Kylien kehittäjien matkassa

Osallistuin erään maaseutualueen kylien kehittäjien palaveriin, joka pidettiin useamman kunnan miltei jokaiselle kylälle tehdyn kuulostelukiertueen jälkeen.
Muutama ajatus palaverista: Kuntayhteistyön kokretisoiminen puhuttaa niin kyläläisiä kuin kehittäjiäkin, yhtenä osana epätietoisuus vaikuttamisen kanavista.

Kylissä puhututti myös valokuitu,  luontopolkujen kunnostaminen, päiväkodin rakentaminen, maankäyttö- ja kaavoitus, kylän kokoinen kylämatkailu. Julkisen liikenteen lakkauttamisaallon eteneminen aiheutti huolta monella kylällä. Oltiin epätietoisia siitä, onko kunta organisoinut jonkinlaista kyytiä taajamiin tai voiko koulukyytejä käyttää.

Liikenneturvallisuus (jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden) oli esillä.

Oma lukunsa ovat alueet, joilla ei ole tietoliikenne- eikä kännykkäyhteyksiä ja samalla kerätään rullalle kaapelia. HeSarissa oli taannoin mielipidekirjoitus, jossa todettiin, ettei maasedulla viimeisen tarvitse sammuttaa valoja, kun niitä ei enää ole. Infrastruktuuria murennetaan pala palalta. Tämä on hyvinvointikysymys monella tapaa: kyse on turvallisuudesta, mutta myös sosiaalisten suhteiden ylläpidosta, palvelujen saatavuudesta. Tutkimukseen on otettava yksi keissi, jossa yhteydet eivät toimi.

Kehittäjien näkökulmasta kylän asenteet ovat karkeasti kahdenlaisia: mitä ne meidän hyväksi tekevät, mitä meiltä viedään tai mitä me itse voimme tehdä asioiden eteen. Edellistä kutsuivat " joku" ajatteluksi: joku tulee ja tekee. On yhtymäkohtia "sitkuun" ja "mutkuun".
Toki kunnalla "jokuna" on myös lakisääteisiä velvollisuuksia sekä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon periaatteista nousevia velvoitteita.
Todettiin, että yhteisistä asioista keskustelussa on vuosien varrella tapahtunut kylillä muutos syyttelystä yhdessä tekemisen suuntaan.
Kylätalo nähtiin kehittäjäporukassa mahdollisuutena moneen suuntaan. Siis yhteisen tilan merkitys nousi taas esille.

Kyläkoulun lakkauttaminen prosessina

Ville sai puhelinhaastattelukierroksellaan vinkin Sami Tantarimäen tutkimusraportista "Mitä lakkautuksesta opimme" (Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahean julkaisuja B:2 2011)  Siinä tapaustutkimusotteella seurataan joukon kuudessa kunnassa sijaitsevan vuonna 2007 lakkautetun kyläkoulun lakkauttamisprosessia.

Kumiko-projekti oikeastaa alkaa siitä, mihin Tantarimäki lopettaa kysyen mitä kylässä tapahtuu kyläkoulun jälkeen. Muutama muistiinpanomainen  huomio raportista: Tantarimäki korostaa, että vaikka koulu lähtee niin kylä jää elämään elämäänsä. Näinhän juuri Kumikossakin ajatellaan.

Tantarimäki kuvailee tarkoin rakennusten koulun lopettamisen jälkeistä käyttöä. Esiin tulee se, että kunnan suhtautumisella on välilä: Silloinkin, jos kunta päätyy lakkauttamaan koulun, on merkitystä sillä, miten kunnassa kylien merkitys koetaan ja miten koulun jälkeistä käyttöä ajatellaan.

Lakkautetu koulut toimivat esimerkiksi pakolaiskeskuksena, koirakouluna, hevostallina, kylätaloina. Joillakin kylillä suunniteltiin monitoimitilaa joskaan hanke ei vielä tutkimushetkellä ollut konkretisoitunut. Jossakin pihapiirissä sijaitseva rakennus on kylätalona vaikka koulu itse on myyty,

Koulun loppumisen erilaiset vaikutukset ympäröivään yhteisöön Tantarimäki tiivistää hyvin. Vaikutukset voivat olla aktivoivia, seisahduttavia, lamaannuttavia, taannuttavia ja jopa kuntasuhteet katkaisevia. Hänen väitteensä on, että koulun jatkokäyttö on merkityksellinen vaikutusten kannalta. Yksityiselle myyntikin voi olla hyvä ratkaisu, jos kyläläiset eivät tilana koulua tarvitse ja jos yksityinen one kyläläisten mielestä kelvollinen uusi asukas - esimerkiksi lapsiperhe tai yrittäjä.

