen, vaan myös näkökulman valinta, ovat yhteiskuntatieteissä oleellisia. Samoin yhteiskuntatieteellinenkonteksti eli se, mihin keskusteluun ilmiö asetetaan.

Innostuin katulamppumetaforasta ja eriarvoistumisen teemasta ja sovellan ajatuksia nyt maaseutututkimukseen.  Ilkka Lehtolan kanssa kirjoitamme seuraavassa Januksessa siitä, että etenkin harvaan asuttu maaseutu ei kiinnosta hyvinvointipalvelututkijoita useasta eri syystä; väestöä on vähän ja kentälle on pitkä matka, aiemman tutkimuksen analyysivälneistä ei löydy maaseutuerityisiä työkaluja (analyysin ulottuvuuksia).  Maaseutututkija tarvitsee muun muassa karttatietoisuutta ja pinta-alalinssit. Tutkijan täytyy siis mennä pois katulampun alta ja suunnistaa vähän pimeässäkin, kehitellä uusia näkökulmia ja työvälineitä.

Esimerkkiaihe eriarvoistuminen ja sosiaaliset jaot - suorastaan huutaa (jos haluaa kuulla) aluetietoisia tarkastelukulmia.  Faktanäkökulmasta Suomen maaseuduilla asuvat köyhimmät ja sairaimmat ihmiset. Leena Eräsaari jakoi FB:ssä Alapuron artikkelin todeten samalla, että tutkimus kertoo vain siitä, mitä kysytään. Ja että Leena itse on jo aika päiviä ennustanut eriarvoistumisen kasvun sillä perusteella, että luovuttiin julkisten palveluiden universaalisuudesta ja siirryttiin uusliberalismiin.

Leenalla on aiheesta monia tärkeitä artikkeleja. Täytyy kaivaa esille uudelleen. Hänellä on siis kirjoituksissaan tämä palvelunäkökulma, ei tulonjakonäkökulma suoraan. Lisääntyvät palvelumaksut yhdessä todetun tuloerojen kasvun kanssa ovat osa mekanismia, jolla eriarvoistumista kasvatetaan. Maaseudun kohdalla oma juttunsa on se, että palveluja ei lähettyvillä ole. Jotkut saavuttavat ne, toiset eivät. Oleellisia kysymyksiä ovat siis ketkä, miten ja miksi. Palvelujen lakkauttaminen jostakin ja keskittäminen jonnekin muualle on siis osa tätä mekanismia myös.

Maaseutunäkökulmasta katulamppu on mainio metafora. Enimmäkseenhän siellä ei katulamppuja ole - sen kaltaiset julkiset palvelut eivät ole koskaan yltäneet maaseudulle kyläkeskuksia lukuun ottamatta - eikä niitä sinne tosissaan ole vaadittukaan (eihän?). Maaseutututkijan ei siis kannata etsiä katulampun alta.

By the way: Sosiaalipolitiikan päivät ovat tänä syksynä Joensuussa teemanaan "Sosiaalipolitiikan rajat". Olen ollut kahden vaiheilla työryhmän perustamisen kanssa.  Tästä löytyisi maaseutuspesifi näkökulma rajoihin: Hyvinvointipalveluiden alueelliset rajat.

Monitoimikeskuksiksi

http://yle.fi/uutiset/kylalaisten_yhteistyo_pelasti_kunnan_hylkaaman_kylakoulun/7228235

Linkki Katrilta palvelukeskusuutiseen. Lieksassa ainakin Vuonislahden entisellä koululla on myös jo pitkään toiminut yritys/osuuskuntamuotoinen keskus. Vuonislahtelaiset pitivät hetken aikaa koulun lakkauttamisen jälkeen siellä kouluakin kylän voimin, samoin postia. Edellisessä projektissa on koululta Takkusen Mikon ottamia kuvia.
Ilomantsissa pyöritetään kunnan toimesta palvelukeskusta kokeiluluontesesti. Pitänee käväistä Kainuussakin katsastamassa nuo.
Vuonislahdelle ajattelin mennä ajan kanssa.
Erilaisia malleja varmaan nousee koko ajan. On ajankohtainen aihe, Pohjoisestakin on joitakin vinkkejä ,ja niitä voinee analysoida.

