Wahlroos

 Antti Tuurin tuore kirja Wahlroosista sysäisi ajatuksiini jotain tietoisesti syrjään siirtämääni, jotain joka silloin tällöin on silti vaivannut. Kirja kertoo Jukka Jalmari Wahlroosista, johon Tuuri tutustui ollessaan 20-vuotias. Wahlroos oli silloin yhdeksän. Sukunimestä Wahlroos tulee ainakin osalle suomalaisista mieleen pankkiiri Wahlroos ja veikkaan, että se on Tuurin tarkoituskin, herättää ihmiset huomaamaan, että jokainen ihminen on kirjan arvoinen. Kirjan päähenkilö Wahlroosin erityispiirre on yksi ylimääräinen kromosomi, nykyisin sitä kutsutaan downin syndroomaksi, joskus aiemmin puhuttiin mongoloideista. Antti Tuuri onnistuu siinä, mitä minäkin olen yrittänyt, mutta epäonnistunut. Tuuri kirjoittaa pienoiselämäkerran, jossa kromosomi tai muut ihmiset eivät varasta pääosaa vaan pääosassa on Jukka Wahlroos. Silti Tuuri kirjoittaa peittelemättä sitä, että toisten ihmisten rooli on tavallistakin tärkeämpi jotta Jukka  voi elää täyttä elämää mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen.

Minäkin olen aikoinaan tavoitellut tuon kaltaista otetta kehitysvammaisuuteen liittyviin teksteihin siinä onnistumatta. Kävin läpi toistakymmentä vanhaa muistitikkua ja niin vaan vielä löytyi melkoinen määrä tekstiäni aiheesta. Löysin lähes kaksikymmentä vuotta vanhat tutkimussuunnitelmat ja aineistojen esittelyt. Myös joitakin kenttäpäiväkirjojen palasia ja aiheesta aloittamiani artikkeleita löytyi, Olen siis viettänyt aiheen parissa paljon aikaa, mutta valmista ei ole koskaan tullut. En enää edes muistanut kaikkia havainnonnin ja haastattelujen kohteitani sillä kirjo oli laaja. Olin vieraillut eri puolilla Suomea laitoksissa, erilaisissa niin kutsutuissa palveluasunnoissa, kotona perheen kanssa asuvien ihmisten luona. Olin jututtanut tai haastatellut melkoisen määrän ihmisiä, joilla on jonkinlainen diagnosoitu  kehitysvamma kuten myös ihmisiä heidän ympärillään. 

Tällä moninaisuudella asetin itselleni mahdottoman tehtävän. Miten ihmeessä minä tutkija olin luullut onnistuvani näkemään ja raportoimaan jotakin mielekästä keskenään täysin erilaisista, eri ikäisistä, eri sukupuolta olevista ihmisistä, joille monenkirjavat sairaudet asettivat aivan erilaisia esteitä. Ja jotka ympäröivän yhteiskunnan silmissä olivat keskenään tyystin erilaisessa asemassa jo pelkästään sen suhteen, antoiko heidän ulkoinen olemuksensa jonkinlaisia vihjeitä normeista poikkeavasta toimintakyvystä tai käyttäytymisestä. Ja joiden elämää diagnoosista riippuen sääteli myös erilainen lainsäädäntö. Ja jotka - tai joiden tukijoukot - joutuivat keskenäänkin kamppailemaan etuuksista ja oikeuksista toisistaan erottautumalla. 

Tutkijan työn perusohjeista tärkeimpiä on "Rajaa". Muistaakseni kuvittelin, että sana "asuminen" ja "arki" riittävät rajaukseksi. Eivät ne riittäneet, eivät ainakaan tavalleni lähestyä aihetta, Kaikki tietämäni asumismuodot laitoksesta palveluasuntojen moninaisuuteen ja yksityisasuntoihin kävin läpi eikä muuta punaista lankaa löytynyt kuin "kirjo".  Jokainen samankin palvelujärjestelmäkäsitteen alle sijoittunut vierailukohde oli ainutlaatuinen. Ja sitten arki. Arkihan pakenee käsitteenä kaikkia määritelmiä. Mehän elämme arkeamme koko ajan, yötä päivää. 

Mitään tutkimukseksi kutusuttavaa tuskin saan nytkään aikaan, silti haluan vielä kerran palata keskenjääneeseen työhön. Haluan kirjoittaa niistä merkityksellisistä kohtaamisista, jotka vieläkin  muistan.  Yritän tavoittaa ajatuksiani, jotka silloin tuntuivat jollakin tavoin tuoreilta ja joiden täsmällisellä muotoilulla toivoin voivani ainakin kyseenalaistaa jotakin vakiintuneita puhetapoja, ehkä käytäntöjäkin, myös kirjoittamalla toisin. 

P.s. Lyhyt pätkä Tuurin kirjasta: "Aikuiseksi ehdittyään Wahlroos suri sitä, että useimmilla ihmisillä oli kaksi etunimeä ja joillakin kolmekin, mutta hänellä etunimiä oli vain yksi.  Vuonna 1993 hänelle rekisteröitiin virallisesti toinen etunimi, hänestä tuli Jalmari isoisänsä Hjalmar Wahlroosin mukaan. Toisen nimen antaminen merkittiin kirkonkirjoihin, ja siitä luettiin tieto Johanneksenkirkossa normaalin sunnuntaipalveluksen jälkeen kirkollisten kuulutusten mukana. Wahlroos oli tuolloin pian neljänkymmenen, ja toisen, uuden nimen kuuleminen Johanneksenkirkossa saarnastuolista oli merkittävä tapaus, jota hän muisteli pitkään."  