Kylän sijainti on merkityksellinen kylän tulevaisuudelle.

Koulun lakkauttamista koskevat keskustelut ovat Tantarimäen mukaan lopulta pysyneet hyvin samanlaisina 1950-luvulta lähtien. Samoin argumentein niitä puolustetaan ja niiden lakkauttamista vaaditaan.  Huomasin, että keskustelussa (mediassa) käytetään paljon koulua persofinioivaa kieltä: elävä koulu, koulukuolema, kuoleman tuomio. Tantarimäki itsekin puhuu muun muassa kylän hengissä säilymisestä.  (Olen itsekin käyttänyt sanoja 'elävä kylä' ja 'éx-koulun uusi elämä' ajatellen, että rakennuksen voi ymmärtää myös toimijana, joka on vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Ja lopuksi: Tantarimäkin kuvailee sanoin kouluja rakennuksina ja niiden ympäristöä. Meillä on mahdollisuus kertoa myös valokuvin.

Kyläkoulun jälkeen - Tutkimuksen blogisivun osoite

http://kylakoulunjalkeen.blogspot.fi/2014/05/kuka-mita-missa-ja-milloin.html

Nyt on avattu maaseudun hyvinvointipalvelututkimuksen "virallinen" blogi. Jatkan aiheen bloggausta täällä muistiinpanotyyppisesti - kuten tähänkin asti.

Vastavaloon tai fokuksen tarkentaminen

Pois katulampun alta

Linkissä sosiologi Alapuro kirjoittaa Saska Saarikosken kolumnista iskun ottaneen jutun yhteiskuntatieteiden luonteesta ja suhteesta toimittajiin sekä tiedotusvälineisiin.  Hän nostaa esiin kolme erityisesti  yhteiskuntatieteelle olennaista piirrettä: fokus, tulkinta ja kritiikki.
Alapuron esimerkkinä on yhteiskunnan jakautuminen/eriarvoistuminen.

Saarikosken sivallus yhteiskuntatieteille liittyi muun muassa siihen, että tutkijat tutkivat helposti tutkittavia asioita. Hänen esimerkkinsä on hyvä: Mies etsii avaimiaan katulampun alta. Ohikulkija kysyy, onko hän kadottanut ne juuri siihen. Mies vastaa, että ei - mutta tästä on helpoin etsiä.

Esimerkki on mainio. Pimeään etsimään astuessa tutkija kohtaa monia riskejä. Olen käyttänyt itse valokuvauksesta tuttuja metaforia kuten "vastavaloon kuvaaminen", "fokuksen valinta ja tarkentaminen" tarkoittaen, että  ei vain aiheen, vaan myös näkökulman valinta, ovat yhteiskuntatieteissä oleellisia. Samoin yhteiskuntatieteellinenkonteksti eli se, mihin keskusteluun ilmiö asetetaan.

Innostuin katulamppumetaforasta ja eriarvoistumisen teemasta ja sovellan ajatuksia nyt maaseutututkimukseen.  Ilkka Lehtolan kanssa kirjoitamme seuraavassa Januksessa siitä, että etenkin harvaan asuttu maaseutu ei kiinnosta hyvinvointipalvelututkijoita useasta eri syystä; väestöä on vähän ja kentälle on pitkä matka, aiemman tutkimuksen analyysivälneistä ei löydy maaseutuerityisiä työkaluja (analyysin ulottuvuuksia).  Maaseutututkija tarvitsee muun muassa karttatietoisuutta ja pinta-alalinssit. Tutkijan täytyy siis mennä pois katulampun alta ja suunnistaa vähän pimeässäkin, kehitellä uusia näkökulmia ja työvälineitä.

