Tekstit
Niin siinä kävi, etten sittenkään uskaltanut vuokrata pois kaupunkiasuntoa. Selityksiä on roppakaupalla, mutta tässä yksi. Minulla on niin paljon keskeneräisiä (kirjoitus)projektia, etten enää halua niitä siirtää muuttojen kanssa hääräämisen vuoksi. Yritän nyt asettua tähän: eläkeläiseksi, jolla on vapaa-ajankoti maalla ja asunto kaupungissa. Siis tavanomaisistakin tavanomaisin kuvio.
Tämän aamun ajatukset (ja kyynelkanavat) avasi Hesarin arvostelu Martta Koskisesta kirjoitetusta kirjasta. Ompelijatar Koskinenhan oli ainoa sisällissodassa vakoojana teloitettu nainen.
Hän on kaksi vuotta mammaani, isänäitiäni, vanhempi. Ompelijatar Sanelma Salojärvi tunsi Martta Koskisen. Kaksi Sanelman veljeä kuoli punaisten vankileirillä ilmeisesti sairauksiin ja nälkään.
Mietin, miten muistoistakin kamppailaan - usein huomaamatta ja tahattomasti. Kotonani muistot ovat aina olleet äidin muistoja. Siksipä minulle onkin tuttu maaninkalaisen kanttorisuvun elämä. Perheen, jossa äidin veljistä toinen kuului Akateemiseen Karjalseuraan, jossa oli itsestään selvää että kaikki lapset kirjoittavat ylioppilaaksi ja opiskelevat akateemisen ammatin. Sen suvun tarinat osaan pitkästymiseen asti ulkoa. Raskaita asioita sielläkin on eletty. Dramaattisempia sotaan liittyviä muistoja se, kuinka äidin koti Kinnulanhovi paloi ilmiliekeissä, kun yksi talon työmiehistä käveli reppu selässä päättyneestä sodasta pihaan.
Olen nyt levitellyt sängylle muruja toisista tarinoista - mummostani Sanelmasta. Sänky on täynnä mamman kirjoja ja valokuva-albumeja. Joukossa on yksi veljensä Nestorin kirja, Konrad Lehtimäen kirja Ylös Helvetistä. (Sen ensimmäiselle lehdelle on äitini leikannut Aamulehden pienen uutisen vuodelta 2002. Äiti siis yritti kantaa myös toisia muistoja vaikkei sitä maailmaa koskaan ymmärtänyt.) Konrad Lehtimäki oli uutisen mukaan pasifisti ja sosialisti, kansanedustaja. Sai kuolemantuomio 1918, mutta todettiin syyttömäksi uusintakäsittelyssä.
Yritän otsa kurtussa palauttaa mieleen pieniä lauseenpätkiä lapsuudesta. Sanoiko mamma, että he
kävivät aidan raosta antamassa veljille ja muille punavangeille ruokaa. Mitä mamma puhui Martta Koskisesta? Mitä kirjat sängylläni kertovat isoäidistäni.
Olen koko ikäni ajatellut, että minussa avautuu solmuun monta suomalaisen yhteiskunnan kipukohtaa itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. Yläluokkainen "kulttuurisuomi", mutta savolaisen maaseudun ja pikkukaupungin (Kuopion) kontekstissa. Pakolaisuus ja ikuinen toiseus, vieraus. (Ukkini, mamman mies oli virolainen.) Työväenkulttuuri (mamma ja veljensä Tapani aloittivat työveännäyttmöillä Jyväskylässä ja Tampereella), naisen asema (uskottomuus, avioton lapsi), sisällissodan vastakkainasetteulu (valkoinen äiti ja punaisen suvun jälkeläinen isä). Kaikki tuiki tavallisia elämän kohtaloita tuona aikana. Mutta puhumattomina painavia. Luulen, että isäni tunnisti nämä jännitteet, äitini tuskin koskaan. Siksi vielä minäkin niitä kannan. Ja itse olen huomaamattani toistanut.
Lasteni isä syntyi saunassa Pielisjärvellä, minä Kuopion keskussairaalassa. Äiti hakeutui jo hyvissä ajoin Kuopioon sukulaistensa hoiviin odottamaan synnytystä. Anoppini kävi varmaankin aamulla lypsämässä lehmän.
Äidin sanoitettuja muistoja on kyllin, mutta isän mummo, Sanelman äiti, minut lapsena hoiti, Isomummon, mamman ja ukin luona asuin pitkiä aikoja äidin opiskellessa Helsingissä. Ruumiissani taidan kantaa sanattomana sen suvun muistot.
(Avautua solmuun on feministisen kirjan nimi. Juuri nyt en muista kirjoittajaa, joku Pia.)
maanantaina, joulukuuta 12, 2016
sunnuntaina, joulukuuta 04, 2016
Ukonniemen aamu
Herätessäni mietin, onko pieni valon kaje päätyikkunassa kuutamo vai aamunkaje. Kuu sen ei kaiken järjen mukaan pitänyt olla sillä kokeilin illalla koirien kanssa pientä potkurilenkkiä ilman otsalamppua. Sanotaan, että silmä tottuu pimeään ja totta oli, että hetken matkaa kuljettuamme aloin erottaa tienpenkkojen ääriviivat. En silti meinannut palatessamme löytää pihatienhaaraa. Kuuta ei silloin ollut, olisiko taivas ollut pilvessä, en usko.
Valonkaje näytti lisääntyvän ja kurkistin ulos verhonraosta. Aamu oli. Kello vähän yli seitsemän. Puin takin ja myssyn, kiskoin kengät jalkaani. (Minun on saatava helposti jalkaan vedettävät huussikengät.) Toinen koirista lähti mukaan huussimatkalle, toinen ei innostunut uloslähdöstä, halusi maata etutassut alleen taiteltuna, kiepille kääriytyneenä sängyllään (entisellä sohvatyynyllä) kylmän ulkoeteisen nurkassa.
Punainen aamu sarasti ja pakkanen tuntui, muttei kuitenkaan kireältä. Sisällä katsoin ulkomittaria. 14 astetta. Sytytyin kaksi kynttilää uunin päälle , valaistkoot ne yhdessä lisääntyvän päivänvalon kanssa.. Vasta myöhemmin huomasin, että nyt on toinen adventti.
Palasin peiton alle miettimään, lukisiko nettihesarin, kuuntelisiko radiota, löytyisikö joku kirja luettavaksi. Minulla oli mukana pari päivää aiemmin kirjailijayhdistyksen arpajaisissa voittamani kaksi ohutta kirjaa. Yhden olin ostanutkin vaikka olen lujasti vannonut, etten kanna paperikirjoja enää kotiin muuta kuin kirjastosta.