Eläinlääkäripalvelueroja

Tämä laajentaa jo hyvinvointipalvelukäsitteen turhan laajaksi, mutta koiraharrastajana ja -kasvattajana totean, että  käsivarressa lähin röntgen taitaa olla Pellossa ja virallisiin silmätarkastuksiin oikeudet omaavia eläinlääkäreitä vain keikkaluonteisesti, useimmin Rovaniemellä (kerran kuukaudessa).
Pohjoisessakin harrastetaan kasvatustoimintaa, mutta pentueen rekisteröintiin tarvittavat eläinlääkäripalvelut ovat etäällä. Tämä nousee usein esille keskusteluissa pohjoisen koiranomistajien kanssa. Useimmiten kuitenkin niin, että etelän immeiset patistavat koiranomistajia kuvaamaan kasvattejaan - saadakseen uutta jalostusmateriaalia. (Toki myös lisätäkseen tietoa rodusta ja linjasta.)

Eläinlääkäritarpeessa on karekasti ajatellen kaksi puolta: tuotantoeläineläinlääkärin tarve (jolloin kyse on elinkeinosta) ja lemmikkieläinlääkärin tarve (jolloin kyse on harrastuksesta - tutkitusti useille hyvinvointia tuottavasta harrastuksesta).

Kohti hyvinvointipalveluita - arkielämälähtöisesti

Siirryn koulukartoituksesta pohdiskelmeaan tutkimuksen seuraavia vaiheita eli sitä, miten kylien (tai entisen koulun ympäristön nykyiset asukkaat) mieltävät omat päällimmäiset hyvinvointipalvelutarpeensa ja nykyiset ratkaisut. Olen ottanut aiheen puheeksi lähes jokaisen tapaamani taajamien ulkopuolella asuvan ihmisen kanssa. Aiemminkin näitä jo olen kirjoitellut, mutta tiivistän muutaman asian.

Ensimmäiseksi ihmiset usein ajattelevat minun tarkoittavan lääkäripalveluita. Tähän asti kukaan tapaamani ei ole kokenut suoranaisesti lääkäripalveluiden saatavuutta ongelmaksi - etenkään silloin, jos on oma auto. Kimppakyydillä tai kela-taksilla kulkevia en ole tavannut. Aiemmassa tutkimuksessa tuli esille, että odottelu kimppakyytien vällillä sekä varauskäytäntöjen sotkut olivat vaivalloisia. Siis saavutettavuusongelma liittyi sekä fyysisen välimatkan ratkaisemiseen, ajan käyttöön (milloin kyyti kulkee, miten viettää päivän taajamassa odotellessa paluukyytiä) ja psyykkiseen kuormittavuuteen (muistamattoman tai muuten vastahakoisen puolison suostuttelemiseen ja rauhallisena pitämiseen pitkien odotusten aikana.) Lääkäriinpääsyjonot ovat sitten ihan oma juttunsa - jota voinee kysyä kuntakohtaisesti. Lasten lääkärit ja neuvolta tullevat esille, jos perheessä on lapsia.
Erityisterveyden/sairaanhoito kopaistaan myös: hammaslääkärit, gynekologit ja onhan näitä. Nyt tyydyttänee kysymään, onko tarvetta ja miten ratkeaa, jos on.
Lääkäripalveluiden kohdalla on silti syytä tarkentaa, missä ne sijaitsevat, miten sinne pääsee, käydäänkö yksityisellä vai terveyskeskuslääkärillä jne. Tai käykö peräti lääkäri kylällä tai kotona (Suomessa taitaa tämä nykyisin olla aika harvinaista. "Ennen vanhaan kotisairaanhoidon lääkärit ainakin tekivät kotikäyntejä.")