Esimerkkiaihe eriarvoistuminen ja sosiaaliset jaot - suorastaan huutaa (jos haluaa kuulla) aluetietoisia tarkastelukulmia.  Faktanäkökulmasta Suomen maaseuduilla asuvat köyhimmät ja sairaimmat ihmiset. Leena Eräsaari jakoi FB:ssä Alapuron artikkelin todeten samalla, että tutkimus kertoo vain siitä, mitä kysytään. Ja että Leena itse on jo aika päiviä ennustanut eriarvoistumisen kasvun sillä perusteella, että luovuttiin julkisten palveluiden universaalisuudesta ja siirryttiin uusliberalismiin.

Leenalla on aiheesta monia tärkeitä artikkeleja. Täytyy kaivaa esille uudelleen. Hänellä on siis kirjoituksissaan tämä palvelunäkökulma, ei tulonjakonäkökulma suoraan. Lisääntyvät palvelumaksut yhdessä todetun tuloerojen kasvun kanssa ovat osa mekanismia, jolla eriarvoistumista kasvatetaan. Maaseudun kohdalla oma juttunsa on se, että palveluja ei lähettyvillä ole. Jotkut saavuttavat ne, toiset eivät. Oleellisia kysymyksiä ovat siis ketkä, miten ja miksi. Palvelujen lakkauttaminen jostakin ja keskittäminen jonnekin muualle on siis osa tätä mekanismia myös.

Maaseutunäkökulmasta katulamppu on mainio metafora. Enimmäkseenhän siellä ei katulamppuja ole - sen kaltaiset julkiset palvelut eivät ole koskaan yltäneet maaseudulle kyläkeskuksia lukuun ottamatta - eikä niitä sinne tosissaan ole vaadittukaan (eihän?). Maaseutututkijan ei siis kannata etsiä katulampun alta.

By the way: Sosiaalipolitiikan päivät ovat tänä syksynä Joensuussa teemanaan "Sosiaalipolitiikan rajat". Olen ollut kahden vaiheilla työryhmän perustamisen kanssa.  Tästä löytyisi maaseutuspesifi näkökulma rajoihin: Hyvinvointipalveluiden alueelliset rajat.

Monitoimikeskuksiksi

http://yle.fi/uutiset/kylalaisten_yhteistyo_pelasti_kunnan_hylkaaman_kylakoulun/7228235

Linkki Katrilta palvelukeskusuutiseen. Lieksassa ainakin Vuonislahden entisellä koululla on myös jo pitkään toiminut yritys/osuuskuntamuotoinen keskus. Vuonislahtelaiset pitivät hetken aikaa koulun lakkauttamisen jälkeen siellä kouluakin kylän voimin, samoin postia. Edellisessä projektissa on koululta Takkusen Mikon ottamia kuvia.
Ilomantsissa pyöritetään kunnan toimesta palvelukeskusta kokeiluluontesesti. Pitänee käväistä Kainuussakin katsastamassa nuo.
Vuonislahdelle ajattelin mennä ajan kanssa.
Erilaisia malleja varmaan nousee koko ajan. On ajankohtainen aihe, Pohjoisestakin on joitakin vinkkejä ,ja niitä voinee analysoida.

Eläinlääkäripalvelueroja

Tämä laajentaa jo hyvinvointipalvelukäsitteen turhan laajaksi, mutta koiraharrastajana ja -kasvattajana totean, että  käsivarressa lähin röntgen taitaa olla Pellossa ja virallisiin silmätarkastuksiin oikeudet omaavia eläinlääkäreitä vain keikkaluonteisesti, useimmin Rovaniemellä (kerran kuukaudessa).
Pohjoisessakin harrastetaan kasvatustoimintaa, mutta pentueen rekisteröintiin tarvittavat eläinlääkäripalvelut ovat etäällä. Tämä nousee usein esille keskusteluissa pohjoisen koiranomistajien kanssa. Useimmiten kuitenkin niin, että etelän immeiset patistavat koiranomistajia kuvaamaan kasvattejaan - saadakseen uutta jalostusmateriaalia. (Toki myös lisätäkseen tietoa rodusta ja linjasta.)

Eläinlääkäritarpeessa on karekasti ajatellen kaksi puolta: tuotantoeläineläinlääkärin tarve (jolloin kyse on elinkeinosta) ja lemmikkieläinlääkärin tarve (jolloin kyse on harrastuksesta - tutkitusti useille hyvinvointia tuottavasta harrastuksesta).