Kirja: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä. Kustannusyhtiö Otava 1922.

 

Äitini Kirsti

 Englannin kuningatar Elisabet toinen on kuollut. Kun katson viimeistä kuvaa kuningattaresta, sitä jossa hän kaksi päivää ennen kuolemaansa täyttää velvollisuuttaan, nimittää pääministeriksi Lizz Trustia, minä liu'un muistamaan äitiä.  Kirsti oli päivälleen seitsemän kuukautta kuningatarta vanhempi. Vanha Kirsti olisi hyvin voinut pukeutua täsmälleen samoin kuin Elisabet tavatessaan Trustin. Paitapusero, neuletakki, ruudullinen vekkihame, järkevät matalakorkoiset kengät. (Äiti käytti usein sanaa "järkevä").  Korvakourut, valkoiset hiukset kauniisti kammattuina kasvoja kehystämässä, ehkä ripaus huulipunaakin. (Ainakin äiti pyysi minua ostamaan viimeisinä vuosinaan huulipunapuikon.)  Hieman kumarassa, hymyillen. Elisabetin hymy vaikuttaa aidolta, ilmeet uteliailta, kiinnostuneilta. Äidin hymy oli sellainen, aito. Äiti oli utelias, kiinnostunut ihmisistä ja asioista loppuun asti.

Äiti sanoi saaneensa viktorianisen kasvatuksen. Se tarkoitti pidättyväisyyttä, hillittyä käytöstä, omien tunteiden peittämistä, tiukkaa yksityisyyden ja intimiyden varjelua. Ja se tarkoitti velvollisuuksien täyttämistä.  Huumori ja hersyvä, kyyneleet silmiin tuova nauru oli sallittua, itkupotkuraivarit ei. Ehkä siksi äiti nauroi paljon myös isän kuoltua, muisteli menneitä hauskuuksia. Peitti huumorilla hirveän kivun ja ikävän, jotka vasta myöhemmin ymmärsin olleen päällimmäiset tunteet miehen kuoleman jälkeen.

Kuningatar Elisabetin kämmenselät ovat kuvassa sinimustat. Sellaiset kädet äidilläkin lopulta oli. 

Tämän kuvan olen ottanut vain joitakin päivä ennen äitini kuolemaa. Äiti kuoli vain muutamaa vuotta kuningatarta nuorempana. Oli toukokuu. Oli 23.5. 2018. Päivä ja vuosi minun täytyi käydä tarkistamassa. Äiti muisti kaikkien läheistensä syntymä- ja kuolinpäivät. Hän on säilyttänyt kuolinilmoitutkset ja hautajaisten ohjelmat. Itse asiassa hän on tavalla tai toisella (ei aavistustakaan miten) hankkinut ja säilönyt kaikki lehtiuutiset ja painetut lehtiartikkelit meistä läheisistään. 

Äiti kuoli Siilaisten vuodeosastolla Joensuussa enkä minä ollut siellä silloin, sillä hetkellä. Minulla on armottoman pitkä lista asioista, joita minä en. Ja hyvin lyhyt siitä, mitä tein ja senkään listan teot eivät juuri lohduta.

Minun äitini oli arka ja aina jostakin peloissaan, ahdistunut. Ja hän oli valtavan rohkea eikä koskaan väistänyt asioita, joita piti velvollisuuksinaan. Hän astui pelkuruudesta tuekseni nuoruuteni (ja ehkä hänen elämänsä) kauheimmissa tilanteissa eikä hän koskaan väistynyt.  Hiljaa, taustalla, ei koskaan tunkeilevasti. Pisti muiden tarpeet omiensa edelle, mutta luuli myös voivansa vaikuttaa asioihin, jotka eivät olleet hänen ulottuvillaan, hänen vaikutettavissaan. Kantoi syyllisyyttä teoista tai tekemättä jättämisistä, jotka eivät olleet hänen syytään eivätkä hänen vallassaan. 

Kirsti Kyllikki Tedre, o.s. Kinnula, ent. Andersson, s. 21.8.1925 - k. 23.5.2018. Haudattu Vilppulan hautausmaahan. 

P.s. Yhden itkupotkuraivarin silti muistan. Olin varhaisessa teini-iässä ja yskinyt viikkotolkulla pahalta kuulostavalla pontevuudella, kuin keuhkot olisivat tulossa pihalle. Äiti oli päivästä toiseen patistellut minua lääkäriin. (Hänen vankkumaton uskonsa lääkäreiden kaikkivoipaisuuteen kuului niiden lukemattomien  asioiden joukkoon, jotka minua ärsyttivät). Olin niskoja nakellen kieltäytynyt kerta toisensa jälkeen.  Kunnes  hän yhtenä aamuna heittäytyi jalkoihini lattialle, potki ja huusi. (Potki niin, että satutti polvensa, joka oli pitkään kipeänä sen jälkeen.)  Olin hämilläni ja nolo. En tiedä oliko se myötänoloutta vai hävettikö minua se, että olin omalla käytökselläni saattanut hänet sellaiseen tilaan.  Menin lääkäriin.  

Miulla on ikävä sinua, äiti.