Omasta sosiaalipalveluiden tarpeestaan ihmiset eivät puhu yhtä avoimesti (lukuunottamtta päivähoitoa ja vanhustenhuoltoa). Sitä pitänee kysellä useammasta suunnasta lähestyen. Etenkin päihde- ja mielenterveyspalvelutarpeet ja -saatavuus saattavat jäädä mainitsematta vaikka niitä kaivattaisiinkin tai käytettäisiin.
Toinen juttu on se, että aina palveluita ei kaivata, vaikka ympäröivä yhteisö ja ammattilaisetkin olisivat sitä mieltä, että niitä tarvittaisiin.
Taas on kiinnostavaa kuulla, missä palvelut ovat jne. Ja etenkin, saadaanko palveluita tarvittaessa kotiin ja onko niitä lähiseudulla - ja mikä on silloin ihmisten omasta mielestä se "lähi". (Lähipalvelukäsitettä yritän ainakin toistaiseksi sen epämääräisyyden vuoksi välttää.)

Kirjasto: käytetäänkö/käytettäisiinkö kirjastoa, kulkeeko kirjastoauto ja jos niin onko riittävän lähellä (ja mikä on "riittävän lähellä"), toimiiko kirjaston kotipalvelu, missä on lähin kirjasto, pääseekö sinne ja onko se auki sopivana aikana jne.

Koulupalveluista kiinnostaa peruskoulu. Jos kylällä on lapsia niin missä he käyvät koulua, millaisiksi koulupäivät- ja matkat muodostuvat (pituudeltaan, kulkuratkaisuiltaan jne.) Tässäkin (kuten jokaisessa muussakin kohdassa) on hyvä muistaa, ettemme etsi pelkkiä ongelmia. Esimerkiksi Päivi Harisen mukaan koulbussi on nuorten hengailupaikka. Siellä he tapaavat toisiaan ja se on siis yksi vapaa-ajanviettoympäristö. Omissa tutkimuksissani selvisi, että myös kirjastoauto on paljon muutakin kuin kirjasto. Se on tapaamispaikka ja yhdenlainen hyvinvointikeskus. Siis kohtaamisten areena. Sama pätee kimppakyytibussiin sekä sen odotteluun: keskustan kauppoihin on tuotu penkkejä ja tuoleja runsaasti ja siellä kimppakyytiä odottavat eläkeläiset kohtaavat toisiaan - esimerkiksi vanhoja tuttuja toisilta kyliltä, samoin keskustaajamaan muuttaneita kyläläisiä. Tämä olisi kyllä yhden gradun aihe - siis "sosiaalinen odottelu".

Kulttuuri- ja liikuntapalvelut on kenties alue, jossa hyvinvointivaltion kulta-ajoista katsoen on eniten tapahtunut muutoksia. Mitä toimintaa kylillä on, onko se sopivaa ja riittävää, kuka sitä järjestää (kenties entistäkin enemmän yhdistykset, usein kyläyhdistykset. Tutkimuksessani tuli ilmi, että liikuntapalvelut ja samoin aiemmin kansalaisopiston järjestämät palvelut on jo aikoja sitten yleensä vedetty kyliltä) ja aika pitkälti kyläyhdistysten, marttaseurojen jne. vastuulla. Entä, onko taajamissa harrastusmahdollisuuksia, jonne haluttaisiin, muttei päästä. Tai toisin päin: jonne mennään, koska halutaan.

Erä- ja luontomatkailupalveluitahan -etenkin yksityisten järjestämiä - maaseudulla usein ainakin on. Koskettavatko ne kyläläisiä - ja jos niin miten muutakin kuin työpaikkoina? Patikoidaanko poluilla? Käytetäänkö rakennettuja koskikalastuspaikkoja jne?

Toisaalta se, että jotkut palvelut tuovat työpaikkoja aivan kylälle asti, voitanee huomioida: millaisia työpaikkoja ja mikä niiden merkitys (yrittäjiä, kokoaikaisia tai kausiluonteisia palkkatöitä, työllistämistöitä jne.)