Kohti hyvinvointipalveluita - arkielämälähtöisesti

Siirryn koulukartoituksesta pohdiskelmeaan tutkimuksen seuraavia vaiheita eli sitä, miten kylien (tai entisen koulun ympäristön nykyiset asukkaat) mieltävät omat päällimmäiset hyvinvointipalvelutarpeensa ja nykyiset ratkaisut. Olen ottanut aiheen puheeksi lähes jokaisen tapaamani taajamien ulkopuolella asuvan ihmisen kanssa. Aiemminkin näitä jo olen kirjoitellut, mutta tiivistän muutaman asian.

Ensimmäiseksi ihmiset usein ajattelevat minun tarkoittavan lääkäripalveluita. Tähän asti kukaan tapaamani ei ole kokenut suoranaisesti lääkäripalveluiden saatavuutta ongelmaksi - etenkään silloin, jos on oma auto. Kimppakyydillä tai kela-taksilla kulkevia en ole tavannut. Aiemmassa tutkimuksessa tuli esille, että odottelu kimppakyytien vällillä sekä varauskäytäntöjen sotkut olivat vaivalloisia. Siis saavutettavuusongelma liittyi sekä fyysisen välimatkan ratkaisemiseen, ajan käyttöön (milloin kyyti kulkee, miten viettää päivän taajamassa odotellessa paluukyytiä) ja psyykkiseen kuormittavuuteen (muistamattoman tai muuten vastahakoisen puolison suostuttelemiseen ja rauhallisena pitämiseen pitkien odotusten aikana.) Lääkäriinpääsyjonot ovat sitten ihan oma juttunsa - jota voinee kysyä kuntakohtaisesti. Lasten lääkärit ja neuvolta tullevat esille, jos perheessä on lapsia.
Erityisterveyden/sairaanhoito kopaistaan myös: hammaslääkärit, gynekologit ja onhan näitä. Nyt tyydyttänee kysymään, onko tarvetta ja miten ratkeaa, jos on.
Lääkäripalveluiden kohdalla on silti syytä tarkentaa, missä ne sijaitsevat, miten sinne pääsee, käydäänkö yksityisellä vai terveyskeskuslääkärillä jne. Tai käykö peräti lääkäri kylällä tai kotona (Suomessa taitaa tämä nykyisin olla aika harvinaista. "Ennen vanhaan kotisairaanhoidon lääkärit ainakin tekivät kotikäyntejä.")

Omasta sosiaalipalveluiden tarpeestaan ihmiset eivät puhu yhtä avoimesti (lukuunottamtta päivähoitoa ja vanhustenhuoltoa). Sitä pitänee kysellä useammasta suunnasta lähestyen. Etenkin päihde- ja mielenterveyspalvelutarpeet ja -saatavuus saattavat jäädä mainitsematta vaikka niitä kaivattaisiinkin tai käytettäisiin.
Toinen juttu on se, että aina palveluita ei kaivata, vaikka ympäröivä yhteisö ja ammattilaisetkin olisivat sitä mieltä, että niitä tarvittaisiin.
Taas on kiinnostavaa kuulla, missä palvelut ovat jne. Ja etenkin, saadaanko palveluita tarvittaessa kotiin ja onko niitä lähiseudulla - ja mikä on silloin ihmisten omasta mielestä se "lähi". (Lähipalvelukäsitettä yritän ainakin toistaiseksi sen epämääräisyyden vuoksi välttää.)

Kirjasto: käytetäänkö/käytettäisiinkö kirjastoa, kulkeeko kirjastoauto ja jos niin onko riittävän lähellä (ja mikä on "riittävän lähellä"), toimiiko kirjaston kotipalvelu, missä on lähin kirjasto, pääseekö sinne ja onko se auki sopivana aikana jne.