Valitsin pinon päällimmäisen, Pasi Hirvosen irtisanotun miehen. Luin yhteen menoon sivulle 72. Paljon enempää sivuja ei olekaan. Pidän kirjasta. Tyylistä ja tavasta käsitellä yhteiskunnan tämän hetkisiä paradokseja ja ilmapiiriä, myös ilmeisen itsekoettua työttömyyttä ja elämää. Kiinnostavuutta lisää sekin, että liikutaan tutuissa maisemissa, Joensuussa. Sisällöllisiesti samassa tematiikassa liikutaan kuin huipputaitavassa I, Daniel Blake elokuvassa, joka on tehostetun, ulkoistetun ja markkinoisetun ex-hyvinvointivaltion ajankuva.
Olen lupunut pannukahvista ja siirtynyt suodattamaan vanhanaikaisilla metodeilla. Keitän veden ja lasken sitten suodattimen läpi pannuun. Pannukahvia varten pistin aamuisin ensitöikseni tulen hellaan (Sitä ei ehdottomasti saanut keittää sähkölevyllä. Koko jutun idea oli siinä, että kahvi keitettiin puuhellalla.) On mukavampi herätä kaikessa rauhassa kahvin kanssa ja vasta sitten ryhtyä neuvottelemaan hellan kanssa syttymisestä.
Nopeat neuvottelut tänä aamuna. Olen päättänyt helpottaa elämääni sytytyspaloilla sillä tuohta ei ole.
Aurinko on jo metsän reunan ylläpuolella. Se paistaa kirkkaasti, valo taittaa varjoja lumeen ja puihin. On sykähdyttävän kaunista. Pulleat närhet syövät taas siemeniä tuvan ikkunan alla. Ne olvat pelotelleet pikkulinnut navetan seiunstan syöttöhärveleille. Siellä käy suhina.
Närhet ärsyttävät. Kahmivat kaiken ja pienemmille ei jää kuin muruset. Tämä on kai luonnonlaki. Kun haluaa auttaa pienimpiä ja heikompia, tuleekin syöttäneeksi isoja ja kylläisiä. (Pikkulintujen kyky varastoida energiaa on niin pieni, että ne kuluttavat pakkasella kaiken energian vajaassa vuorokaudessa - jos oikein muistan. Isommat linnut pärjäävät syömättä pidemään. Tämän opin radion luontoillasta.)
Valon lisääntyessä, uunin ja kropan lämmetessä aamuhämärän ajatukset häviävät. Silloin mielessä oli taas monta entäsjossia. Entäsjossähöt katkeavat enkä saa uunia vetämään entäsjos....Olin päättnyt heti kunnolla herättyäni tekstata mahdollisille vuokralaisille, etten sittenkään vuokraa kaupunkiasuntoa.
En sitten kuitenkaan tekstannut. Tulevat illalla katsomaan.
Talitintit uskaltautuivat lintulaudalle - närhet ruokailevat maassa, se on niille helpompaa kuin laudalla taiteilu. Käyvät vaan ensin pudottelemassa siemeniä maahan naposteltavaksi. (Kenties päästän Tuikun hätyyttämään ne pois.) Nyt puen päälle, harjaan hampaat, pesen naaman, lähden koirien kanssa ulos pakkasaurinkoon.
Täytyy laittaa atuo johdon päähän, iltapäivällä suuntana kaupunki.
Valonkaje näytti lisääntyvän ja kurkistin ulos verhonraosta. Aamu oli. Kello vähän yli seitsemän. Puin takin ja myssyn, kiskoin kengät jalkaani. (Minun on saatava helposti jalkaan vedettävät huussikengät.) Toinen koirista lähti mukaan huussimatkalle, toinen ei innostunut uloslähdöstä, halusi maata etutassut alleen taiteltuna, kiepille kääriytyneenä sängyllään (entisellä sohvatyynyllä) kylmän ulkoeteisen nurkassa.
Punainen aamu sarasti ja pakkanen tuntui, muttei kuitenkaan kireältä. Sisällä katsoin ulkomittaria. 14 astetta. Sytytyin kaksi kynttilää uunin päälle , valaistkoot ne yhdessä lisääntyvän päivänvalon kanssa.. Vasta myöhemmin huomasin, että nyt on toinen adventti.
Palasin peiton alle miettimään, lukisiko nettihesarin, kuuntelisiko radiota, löytyisikö joku kirja luettavaksi. Minulla oli mukana pari päivää aiemmin kirjailijayhdistyksen arpajaisissa voittamani kaksi ohutta kirjaa. Yhden olin ostanutkin vaikka olen lujasti vannonut, etten kanna paperikirjoja enää kotiin muuta kuin kirjastosta.
Valitsin pinon päällimmäisen, Pasi Hirvosen irtisanotun miehen. Luin yhteen menoon sivulle 72. Paljon enempää sivuja ei olekaan. Pidän kirjasta. Tyylistä ja tavasta käsitellä yhteiskunnan tämän hetkisiä paradokseja ja ilmapiiriä, myös ilmeisen itsekoettua työttömyyttä ja elämää. Kiinnostavuutta lisää sekin, että liikutaan tutuissa maisemissa, Joensuussa. Sisällöllisiesti samassa tematiikassa liikutaan kuin huipputaitavassa I, Daniel Blake elokuvassa, joka on tehostetun, ulkoistetun ja markkinoisetun ex-hyvinvointivaltion ajankuva.
Olen lupunut pannukahvista ja siirtynyt suodattamaan vanhanaikaisilla metodeilla. Keitän veden ja lasken sitten suodattimen läpi pannuun. Pannukahvia varten pistin aamuisin ensitöikseni tulen hellaan (Sitä ei ehdottomasti saanut keittää sähkölevyllä. Koko jutun idea oli siinä, että kahvi keitettiin puuhellalla.) On mukavampi herätä kaikessa rauhassa kahvin kanssa ja vasta sitten ryhtyä neuvottelemaan hellan kanssa syttymisestä.
Nopeat neuvottelut tänä aamuna. Olen päättänyt helpottaa elämääni sytytyspaloilla sillä tuohta ei ole.
Aurinko on jo metsän reunan ylläpuolella. Se paistaa kirkkaasti, valo taittaa varjoja lumeen ja puihin. On sykähdyttävän kaunista. Pulleat närhet syövät taas siemeniä tuvan ikkunan alla. Ne olvat pelotelleet pikkulinnut navetan seiunstan syöttöhärveleille. Siellä käy suhina.