Yksi näkökulma onkin se, miten turisteille tuotetut palvelut (tai ulkopuolisten omistamat kyläkoulut jne.) hyödyttävät kyläläisiä - jos mitenkään.  Tästä läheltä jos otan esimerkin: Kolilla on aika paljon palveluita, jotka ovat siellä turisteja varten. Mitkä niistä lisäävät myös kyläläisten hyvinvointia? Mitä käytetään, mitä haluttaisiin käyttää jne.? Tutkiessani muinoin Kolin naisyrittäjiä selvisi, että kaikki kyläläiset eivät eläessään ole käyneet "huipulla" (=Ukko-Kolilla). Toisaalta nykykyläläisistä moni, joka oli muuttanut sinne juuri turismipalveluyrittäjäksi, nautti itsekin valmiista luontopoluista,  hiihtoladuista joskus myös turisteille värkätyistä muista palveluista. Lapin hiihtokeskuksissa turisteille tehdyt palvelut hyödyttävät myös kyläläisiä (olkoonkin, että vanhat kyläkeskukset muuttavat uuteen paikkaan turistien myötä ja entiset taajamat menettävät palveluitaan, kun ne viedään turisteille (esimerkiksi pankkiautomaatti.)

Ja se poliisihan myös on tässä tarkoitus kopaista. Tämä valtion virallisen väkivaltakoneiston osa, jota suomalaiset arvostavat enemmän kuin useammissa muissa maissa. Turvallisuusnäkökohta on noussut isosti esille puhuttaessa maaseudun ongelmista. Kyläyhdistykset väsäävät turvallisuusohjelmia ja jonkinlaisia turvallisuusjoukkojakin (Mari tietää varmaankin.) Kaikki eivät silti poliisiakaan kylällä kaipaa - poliisillahan on vahva kontrollifunktio.

Koska aihe on hyvin laaja, on tutkijan tunnettava tematiikkaa ja  - ennen kaikkea - pidettävä tuntosarvet pystyssä, että oivaltaa kysyä, älyää kuulla, huomata ja havaita.

51 haastattelua

Sain tutkimusapulaiselta Ville Pöysältä koosteen hänen huhtikuun aikana tekemistään Leader-alueiden avainhenkilöiden puhelinhaastatteluista. Haastattelujen järjestämisessä Villeä auttoi Mari Voutilainen lähettämällä ennen puhelinyhteydenottoa kaikille alueille tutkimuksesta kertovan tiedotteen, jossa myös "varoitettiin" tulevasta puhelinsoitosta. Tästä on mitä ilmeisemmin ollut apua: ihmiset ovat osanneet odottaa puhelua ja Leader-tiedottajalta tullut posti toiminee myös "suosituksena".
Ville Pöysä on siis parissa viikossa onnistunut tavoittamaan, sopimaan haastattelun ja haastattelemaan jo 26 henkilöä. Aina tämä ei suinkaan ole onnistunut yhdellä tai kahdella puhelulla vaan aikamoinen puhelinrumba on takana.
Ensilukemalta totean, että todella kiinnostavia juttuja haastatteluissa on tullut esille kuten käyttötarkoitusten laaja kirjo, kunnan ja kylän suhde myyntitilanteissa, nykyisen omistajan ja kylän suhde, visioita tulevaisuuden käyttötarkoituksista.
Ensilukemalla huomioin sen, miten affektiivisesti kylän suhdetta muutosten eri vaiheisiin kuvattiin ja koulu todella sai aivan inhimillisiä piirteitä.

Tämä ensimmäinen vaihe tarjoaa siis kylien ulkopuolisen maaseututoimijan näkökulman aiheeseen.
Tätä kautta löytyy myös joukko hyvinvointipalvelukäytössä olevia ex-kouluja, joihin myös jatkossa zoomaamme. Löytyy myös muita yksittäisiä erikoisia, innovatiivisia tai muuten vaan huomiotani herättäneitä kohteita. Esimerkkinä vaikkapa "julkkiskoulut" - jotka omistaa joku nulkisuuden henkilö tai jotka toimintansa vuoksi ovat saaneet tarkoituksellista kansainvälistä huomiota. Tai katri vala keskus.
Näitä Villen haastattelukoosteita on todella hauska lukea! Huomasin senkin, että aika moni haastateltu oli paneutunut asiaan ja suhtautui myös innokkaasti asiaan.
Odotan, että pääsemme raportoimaan ensimmäistä vaihetta pian. Haastattelut jatkuvat vielä jonkun aikaa.