Koulupalveluista kiinnostaa peruskoulu. Jos kylällä on lapsia niin missä he käyvät koulua, millaisiksi koulupäivät- ja matkat muodostuvat (pituudeltaan, kulkuratkaisuiltaan jne.) Tässäkin (kuten jokaisessa muussakin kohdassa) on hyvä muistaa, ettemme etsi pelkkiä ongelmia. Esimerkiksi Päivi Harisen mukaan koulbussi on nuorten hengailupaikka. Siellä he tapaavat toisiaan ja se on siis yksi vapaa-ajanviettoympäristö. Omissa tutkimuksissani selvisi, että myös kirjastoauto on paljon muutakin kuin kirjasto. Se on tapaamispaikka ja yhdenlainen hyvinvointikeskus. Siis kohtaamisten areena. Sama pätee kimppakyytibussiin sekä sen odotteluun: keskustan kauppoihin on tuotu penkkejä ja tuoleja runsaasti ja siellä kimppakyytiä odottavat eläkeläiset kohtaavat toisiaan - esimerkiksi vanhoja tuttuja toisilta kyliltä, samoin keskustaajamaan muuttaneita kyläläisiä. Tämä olisi kyllä yhden gradun aihe - siis "sosiaalinen odottelu".

Kulttuuri- ja liikuntapalvelut on kenties alue, jossa hyvinvointivaltion kulta-ajoista katsoen on eniten tapahtunut muutoksia. Mitä toimintaa kylillä on, onko se sopivaa ja riittävää, kuka sitä järjestää (kenties entistäkin enemmän yhdistykset, usein kyläyhdistykset. Tutkimuksessani tuli ilmi, että liikuntapalvelut ja samoin aiemmin kansalaisopiston järjestämät palvelut on jo aikoja sitten yleensä vedetty kyliltä) ja aika pitkälti kyläyhdistysten, marttaseurojen jne. vastuulla. Entä, onko taajamissa harrastusmahdollisuuksia, jonne haluttaisiin, muttei päästä. Tai toisin päin: jonne mennään, koska halutaan.

Erä- ja luontomatkailupalveluitahan -etenkin yksityisten järjestämiä - maaseudulla usein ainakin on. Koskettavatko ne kyläläisiä - ja jos niin miten muutakin kuin työpaikkoina? Patikoidaanko poluilla? Käytetäänkö rakennettuja koskikalastuspaikkoja jne?

Toisaalta se, että jotkut palvelut tuovat työpaikkoja aivan kylälle asti, voitanee huomioida: millaisia työpaikkoja ja mikä niiden merkitys (yrittäjiä, kokoaikaisia tai kausiluonteisia palkkatöitä, työllistämistöitä jne.)

Yksi näkökulma onkin se, miten turisteille tuotetut palvelut (tai ulkopuolisten omistamat kyläkoulut jne.) hyödyttävät kyläläisiä - jos mitenkään.  Tästä läheltä jos otan esimerkin: Kolilla on aika paljon palveluita, jotka ovat siellä turisteja varten. Mitkä niistä lisäävät myös kyläläisten hyvinvointia? Mitä käytetään, mitä haluttaisiin käyttää jne.? Tutkiessani muinoin Kolin naisyrittäjiä selvisi, että kaikki kyläläiset eivät eläessään ole käyneet "huipulla" (=Ukko-Kolilla). Toisaalta nykykyläläisistä moni, joka oli muuttanut sinne juuri turismipalveluyrittäjäksi, nautti itsekin valmiista luontopoluista,  hiihtoladuista joskus myös turisteille värkätyistä muista palveluista. Lapin hiihtokeskuksissa turisteille tehdyt palvelut hyödyttävät myös kyläläisiä (olkoonkin, että vanhat kyläkeskukset muuttavat uuteen paikkaan turistien myötä ja entiset taajamat menettävät palveluitaan, kun ne viedään turisteille (esimerkiksi pankkiautomaatti.)

Ja se poliisihan myös on tässä tarkoitus kopaista. Tämä valtion virallisen väkivaltakoneiston osa, jota suomalaiset arvostavat enemmän kuin useammissa muissa maissa. Turvallisuusnäkökohta on noussut isosti esille puhuttaessa maaseudun ongelmista. Kyläyhdistykset väsäävät turvallisuusohjelmia ja jonkinlaisia turvallisuusjoukkojakin (Mari tietää varmaankin.) Kaikki eivät silti poliisiakaan kylällä kaipaa - poliisillahan on vahva kontrollifunktio.

Koska aihe on hyvin laaja, on tutkijan tunnettava tematiikkaa ja  - ennen kaikkea - pidettävä tuntosarvet pystyssä, että oivaltaa kysyä, älyää kuulla, huomata ja havaita.