Närhet ärsyttävät. Kahmivat kaiken ja pienemmille ei jää kuin muruset. Tämä on kai luonnonlaki. Kun haluaa auttaa pienimpiä ja heikompia, tuleekin syöttäneeksi isoja ja kylläisiä. (Pikkulintujen kyky varastoida energiaa on niin pieni, että ne kuluttavat pakkasella kaiken energian vajaassa vuorokaudessa - jos oikein muistan. Isommat linnut pärjäävät syömättä pidemään. Tämän opin radion luontoillasta.)
Valon lisääntyessä, uunin ja kropan lämmetessä aamuhämärän ajatukset häviävät. Silloin mielessä oli taas monta entäsjossia. Entäsjossähöt katkeavat enkä saa uunia vetämään entäsjos....Olin päättnyt heti kunnolla herättyäni tekstata mahdollisille vuokralaisille, etten sittenkään vuokraa kaupunkiasuntoa.
En sitten kuitenkaan tekstannut. Tulevat illalla katsomaan.
Talitintit uskaltautuivat lintulaudalle - närhet ruokailevat maassa, se on niille helpompaa kuin laudalla taiteilu. Käyvät vaan ensin pudottelemassa siemeniä maahan naposteltavaksi. (Kenties päästän Tuikun hätyyttämään ne pois.) Nyt puen päälle, harjaan hampaat, pesen naaman, lähden koirien kanssa ulos pakkasaurinkoon.
Täytyy laittaa atuo johdon päähän, iltapäivällä suuntana kaupunki.
lauantaina, joulukuuta 03, 2016
Uskallanko ja kannattaako
"Jokela. Olen seissyt valokuvaaja Markus Jokelan kameran vieressä reportaasikeikoilla kolme vuosikymmentä. Se on opettanut havaitsemaan ja näkemään mikä onkin reportaasia tehdessä tärkeintä. En oikein usko haastatteluun." Sitaatti on Ilkka Malmbergin aakkosista kohdasta J. Aakkoset julkaistiin Gloriassa 3.12.2016 Malmbergin kuoltua haimasyöpään. Olen lukenut aakkoset moneen kertaan. Kenties tarkastelen niitä yksi kerrallaan.
Malmberg oli kuollessaan 62 vuotias. Hän oli upea tutkiva journalisti (tai lehtimies niin kuin hän itse halusi sanoa - lehtimies tuntuu paperilta, ei digiajalta.) Tai on. Kaikki hänen hienot juttunsa ovat täällä edelleen. Malmberg osasi kuvata suomalaista arkipäivää.
Kirjoitan tätä Kuhnustassa. Puuhella hohkaa vaivalloisen sytyttämisen jälkeen. Lisää lämpöä saan sähköllä, uuniin en vielä hirveä koskea - niin kenkku se on. Naapurin kanssa olen sopinut talven aurauksista.
Täytän joulun alla 65 vuotta.
Ulkona on jo pimeää, pakkanen kiristyy. Talvi on vasta edessä. Tässä mökissä on asuttu 70 vuotta kesät talvet. Minä mietin, uskallanko edes kokeilla: uskallanko vuokrata kaupunkiasunnon pois vuodeksi? Miten selviän ulkohuussin ja kantoveden kanssa? Entä kun kaivosta loppuu vesi tai kun auto menee rikki? Entä jos sairastun? Jos sairastuisin vakavasti, haluaisin "omaan kotiin" joensuuhun - helpomman elämän (vai helpomman kuolemisen) äärelle. Entä miten äiti?
Olen kohta 65 vuotta. On mahdollista ja todennäköistä, että elän vielä parikymmentä vuotta. Sitä en tietysti voi tietää kuten en sitäkään, millaisessa kunnossa vietän loput vuoteni.
En pidä siitä sanonnasta, että vasta eläkkeelle jäätyä elämä alkaa. Kovin surkeaa on elämän täytynyt siihen asti olla, jos siltä tuntuu. Inhoan myös sanontaa, että ihminen on juuri sen ikäinen kuin tuntee olevansa. Ei ole. Kenties psykologisessa mielessä, mutta ei fysiologisesti, sosiaalisesti tai institutionaalisesti. Voin tuntea itseni joskus "nuoreksi työtöksi" - ja tunnekin. Peili kyllä kertoo, etten ole. Jäsenten jäykkyys tai kolotus, nopea väsähtäminen tai hengästyminen vahvistavat saman. En sujahda luontevasti mihin tahansa nuorisoporukkaan, vain niihin jossa iällä ei ole väliä. Eläkkeeni suomaa taloudellista turvaa ei taas nuori ihminen voi saada. Ei ihminen ole sen ikäinen, kun tuntee olevansa.
Tuhlaanko jäljellä olevaa elämääni, jos asetun tänne syrjäkylälle? Mistä jään paitsi? Mutta myös: mitä saan tilalle? Mökissä on lämmin. Koira nukkuu jaloissa, toinen viileässä eteisessä. Radio ykkönen tarjoilee hyvää ohjelmaa - tällä kertaa populismista. Netti toimii. Kello raksuttaa.
Ostin 20 metrin ulkosähköjohdon. Saan auton moottorin lämpiämään tarpeen mukaan.
Aamulla kaupungista ajellessani paistoi talviaurinko matalalta. Valkoinen hanki sädehti. Vaarat siinsivät sinisinä. Perillä röyhkeät, pulleat närhet söivät pikkulinnuille tarkoittamaani evästä. Koirat noukkivat syöttöautomaateista pudonneita auringonkukansieminä. Talitiaiset, kuusitiaiset, sinitiaiset, punatulkut pyrähtelivät hakemassa omaa osuuttaan.
Ei minua piinaa vain uskalluksen puute. Näen elämän jonkinlaisena nollasummapelinä. Jos teen vääriä valintoja - jos menetän jotakin parempaa. Voitanko vai häviänkö, jos.
On vaikeaa oikeasti noudattaa sitä ajatusta, että elämä on hyvää juuri siinä, missä olet. Että itse omilla teoillaan, ajatuksillaan ja sanoillaan tekee elämän hyväksi tai huonoksi. Ei se paikasta ole kiinni.
Ilkka Malmbergin aakkosten E on "Elämälle kiitos."
Autossa kuulin radiosta jonkun hyvän elämänviisauden. Ajattelin, että tämän painan mieleeni, tämän muistan. En muista.
Malmberg oli kuollessaan 62 vuotias. Hän oli upea tutkiva journalisti (tai lehtimies niin kuin hän itse halusi sanoa - lehtimies tuntuu paperilta, ei digiajalta.) Tai on. Kaikki hänen hienot juttunsa ovat täällä edelleen. Malmberg osasi kuvata suomalaista arkipäivää.