Ei koulu sinänsä

Mari postasi fb:ssä "kyläkoulukuvan", joka fokusoi peltohin. Tämä olkoon näkökulmamuistitus: eihän tarkoitus ole tutkia kouluja sinänsä vaan koulua sosiaalisessa, kulttuurisessa ja fyysisissä ympäristöissään. Ja toisin päin: tarkoitus on tutkia ihmisten ympäristöä heille merkityksellisten hyvinvointipalvelujen suunnasta.

Palaan hyvinvointipalvelukäsitteeseen. Jututtamani ihmiset tuntuvat mieltävän sen sotena - eikä ihme, sellaiseksi se kapenee julkisessa keskustelussa.
Hyvinvointipalveluna ymmärretään tässä tutkimuksessa kaikki julkisen vallan, kolmannen sektorin (ja markkinoiden?) toiminta, jota on/on ollut/voisi olla.
(Kaikilla toimilla on sekä tuki- että kontrollifunktio - vai kuinka?)

Poliisista ja patikkapolusta ihmiseen, joka järjestön vapaaehtoistöissä avaa kaverina kirjekuoria, jotka sisältävät maksumuistutuksia, ulosottoilmoituksia jne. tilanteessa, jossa ihmiset eivät itse uskalla niitä enää yksin avata.

P.s. Tiedätkö, mikä on köyhän lotto? Se on toimeentulotukihakemus. (TV 1 28.4. Dokumenttiprojekti,  Kuka välittää)

Yksi keskustelu

Tämä pariskunta asuu 17 km päässä kunnan keskustasta. Mies eläkkeellä, nainen käy työssä kunnan keskustassa. Pariskunnalla on yksi auto, huoneen ja kammarin mökki, ei mukavuuksia. Ovat muuttaneet Helsingistä kymmenen vuotta sitten aivan vieraaseen paikkaan, ajelleet vaan katsomassa myytäviä halpoja paikkoja ja tässä kolahti paikan vuoksi.  Navetassa onn muutama lehmä, muutama lammaskin on ja kissa ja koira, mehiläisiä.
Tuotantoeläimillä on nimet ja tuntuu, että ne ovat enemmän harrastus ja elämäntapa kuin ansio ja elinkeino.
Kysyn tarpeellisista hyvinvointipalveluista: kun on auto niin kaikki tarpeellinen - lääkäri - löytyy kunnan keskustasta. Kelakyydeilläkin pääsee ne, jotka tietävät. Yllättävän vähän tiedetään, ei myöskään kerran viikossa toimivasta asiointiliikenteestä, joka täytyy erikseen tilata.

Eläinlääkäri on tullut aina kun on tarvittu - kun on tuotantoeläimiä. Kirjastoa käyttävät todella paljon (eivät huomaa mainita sitä hyvivointipalveluna). Siis keskustassa.
Poliisista on pula. Nainen on työssään kaivannut lähempänä olevaa poliisia. Turvallisuuden tunne on uhattuna.

Miehellä on mopo, muttei sillä oikein pärjää, kun vaimo tarvitsee auton työssään.

Mitään kylä- tai kuntaidentiteettiä heillä ei ole: ovat muualta tulleita, arvostavat maaseudun vapautta ja sitä ettei kukaan kontrolloi. Kirkonkylään ei mennä, siellä ei ole mitään sellaista, mitä kaipaisivat. Pariskunnalla on monenlaisia elämänkokemuksia, samoin työkokemuksia myös ulkomailta, naimisissakin ovat olleet muutaman kerran aiemmin.

