Metodologinen urbanismi ja muita mietteitä

Kumiko-projektimme eteni kesään asti ihan harppoen ja loikkien (hallitusneuvottelujen kielellä). Meillä on monta viimeistelyä vaille valmista tekstiä - sekä muutamia, jotka ovat vähintäänkin hyvässä vauhdissa valmiiksi. Aikataulustahan oltiin välillä miltei edellä. Tällä hetkellä olemme lähinnä aikataulussa.

Minä olen kesällä mietiskellyt kahta asiaa. Lanseerasin käsitteen "metodologinen urbanismi" kuvaamaan sitä, että kenttätutkijat (etnografit) ovat lähestyneet maaseutua kaupunkietnografian tarjoamin näkökulmin ja käsittein. Siitä seuraa, että tutkimuksissa asioita ja ilmiöitä kuvataan lähinnä kertomalla mitä ei ole, mikä on lähtenyt jne. Maaseutulähtöinen kuvaamisen tapa on lapsen kengissä. Emme osaa tehdä "tiheää tulkintaa" maaseudun jokapäiväisestä elämästä ja ympäristöstä.

Ensimmäinen teksti aiheesta ilmestyy Päivi Harisen ja kumppaneiden toimittamassa kirjassa Hylkysyrjästä (ilmestyy nyt elokuussa, jos oikein ymmärsin.) Siinä kirjoitamme aiheesta Pirjo Pölläsen kanssa.
Pirjo Pöllänen oli projektitutkijana pari kuukautta nyt keväällä kulkien maaseudun lasten koulumatkoja ja haastatellen lapsia. Etenkin koulukyytien mukana kulkemisesta kirjoitetut tiheät kuvaukset osoittauivat hienoksi aineistoksi.

Toinen asia, jota olen miettinyt, on tuo valokuvaaminen. Valokuvaaminen tutkimusmenetelmänä tarkoittaa siis empiirisen aineiston keräämistä kuvaamalla. Se vertautuu haastatteluihin, jolloin kuvin piirretään ilmiöitä (voisiko sanoa kuvilla kirjoitetaan?), joita sanat eivät tavoita. Osaksihan kyse on myös muistin - tuon epäluotettavan kumppanin - tuesta tai kuvia katsellen uudelleen virittämisestä.

Raporteissa kuvat voivat toimia sanojen tavoin evidenssinä. Voimme käyttää kuvasitaatteja haastatteu- ja kenttäpäiväkirjasitaattien (tekstisitaattien) rinnalla. Onko kuva sitten luotettavampi tai epäluotettavampi kuin sana? Haastatteluissa valikoimme kysymykset ja sanat joilla kysymme ja keskustelemme. Haastateltava nappaa sanat omasta diskurssi- ja sana-avaruudestaan - siitä mikä hänellä on käytettävissä ja jolla hän pyrkii kuvailemaan asioita.  Puhuessaan hänellä on ennakko-odotuksia sen suhteen, miten tässä tilanteessa tälle henkiölle puhutaan - mitä haastattelija olettaa ja odottaa.
Kenttähavaintoja tehdessä ja ylöskirjatessa joudumme valitsemaan ympäristöstä tietoisesti ja tiedostamatta havainnot, joihin huomion kohdistamme. Sen jälkeen valitsemme (tietoisesti ja tiedostamatta) sanat, joilla muutamme havaintomme tekstiksi.

Molemmissa tapauksissa lukija tulkitsee tekstiämme omien kokemustensa läpi - asettaa sen kontekstiin, jota emme voi määrätä.

Eikö kuvassa lopulta ole kyse ihan samasta???? Kuvaamme kuvilla, emme sanoilla. Katsoja tulkitsee - eikä näe välttämättä sitä, minkä me luulimme kuvanneemme. 

Valokuvauskurssilla Muhun saarella Virossa yritin lisäksi löytää tapoja valokuvata maaseutua ja tuoda esiin paikan maaseutuerityispiirteitä. Pieni saari kymmenine pikkukylineen on mainio paikka harjoitella tätä.
Lisäksi sattumalta majoituin kulttuuriantroplogi Anne Tainion kanssa, joka on kiinnostunut juuri kuvista aineistoina. Hän puhui "kuvadiskurrseista". En vielä tarkelleen tiedä, mitä sillä voisi tarkoittaa, mutta kiinnostava käsite se oli. Anne käytti muutenkin mainiolla tavalla sanaan ja kuvaan samoja ilmaisuja. Sain paljon ideoita.