Kirjoitan tätä Kuhnustassa. Puuhella hohkaa vaivalloisen sytyttämisen jälkeen. Lisää lämpöä saan sähköllä, uuniin en vielä hirveä koskea - niin kenkku se on. Naapurin kanssa olen sopinut talven aurauksista.
Täytän joulun alla 65 vuotta.
Ulkona on jo pimeää, pakkanen kiristyy. Talvi on vasta edessä. Tässä mökissä on asuttu 70 vuotta kesät talvet. Minä mietin, uskallanko edes kokeilla: uskallanko vuokrata kaupunkiasunnon pois vuodeksi? Miten selviän ulkohuussin ja kantoveden kanssa? Entä kun kaivosta loppuu vesi tai kun auto menee rikki? Entä jos sairastun? Jos sairastuisin vakavasti, haluaisin "omaan kotiin" joensuuhun - helpomman elämän (vai helpomman kuolemisen) äärelle. Entä miten äiti?
Olen kohta 65 vuotta. On mahdollista ja todennäköistä, että elän vielä parikymmentä vuotta. Sitä en tietysti voi tietää kuten en sitäkään, millaisessa kunnossa vietän loput vuoteni.
En pidä siitä sanonnasta, että vasta eläkkeelle jäätyä elämä alkaa. Kovin surkeaa on elämän täytynyt siihen asti olla, jos siltä tuntuu. Inhoan myös sanontaa, että ihminen on juuri sen ikäinen kuin tuntee olevansa. Ei ole. Kenties psykologisessa mielessä, mutta ei fysiologisesti, sosiaalisesti tai institutionaalisesti. Voin tuntea itseni joskus "nuoreksi työtöksi" - ja tunnekin. Peili kyllä kertoo, etten ole. Jäsenten jäykkyys tai kolotus, nopea väsähtäminen tai hengästyminen vahvistavat saman. En sujahda luontevasti mihin tahansa nuorisoporukkaan, vain niihin jossa iällä ei ole väliä. Eläkkeeni suomaa taloudellista turvaa ei taas nuori ihminen voi saada. Ei ihminen ole sen ikäinen, kun tuntee olevansa.
Tuhlaanko jäljellä olevaa elämääni, jos asetun tänne syrjäkylälle? Mistä jään paitsi? Mutta myös: mitä saan tilalle? Mökissä on lämmin. Koira nukkuu jaloissa, toinen viileässä eteisessä. Radio ykkönen tarjoilee hyvää ohjelmaa - tällä kertaa populismista. Netti toimii. Kello raksuttaa.
Ostin 20 metrin ulkosähköjohdon. Saan auton moottorin lämpiämään tarpeen mukaan.
Aamulla kaupungista ajellessani paistoi talviaurinko matalalta. Valkoinen hanki sädehti. Vaarat siinsivät sinisinä. Perillä röyhkeät, pulleat närhet söivät pikkulinnuille tarkoittamaani evästä. Koirat noukkivat syöttöautomaateista pudonneita auringonkukansieminä. Talitiaiset, kuusitiaiset, sinitiaiset, punatulkut pyrähtelivät hakemassa omaa osuuttaan.
Ei minua piinaa vain uskalluksen puute. Näen elämän jonkinlaisena nollasummapelinä. Jos teen vääriä valintoja - jos menetän jotakin parempaa. Voitanko vai häviänkö, jos.
On vaikeaa oikeasti noudattaa sitä ajatusta, että elämä on hyvää juuri siinä, missä olet. Että itse omilla teoillaan, ajatuksillaan ja sanoillaan tekee elämän hyväksi tai huonoksi. Ei se paikasta ole kiinni.
Ilkka Malmbergin aakkosten E on "Elämälle kiitos."
Autossa kuulin radiosta jonkun hyvän elämänviisauden. Ajattelin, että tämän painan mieleeni, tämän muistan. En muista.
perjantaina, marraskuuta 18, 2016
Pieniä lehmiä navetassa
Facebook nostaa aina välillä vanhoja postauksia muisteltavaksi. Tänään se muistutti, että olin kolme vuotta sitten kirjoittanut:
"Heh, muistin viimeöisen unen. Minulla oli vanhassa, sekavassa navetassa romun keskellä viisi eriväristä lammasta ja muutama pieni lehmä. Kovasti hääräsin, mutta huoli oli kova, kun en oikein tiennyt kuinka niitä tulisi hoitaa ja kun yritin joltakulta kysyä niin sain paljon puhetta, mutten tolkun vastauksia."
Kaverit esittivät silloin unitulkintoja minulle uniin perehtymättömälle: "Lammas. Uni viittaa itsetunnon tärkeyteen."Lehmä. Hyödyllinen eläin. Turvan ja lämmön symboli." Sanoo Larjanko: Suuri suomalainen unikirja.
" Talo, usein symboli elämälle tai elämän suunnitelmille. Epäsiisteys tai sekavuus huoneessa unessa tuo elämässä onnea!"
En tiedä, uskoisiko uniin, mutta kaksi vuotta myöhemmin minulla oli kolme lammasta, kolme kanaa ja kukko - muttei yhtään pientä lehmää. Lampaita oli kahdenvärisiä ja kanoja varsin kirjava joukko.
Muistan hyvin, miten nollasta lähdin näidenkin eläinten kohdalla. Lammasaidan pystytys tuntui miltei ylivoimaiselta, lampaiden ja kanojen kotiinkuljetus käsittämättömältä järjestää. Nyt tietän, etten enää koskaan matkaa 100 kilometriä henkilöautolla kolme karitsaa takakontissa. (Auto haisee lampaalle vielä kahden vuoden jälkeen.) Tiedän, että kanat kulkevat autossa pitkänkin matkan hipihiljaa laatikoissaan. Tiedän myös, että etenkin kanojen hoito vaatii sitoutumista - niistä on huolehdittava joka päivä. Lampaat pärjäävät vähän vähemmällä kunhan vain on vettä, vihreää syötävää ja suolakivi.
Tiedän, että kesälampaiden ja -kanojen jatkon järjestely ei syksyn tullen ole ihan itsestäänselvää. Ja että en itse saa pyydystettyä matkaa varten sen paremmin kanaa kuin lammastakaan. En ole myöskään kerinyt lammasta tai hoitanut sen sorkkia.
Tiedän, että kanat ovat aivan hurmaavia joskin sotkuisia seuralaisia. Kukko voi olla salakavala ja vihainen. JOkainen lammas (kuten kanakin) on yksilö ja suhtautuu eri tavoin ihmiseen (ja koiraan).
Pähkäilen otsa rypyssä, jatkaisinko ensi kesänä opintomatkaa lampaiden ja kanojen ihmeelliseen maailmaan.