Toimeentulo oli jossain vaiheessa nolla ja mieli maassa. Sosiaalitoimistossa kokivat itsensä nöyryytetyiksi. Rahaa ei ollut ruokaan, mutta toiminimen ja jonkun muunki asian vuoksi, eivät
saaneet toimeentulotukea. Eivät ikinä enää menee kysymään. Nyt meihellä on eläke ja naisella työpaikka.
Ja vielä: Mies kiertelee koiransa kanssa kansallispuiston ja muitakin merkittyjä vaellusreittejä. Tuntuu tärkältä palvelulta. (Rannikko muistaakseni on kiinnittänyt huomiota näiden Metsähallituksen ylläpitämien palveluiden merkitykseen maaseudulla. Merkitys on selvästi kahtaalla: toisaalta turisteille, mutta toisaalta myös paikallisille ihmisille!)

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Ks. Linkki yllä.

Pertti Rannikko on maaseututukijaidolini (kuten myös idoliopettaja ja -kollega).On taas syytä palata moniin hänen tutkimuksiinsa. Hänellä on ihailtava taito löytää tuoreita ja tärkeitä näkökulmia tuttuihin asioihin. Tässä muutaman vuoden takaisessa jutussa esimerkkejä elävästä nykymaaseudusta tarjotaan Lieksasta. Sinnepä sinne.

Yhden kunnan kyläkoulutarinaa

Referoin tähän yhden virkamiehen kanssa käymäni sähköpostivaihdon vastaukset:

 

Kaupunki on äskettäin tehnyt kouluverkkolinjauksia ja mm. keskustan tuntumassa oleva koulu on päätetty lakkauttaa syksyllä 2015. Koulu on hyväkuntoinen 1950-luvulla rakennettu kivirakennus ja sopii moneen käyttöön. Siellä on mm. iso liikuntasali, joka rakennettiin 10 vuotta sitten. Muutenkin koulun tilat ovat hyvässä kunnossa.

Myös toisen koulun lakkauttaminen on ollut esillä. Viimeisempänä lakkautettu koulu on tällä hetkellä tyhjillään. Yksi lakkautettu koulu myytiin äskettäin yksityiselle eurolla. Ei tiedetä, mitä yrittäjä sinne suunnittelee. Yhdellä ex-koululla on ollut matkailuyritys, jonka tämän hetken tilanteesta ei ole tarkkaa tietoa kunnassa. Yksi ent. koulu on kertojan mukaan "ihanalla paikalla". Se on yrityskäytössä ainakin osittain.

Pienempiä lakkauttettuja kouluja on myyty lähinnä asumiskäyttöön.

Kaksi koulua on kyläyhteisön käytössä ja niissä on useanlaista toimintaa sekä useita eri toimijoita. 

HeSan tapa tarttua terveyseroihin

Hesa uutisoi tänään väestön (kasvavista) terveyseroista: sosiaalinen tausta, köyhyys, pitkäaikaistyöttömyys. Tasa-arvoiset mahdollisuudet tehdä elämäntapavalintoja ovat oleellisia jutun mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa poliittisilla päätöksillä.

Asuinpaikasta suhteessa tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin ei pihaustakaan. Eikä siitä, että köyhin ja sairain väestö asuu harvaanasutulla maaseudulla. Ei vihjaustakaan siihen, että heihin satsaamisensa (työn ja työkyvyn suhteen) on tarpeen. Maaseutukontekstissa tarvitaan uusia ajatuksia, jos uskalletaan puhua pitenevistä työurista.
HeSa 22.4 terveysongelmatkasautuvat köyhemmille.

Kommentin herättämiä ajatuksia

Kyläkouluprojektin ohjausryhmän jäsen Jussi Vähämäki muistutti kylän sosiaalisesta rakenteesta ja siitä, että  kyläkoulut jossain määrin yhteisinä tiloina kokosivat yhteen erilaisia. Hän toi esiin myös kontrollinäkökulman: kunnan sekä valtion kontrollit eivät kohdistuneet suoraan esim. oppilaisiin, vaan opettajien jne. kautta. Jussi kysyi, mitä tästä on jäljellä.
Ja esitti myös, että vaikkapa vanha kyläkoulu, jossa muutama hippi puuhastelee jotakin, on kylälle jonkinlainen ”vänkä siemaus raitista ilmaa”, siis jotakin joka pitää kuitenkin kylää hengissä, antaa pakoaukon muuhun maailmaan tms.
Tämä on kiinnostavaa: millainenkohan "vänkä tuulahdus" mikäkin uusi toiminta (eri) kyläläisten näkökulmasta on. Tämä saattaa liittyä myös kyläidentiteettiin (joka ei ole yksi ja yhteinen, eikä kaikille sama.)

Tunteita kuumentava tutkimusaihe

Kuulun tutkijoihin, joiden mielestä myös tunteet ovat tutkimusväline ja yhteiskuntatieteellisenkin tutkimuksen kohde. Ystävän kanssa jutellessa tunteet kuumenivat viikonloppuna yhden kerran. Kerroin hänelle ex-koulututkimuksesta, johon hän: kunnat haluavat päästä niistä eroon kenolla millä hyvänsä ( kyllä minä sen tiedän), maaseudulla niille ei keksitä mitään käyttöä (tiedän, että on vaikeaa )... Ja vielä viimeisenä tämä veto: minä oon kuule maalla syntynyt ja kasvanut (1950-luvulla...), joten minä kyllä tiedän (mutta minä olen kasvanut kyläkoululla viisi vuotta ja loput vuodet maaseutukirkonkylässä...koulun vieressä, opettajienasuntolassa..)

Huomaan, että monien ihmisten on vaikea astua ulos lakkauttamispuheesta ja sen argumenteista (ystäväni on Pohjois-karjalassa syntynyt kunnallispoliitikko ja opettaja eteläsuomalaisessa kunnassa). Ystävän avopuoliso taas hiffasi heti, mitä ajan takaa ja alkoi luetella tietämiään erilaisissa käytöissä olevia entisiä kouluja.)

Ja minä huomaan kiihtyväni, kun minulle vihjaistaan, että puhun asiasta, josta en mitään tiedä... Ja etenkin, jos ihmiset vetoavat oman tietämyksensä suhteen muinoin maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Siksipä tutkimuksen aikamuoto on korostetusti maaseutu NYT.

Tämä on vähän samanlainen aihe kuin vanhuuden tutkimus (kaikilla on siihen jotain sanottavaa, kun heillä on vanhenevat vanhemmat tai he vanhenevat itse) tai opettamisen tutkimus (kaikilla on koulumuistoja ja käsitys opettajasta) ja muut lähellä ihmisten omaa kokemusmaailmaa olevat, vahvasti arvolatautuneet aiheet. On siis yllättävänkin vahvasti arvolatautunut. Kyläkoulu on affektiivinen aihe. Ja poliittinen. Yritän politisoida sitä uudella tavalla.

Olen sitäkin mieltä, että paras maaseutututkija ei aina ole maalla asuva maaseutututkija. Eikä myöskään maaseutututkija, joka on kovin sisällä juuri maaseutututkimuksen kontekstissa. Minun tutkimuksieni viitekehys on yhteiskuntapolitiikka, ei maaseutupolitiikka. Sen sijaan eräänlainen emansipatorinen maaseutuviritys tutkimuksessa on. Lähinnä kyse on näkyväksi tekemisen pyrkimyksestä.

Puolimatkan krouvi - ex koulu

Palailen pohjoisesta ja yövyin valtatien varrella bed and breakfast - paikassa. Tämä on vuonna 2009 lakkautettu kyläkoulu. Omistajan mukaan uusi kunnanjohtaja heti virkaan tultuaan lakkautteli kyläkouluja ihan paniikissa. Koulun oli ensin ostanut joku nainen majoitusaikein. Luopunut kuitenkin ja nykyisellä omistajalla on ollut pari vuotta.

Avaaminen majoituspaikkana oli kertoman mukaan monen mutkan takana: rakennus- ja terveysvalvonta pistivät alkuperäiset suunnitelmat uusiksi. Kylältäkin oli tullut valituksia, että siellä harjoitetaan laitonta rakennustoimintaa (vaikka kuulemma yritystiedoissa ensimmäisenä oli juuri majoitustoiminta mainittu.) Kateudella selitti. On kuulemma Kainuussa erityisen kova kansansairaus.