"Heh, muistin viimeöisen unen. Minulla oli vanhassa, sekavassa navetassa romun keskellä viisi eriväristä lammasta ja muutama pieni lehmä. Kovasti hääräsin, mutta huoli oli kova, kun en oikein tiennyt kuinka niitä tulisi hoitaa ja kun yritin joltakulta kysyä niin sain paljon puhetta, mutten tolkun vastauksia."
Kaverit esittivät silloin unitulkintoja minulle uniin perehtymättömälle: "Lammas. Uni viittaa itsetunnon tärkeyteen."Lehmä. Hyödyllinen eläin. Turvan ja lämmön symboli." Sanoo Larjanko: Suuri suomalainen unikirja.
" Talo, usein symboli elämälle tai elämän suunnitelmille. Epäsiisteys tai sekavuus huoneessa unessa tuo elämässä onnea!"
En tiedä, uskoisiko uniin, mutta kaksi vuotta myöhemmin minulla oli kolme lammasta, kolme kanaa ja kukko - muttei yhtään pientä lehmää. Lampaita oli kahdenvärisiä ja kanoja varsin kirjava joukko.
Muistan hyvin, miten nollasta lähdin näidenkin eläinten kohdalla. Lammasaidan pystytys tuntui miltei ylivoimaiselta, lampaiden ja kanojen kotiinkuljetus käsittämättömältä järjestää. Nyt tietän, etten enää koskaan matkaa 100 kilometriä henkilöautolla kolme karitsaa takakontissa. (Auto haisee lampaalle vielä kahden vuoden jälkeen.) Tiedän, että kanat kulkevat autossa pitkänkin matkan hipihiljaa laatikoissaan. Tiedän myös, että etenkin kanojen hoito vaatii sitoutumista - niistä on huolehdittava joka päivä. Lampaat pärjäävät vähän vähemmällä kunhan vain on vettä, vihreää syötävää ja suolakivi.
Tiedän, että kesälampaiden ja -kanojen jatkon järjestely ei syksyn tullen ole ihan itsestäänselvää. Ja että en itse saa pyydystettyä matkaa varten sen paremmin kanaa kuin lammastakaan. En ole myöskään kerinyt lammasta tai hoitanut sen sorkkia.
Tiedän, että kanat ovat aivan hurmaavia joskin sotkuisia seuralaisia. Kukko voi olla salakavala ja vihainen. JOkainen lammas (kuten kanakin) on yksilö ja suhtautuu eri tavoin ihmiseen (ja koiraan).
Pähkäilen otsa rypyssä, jatkaisinko ensi kesänä opintomatkaa lampaiden ja kanojen ihmeelliseen maailmaan.
torstaina, marraskuuta 03, 2016
maa kirjoitetaan isolla
Muistiinpano:
Luin aamulla hesarista Mari Käyhkön haastattelun. Hän puhuu siitä, miten työväenluokan elämäntapa ei valmista akateemiselle uralle, ei tarjoa senlaatuista kulttuurista pääomaa, jota yliopistossa pidetään itsestäänselvyytenä. Juttu oli hyvä - ja kun hyvät jutut usein, tästäkin syntyi mielleyhtymä.
Kyse on suhtautumisestani ensin maaseutuun ja sitten maahan. Lapsuuteni keskiluokkainen, kerrostaloasukkaan elmäntapa kesämökkimaaseutuineen tarjosi maasta vieraantuneen ja romanttisoidun kuvan maaseudusta. Maa oli lähinnä pintaa: kesämökin kallioita oli kaunis katsella, lämpimällä kalliolla oli kiva lojua, ottaa aurinkoa. Vesi oli minun uimistani varten, tai siitä tuli lohduttajani. Metsät, heinikot, kivikot ja pusikot. Olivatkohan ne lähinnä pelkäämistä varten: käärmeet, petoeläimet, eksyminen.
Naapurin traktorin ääni oli taustahälyä - joskaan ei mitenkään kiusallista. Pellot olivat maisemaa - kaunista sellaista.
En tähän nyt ennätä anlalysoida, miksi ostin mummonmökin viisi vuotta sitten. En kaikkea sitä opettelua, mitä sen ympärillä on ollut. Ja mitä olen OPPINUT.
Olen oppinut kirjoittamaan Maa isolla kirjaimella. Ja sitä haluan oppia syvemmin. Olen päivä päivältä yhä enemmän vieraantunut akateemisesta maailmasta. (Syitä on monia, älkääkä ymmärtäkö minua väärin - en väheksy sitä.) Mutta siitä tiedän sen verran kuin koen tarpeelliseksi. Sen todellisista tuotoksista - hyvästä tutkimuksesta - olen edelleen kiinnostunut.
Oma katseeni suuntautuu toisaalle. Maasta haluan tietää lisää ennen kuin - no niin, muutun Maaksi.
Olen maaseudulla vieraalla maalla. Yritän olla ottamatta mitään itsestäänselvänä. Haluan oppia edes alkeellisesti niitä taitoja, jotka maaseudun asukkaille usein ovat itsestäänselviä, niin itsestäänselviä etteivät he ymmärrä, miten alkeista minulle kaikki pitää opettaa. Kädestä pitäen.
Tietoa tietysti tarvitsen - myös akateemista tietoa. Monet itsestäänselvyyksistäkin nojaavat vuosisataiseen akateemiseen tietoon. Sitä ei vaan enää sellaiseksi tunnisteta.
Vielä se maausko saadaan meidänkin Mikkoon. Jotenkin näin Mikko Kumpulaisen väitöskirjassa seikkaileva mummo sanoi Mikolle. Aloitan kaivamalla esiin tuon yli parikymmentä vuotta sitten valmistuneen väitöskirjan. Tekijä on jo kuollut. Mutta onhan kirja (pienellä koolla).
Luin aamulla hesarista Mari Käyhkön haastattelun. Hän puhuu siitä, miten työväenluokan elämäntapa ei valmista akateemiselle uralle, ei tarjoa senlaatuista kulttuurista pääomaa, jota yliopistossa pidetään itsestäänselvyytenä. Juttu oli hyvä - ja kun hyvät jutut usein, tästäkin syntyi mielleyhtymä.
Kyse on suhtautumisestani ensin maaseutuun ja sitten maahan. Lapsuuteni keskiluokkainen, kerrostaloasukkaan elmäntapa kesämökkimaaseutuineen tarjosi maasta vieraantuneen ja romanttisoidun kuvan maaseudusta. Maa oli lähinnä pintaa: kesämökin kallioita oli kaunis katsella, lämpimällä kalliolla oli kiva lojua, ottaa aurinkoa. Vesi oli minun uimistani varten, tai siitä tuli lohduttajani. Metsät, heinikot, kivikot ja pusikot. Olivatkohan ne lähinnä pelkäämistä varten: käärmeet, petoeläimet, eksyminen.
Naapurin traktorin ääni oli taustahälyä - joskaan ei mitenkään kiusallista. Pellot olivat maisemaa - kaunista sellaista.
En tähän nyt ennätä anlalysoida, miksi ostin mummonmökin viisi vuotta sitten. En kaikkea sitä opettelua, mitä sen ympärillä on ollut. Ja mitä olen OPPINUT.
Olen oppinut kirjoittamaan Maa isolla kirjaimella. Ja sitä haluan oppia syvemmin. Olen päivä päivältä yhä enemmän vieraantunut akateemisesta maailmasta. (Syitä on monia, älkääkä ymmärtäkö minua väärin - en väheksy sitä.) Mutta siitä tiedän sen verran kuin koen tarpeelliseksi. Sen todellisista tuotoksista - hyvästä tutkimuksesta - olen edelleen kiinnostunut.
Oma katseeni suuntautuu toisaalle. Maasta haluan tietää lisää ennen kuin - no niin, muutun Maaksi.
Olen maaseudulla vieraalla maalla. Yritän olla ottamatta mitään itsestäänselvänä. Haluan oppia edes alkeellisesti niitä taitoja, jotka maaseudun asukkaille usein ovat itsestäänselviä, niin itsestäänselviä etteivät he ymmärrä, miten alkeista minulle kaikki pitää opettaa. Kädestä pitäen.
Tietoa tietysti tarvitsen - myös akateemista tietoa. Monet itsestäänselvyyksistäkin nojaavat vuosisataiseen akateemiseen tietoon. Sitä ei vaan enää sellaiseksi tunnisteta.
Vielä se maausko saadaan meidänkin Mikkoon. Jotenkin näin Mikko Kumpulaisen väitöskirjassa seikkaileva mummo sanoi Mikolle. Aloitan kaivamalla esiin tuon yli parikymmentä vuotta sitten valmistuneen väitöskirjan. Tekijä on jo kuollut. Mutta onhan kirja (pienellä koolla).
torstaina, lokakuuta 27, 2016
Valmis
Kirjaa voi tilata postikulut maksamalla esimerkiksi minulta silvasylviatedre(at)gmail.com
Projektista esittely myös https://kylakoulunjalkeen.wordpress.com
Minulla mielessä jo uudet kujeet, joten uusin aihein jatkan myös täällä.
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2016
Kaunis maa
15.6. Suomen valokuvataiteen museo
Astuin Taneli Eskolan valokuvaajan taipaleensa eri vaiheen kuvista kokoamaan näyttelyyn mielessä sellaisia kysymyksiä kuin "Voiko kuvista lukea maaseutua" ja jos voi/luulen voivani niin millaisista symboleista sen voi tehdä. Tämän on tarkoitus olla myös harjoitus, jossa kysyn omaa maaseutukäsitystäni.
Mennessäni minulla oli mielessä Mikko Lehtosen kokoamia ajatuksia symboleista ja niiden merkityksistä:
Symbolien merkitykset ja viittaussuhteet eivät ole lukittuja ja ne ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan. Perusajatus se, että merkitykset eivät koskaan ole abstrakteja. Ne tuotetaan diskursseissa, jotka ovat sosiaalisia, historiallisia ja institutionaalisia.
Sanat, kuvat ja äänet ovat materiaalisesti olemassa keskenään eri tavoilla. Niiden muotokielet poikkeavat toisistaan ja niillä on eri funktio viestinnässä. Erimuotoiset symbolit aktivoivat vastaanottajassa samoja merkityksiä. Kanssaihmiset ymmärtävät, mitä tarkoitetaan riippumatta siitä, käytetäänkö puehetta, kirjoitusta, kuvaa vai ääntä. Kullakin symbolisella muodolla on omat merkityksen tuottamisen mahdollisuutensa ja rajoituksensa. Kaikkea puheella ilmaistavaa ei voi ilmaista kirjoituksella. kaikkea kielellä ilmaistua ei voi kääntää visuaaliseksi. Jotkin asiat voi merkityksellistää ja viestiä helpommin tietyillä symbolisilla muodoilla kuin toisilla. Puhe on peräkkäisyyksien muoto, kun taas liikkumattomat kuvat sisältävät elementtejä, jotka sijaitsevat tilassa samanaikaisesti ja tietyssä keskinäisessä suhteessa (tekstuaalinen tarjouma)..
Lehtonen, Mikko:
Maa-ilma. Vastapaino 2014.
Nämä ajatukset taustana tutustuin Eskolan näyttelyyn, luin näyttelyyn kuuluvat kirjat ja osallistuin illan taitelijatapaamiseen (Eskola&Lipponen&Mäkelä)
Olen etukäteen myös tutustunut Julia Donnerin tulkintaan Eskolan näyttelystä miettien hänen symbolikieltään, tapaa kertoa valokuvaamisesta ja näyttelyn tekemisestä. Donner sanoo muun muassa, että:
Kerran hyvä kuva, aina hyvä kuva.
http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/nyt/event/72/241---taneli-eskola-kaunis-maa
Astuin Taneli Eskolan valokuvaajan taipaleensa eri vaiheen kuvista kokoamaan näyttelyyn mielessä sellaisia kysymyksiä kuin "Voiko kuvista lukea maaseutua" ja jos voi/luulen voivani niin millaisista symboleista sen voi tehdä. Tämän on tarkoitus olla myös harjoitus, jossa kysyn omaa maaseutukäsitystäni.
Mennessäni minulla oli mielessä Mikko Lehtosen kokoamia ajatuksia symboleista ja niiden merkityksistä:
Symbolien merkitykset ja viittaussuhteet eivät ole lukittuja ja ne ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan. Perusajatus se, että merkitykset eivät koskaan ole abstrakteja. Ne tuotetaan diskursseissa, jotka ovat sosiaalisia, historiallisia ja institutionaalisia.
Sanat, kuvat ja äänet ovat materiaalisesti olemassa keskenään eri tavoilla. Niiden muotokielet poikkeavat toisistaan ja niillä on eri funktio viestinnässä. Erimuotoiset symbolit aktivoivat vastaanottajassa samoja merkityksiä. Kanssaihmiset ymmärtävät, mitä tarkoitetaan riippumatta siitä, käytetäänkö puehetta, kirjoitusta, kuvaa vai ääntä. Kullakin symbolisella muodolla on omat merkityksen tuottamisen mahdollisuutensa ja rajoituksensa. Kaikkea puheella ilmaistavaa ei voi ilmaista kirjoituksella. kaikkea kielellä ilmaistua ei voi kääntää visuaaliseksi. Jotkin asiat voi merkityksellistää ja viestiä helpommin tietyillä symbolisilla muodoilla kuin toisilla. Puhe on peräkkäisyyksien muoto, kun taas liikkumattomat kuvat sisältävät elementtejä, jotka sijaitsevat tilassa samanaikaisesti ja tietyssä keskinäisessä suhteessa (tekstuaalinen tarjouma)..