Yhtään palkkaa ei ole vielä voitu itselle maksaa. Kaksi ensimmäistä vuotta menivät miinuksella. Nyt toivotaan parempaa. Asiakkaissa on paljon lastenlasten kanssa pohjoisen mökille kulkevia eläkeläisiä, jotka nuorempana matkanneet pysähtymättä. Myös lecille menevät venäläiset majoittuvat paljon, monet jo useampaan kertaan. Samoin Pietariin Muurmanskista lastensa luokse menijät. Vakituisiakin asiakkaita alkaa jo olla.

Omistaja on kotoisin naapurikylästä ja kuvailee itseään jääräpäiseksi. Muuten ei onnistuisi. Venäläiset turistit ovat nyt vähentyneet Ukrainan seurauksena ja miettii, miten käy jatkossa.

Vanhoissa kunnan kyläkouluissa on pari homeista purkukuntoista, yksi toinenkin majoituskäytössä ja jotain yritystoimintaa on yhdessä yritelty.

Istuimme kaikki vieraat (lisäkseni pohjoiseen menevä perhe isoäiteineen) aamukahvilla. Kyläkoulut ovat ehtymätön puheen ja muistojen aihe. Ja meitä opettajia riittää: seurueen isoäidin isä oli ollut kyläkoulun opettaja - ja mukana ollut poikakin on opettaja.
Illalla kun tulin yhdeksän jälkeen, pääsin ensimmäiseksi saunaan. Muutenkin mutkatonta meininkiä.

Yhden maalaiskunnan kyläkoulupäivitustä

Sain eilen fb-viestin tuntemattomalta ihmiseltä, joka halusi kertoa oman kuntansa kyläkoulukäytöstä. Oli jostain  kuullut, että etsin itselleni vuokralle kyläkoulun päätyä. Selvitti sitten kuitenkin kysyessäni koko kunnan tilanteen, kylätalona, urheiluseuran omistuksessa kylätalona, yksityisen omistamina vuokra-asuntoina vapautuville vangeille ja myöhemmin päihdekuntoutuspaikkana,  yksityisen omistamana vuokrauskäytössä, myöhemmin hevosharrastajan paikkana, atk-alan yrityksenä jne.

Aika usein kertomus etenee "myytin ensin, sitten sen osti, nyt myynnissä". Toisin sanoen monet rakennuksista kiertävät tarkoituksesta toiseen. Sekin on kiinnostavaa: mihin kaikkeen niiden ajatellaan sopeutuva.
Tämän tarinan kertoja oli eläkkeellä oleva kunnan virkahenkilö. Sain kattavan kuvauksen myös toisen kunnan kyläkoulukäytöistä sähköpostiin eräältä toisen kunnan nykyiseltä - tutulta - virkanaiselta. Palaan siihen myöhemmin.

P.s. Tuostapa tuli mieleeni, että vaikka olemme kiinnostuneita ensisijaisesti koulun nykykäytöstä, tuota lakkauttamisen jälkeistä elämänhistoriaa voisi hitusen kopaista. Tehdä lyhyitä juonitiivistelmiä koulujen lakkauttamisen jälkeisetä elämästä, joka on vahvasti yhteydessä kylän elämään ja yhteiskunnan laajempiinkin muutoksiin, myös politiikkamuutoksiin.

Toisaalta käyttöä voinee luokitella monella tavalla: hoivayrityksinä toimivia paikkoja ei välttämättä tarvitse luokitella tutkimuksessa yrityksiksi. Ehei. Nehän ovat asuinkäytössä, siis ihmisten asuntoina. Tämän huomion kirjaan ylös siksi, että on tarpeen vastustaa totunnaisia luokituksia, jotka ohjaavat katsomaan tietyllä tavalla kohdetta. Institutionaalinen etnografia ymmärtääkseni yrittää vastustaa juuri tätä: institutionaalisesti vakiintunutta lähestymistapaa, joka uusintaa vallitsevia rakenteita ja sosiaalisia suhteita!