Symbolien käyttöä rajaa
myös niiden kulloinenkin sosiaalinen ja kulttuurinen arvostus (kontekstuaalinen
tarjouma.)
Se, miten luotettavina
erilaisia symboleita pidetään, vaihtelee kulttuureittaan.
Se, mitä kulloinkin
pidetään totena, riippuu siitä, kuinka todellisuus kulloinkin
määritellään. Nykykulttuurissa todenperäisyyden modaliteetti on ollut
”fotorealismi” – joskin digitaalisuus kuvien muokkauksineen on horjuttanut tätä
käsitystä.
Nämä ajatukset taustana tutustuin Eskolan näyttelyyn, luin näyttelyyn kuuluvat kirjat ja osallistuin illan taitelijatapaamiseen (Eskola&Lipponen&Mäkelä)
Olen etukäteen myös tutustunut Julia Donnerin tulkintaan Eskolan näyttelystä miettien hänen symbolikieltään, tapaa kertoa valokuvaamisesta ja näyttelyn tekemisestä. Donner sanoo muun muassa, että:
Kameran kanssa kulkeva Eskola innostaa katsojan samoilemaan mukanaan ajatuksissa, assosioimaan ja kuvittelemaan. (Lihavointi on minun ST, mietin miten hyvin nämä ilmaisut kuvaavat myös etnografin työtä ja tavoitetta mukanasamoilevasta tutkimuksen lukijasta.)
Käsitän puutarhan tässä yhteydessä erityisenä ja merkityksellisenä paikkana. Valitessani kuvia en hakenut kuvia ”puutarhasta” vaan ennemminkin halusin tarttua puutarhan ”pienimpään yhteiseen nimittäjään” – johonkin yksityiskohtaan, joka johdattaisi ajatuksia eteenpäin. (Yksityiskohtaan tarttuminen viehättää minua tutkijana ST) Kuva- valintani perustuvat siten varsin sattumanvaraisiin kiinnostuksen kipinöihin, joita syntyi kun sain mahdollisuuden tarkastella Eskolan kuvia temaattisesti ryhmiteltyinä. (Tematisointi on laadullisen tutkijan perusanalyysitapa. ST) Kuviin liittyvät assosiaationi kiinnittyvät puutarhataiteen historiaan, mutta samalla kun etsin kiintopisteitä menneestä, haluan tutkia käsitystä siitä, mikä puutarha on tai mistä siinä on kysymys. Tarkoituksenani on samalla osoittaa – kuten Taneli tekee kuvillaan – että puutarhan voi havaita, jos niin haluaa, epätodennäköisissäkin paikoissa. Seuraavassa kokeilemani kuvien ja tekstin välinen vuoropuhelu on pyrkimystä paikkojen ym- märtämiseen. (Samalla tavoin voi kysyä mikä maaseutu on - ja olettaa, että sen voi havaita epätodennäköisissä paikoissa. ST)
Sanan puutarha – garden – gärten etymologia viittaa aidattuun alu- eeseen, suojaan ja turvaan.4 Tietyn paikan lisäksi puutarhan voi kä- sittää myös mielikuvina ja toimintana, kuten Mark Francis ja Ran- dolph T. Hester ovat kirjoittaneet. Puutarhat ovat siten erityisellä tavalla merkitseviä paikkoja.
Tarvitaanko kokemukseen merkityksellisestä paikasta oikeastaan enempää kuin varjo seinällä?
Vaikka ajallinen etäisyys on pitkä, huomio kiinnittyy ihmisten toi- mintaan kodin läheisyydessä ja yllättäen katsomme silti samanlaista maisemaa kuin mistä Pälsi kertoo. Vaikka tämän pihamaan puitteet voivat tuntua karuilta, niihin mahtuu ihmiselämä, ikiaikaisessa ryt- missään. Kuvassa kohtaavat mennyt – paljasjalkainen vanha nainen – nykyhetki – pyykit, tomutettavat matot – ja tulevaisuus – keinun luona leikkivä lapsi, aivan kuten talonpoikaispihojenkin arjessa. (Kenties tavat toteuttaa arjen ikiaikaisia rytmejä vaihtuvat, mutta elämän rytmit säilyvät. Perusrakenne on sama ajasta ja paikasta riippumatta. ST)
(Donner puhuu myös "tiheästä kuvauksesta", joka sisältyy kuvaan Ratteen tie - sitä se oli minunkin mielestäni. Mietin, miten päin tämä käsitteistö menee: mistä tämä Clifford Greetzin kulttuurintutkimukseen lanseeraama käsite on peräisin. CG ajattelee, että kontekstin avaaminen vaatii tiheää kuvaamista - jota etnografi tekee kirjoittamalla!!! G myös korostaa angropologian tukinnallisuutta: tutkijan tekstit ovat monenasteisia tulkintoja ja sellaisina fiktioita, fiktioita siinä mielessä, että ne ovat tehtyjä, sommiteltuja. Ne eivät ole silti valetta.))
Donner jatkaa: Taneli pohti pitkään valokuvausta esikuviensa kautta: kuinka ylioppilaslahjaksi saadusta kirjasta nähtyä ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin kuvatapaa voisi soveltaa suomalaiseen maaseutuun.
Noissa Tanelin kuvissa näkyy kuinka Suomessa oli vielä 1970-luvulla samannäköistä köyhyyttä kuin Romaniassa tänään. (Minulle tulevat mieleen Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön kuvat ST) Tärkeiksi muodostuivat kuvat, jotka kommentoivat sammallahte- laisuutta ja luonnon näkemistä toisin amerikkalaisen uuden valokuvauksen tavoin. Taneli esitti pitkään itselleen kysymyksiä oman tulkintansa luonteesta. Hienoja valokuvataidekirjojakin syntyi.
Inha asetti kameransa rohkeasti vastavaloon välittämättä lasinega- tiiveihin syntyvästä valokehästä eli kirkkaan valon leviämisestä pak- sulla negatiivilla. Tämän muodollisen yhteneväisyyden lisäksi mies- ten otoksissa on samaa henkevyyttä, ellei ihan hartautta. (Vastavaloon kuvaaminen metaforana tarjoaa jotakin myös etnografille, en osaa vielä sanoa tarkkaan, mitä. Ainakin voisi ajatella, että vähemmän totunnaisen kuvakulman.ST)
Mietin, miksi Eskola kuvaa uudelleen samaa kuvastoa? Kunnes ymmärsin, että juuri maisemakuvauksessa Taneli oli onnistunut löytämään oman tulkintansa dokumentaarisuudesta.
Nämä maisemat näyttävät edelleen eskolamaisilta: niissä maisema esitetään ylevöitettynä, sen mahtavuudet vahvistettuina. Ikään kuin luonto eläisi yhä itselleen, ihmistä vailla. Ehkä se on ikuisen luonnon tavoittelua ja kertoo ihmisen kunnioittavasta kohtaamisesta itseään vanhemman luonnon kanssa. Ne koskettavat edelleen nykyaikana, jolloin luontoa vain tuhotaan.
Taneli Eskola sovelsi Cartier-Bressonin kuvaustapaa suomalaiseen maaseutuun ja löysi hengenheimolaisuutta I. K. Inhan luontokuvista.
Sitten lyhyesti näyttelyn kuvia katsoessani ja valokuvaajan esittelyä kuunnellessani syntyneet muistiinpannot:
Eskola korostaa ilmaisua ja sävyjä.
Eskola korostaa ilmaisua ja sävyjä.
Vesi ja jää eivät paljasta mitään ympäristöstään?
Kukittunut puistonpenkki vihjaa puutarhaan/puistoon. Onko se "kaupunki"?
Lehmät katsomassa käsilläseisontaan, ölhysoratie, taivas ja metsänranta. Onko se "maaseutu"? (Kuva on Heinävedeltä, luen sitten.)
Yömaisema: kuu, lumiset puut, lumi, hataria aittoja lumisella pellolla. Onko se "maaseutu"? (Hattuvaara, luen stten.)
Tamme-Laurin tammi, Urvaste, Viro. (Tähän liittyy tarina ja kirja, joita en nyt avaa.)
"Puut ovat runoja" (yksi näyttelyn teemoista). Nyt olen jo kadottanut kysymykseni ja kirjoitan: "Alhaaltapäin kuvattu koivikko (?) (esittelyssä selviää, että Terijoen salavia - ei siis koivuja), hiirenkorvalla, taivas kuin salama, -- Veden ylle kumartuva koivun (?) runko, veteen heijastuvat vastakkaisen rannan puut. Lunta. Kevät?)
Raatten tie - nuoret ristinmuotoiset taimet pistävät esiin lumesta, korkea kelo.
Sitten muutama muistiinpano taiteilijaesittelystä:
Kerran hyvä kuva, aina hyvä kuva.
Eskolan kuvat ovat keskustelukuvia, joita voi katsella etäältä ja läheltä
Mustavalkokuvien suhde näyttelyssä noin 18/20. Värivalokuvat muistaa niin pitkään. (!!!)
Ratteentien olosuteet olivat "lahja kuvaajalle" - ei tarvitse osata kuvata kun sellainen lahja annetaan.
Kuvissa elää 1970-luvun maaseutu Helsingissä (pukeutuminen, niukkuus - esim Malmin mustalainen)
Keskustelu paikasta ja ajasta - Eskolan kuvat ajattomia siinä mielessä, ettei tarvitse muistaa tuota aikaa - tarina kantaa
Syövät ihmiset ovat harvoin kiinnostavia (Millaiset ihmiset ovat?)
Perinteisesti valokuvaus on totta, nyt manipulaatiota. Uskottavuus syntyy siitä, että uskaltaa mennä mukaan, siitä syntyy tosi.
Dokumnetaarisessa valokuvauksessa relevanttia kysyä mitä, missä, milloin. Aika ja paikka ilmaistava. (!!!) Vanhemmiten Eskola on ruvennut antamaan valokuvilleen myös nimiä.
Eskolan seesteiset luontokuvat saattavat olla Helsingin keskustasta - kaupunkimaisemasta löytyy paikkoja, jotka ihan muuta kuin totuttu ajattelemaan
Eskolan filosofian taustalla saksalainen varhaisromantiikka, johon kuuluvat tarkat luontohavainnot, Maantiede ja luonnontiede. Ensin tarkka katsominen, sitten tunteiden vyöry.
Agraarisuomi kaupunkikuvassa tulee esiin vaatteissa.
Yhteenvetoa ja vastausta alussa esittämiini kysymyksiin yritän tehdä myöhemmin.
Kävin samalla reissulla toisessakin valokuvanäyttelyssä,Jaakko Heikkilän näyttelyssä Kansallismuseossa. Kiinnostava luonnehdinta kuvaajasta: Jaakko Heikkilä on valokuvataitelijana jutustelija ja kulkuri, ajaton harhailija, joka pitää ihmisten kohtaamisesta ja kuvaa heitä myötäelävästi ja lämpimästi. (Näissä tavoissa kuvata valokuvaajia sanoin on jotakin kovin samanlaista kuin laadullisen tutkimuksen tiettyjen perinteiden kuvauksessa, esim. Kvalen ajatus kaivajasta TAI turistista vai mikä se sana nyt oli. Eeva Jokinen väitöskirjassaan kiertelevä piika jne.)
sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2016
Evakon laulu
Olohuoneeni lattialla olevista nyssäköistä on tullut minulle pakolaisuuden symboli. Ne nostavat tunteet pintaan. Evakon laulusta palaa mieleen milloin mikäkin kohta. (Veikko Lavi on mielestäni suuri taitelija.) Olen nähnyt somessa valokuvasarjan USA:han laittomasti pyrkivien matkatavaroista. Hyvin usein ei mitään. Jos kuvissa jotakin oli niin ensimmäisiä asioita oli kampa, jonkinlaiset hygieniavälineet ja naisilla meikkipussi peileineen. Muistaakseni myös kännykkä. Mistähän löytäisin sen kuvasarjan. Sillä on minulle nyt uusi merkitys.
Evakon laulussa sanotaan jotenkin siitä, miten matkaan lähtijät kysyvät, missä on määränpää. Vastaus oli, että selviää kunhan päästään perille. Oletettavasti kukaan ei tiennyt siinä vaiheessa määränpäätä. Muistan ei-karjalaisen evakkomummoni kertoneen, että matkan edetessä (heidän kohdallaan lopulta Kuopioon) yöpyivät muun muassa Joensuun luterilaisessa kirkossa.
Tämän päivän Hesarissa migrin johtaja Päivi Nerg muistelee viime vuoden syksyä, päiviä ennen järjestelykeskuksen perustamispäätöstä Torniossa. Järjestelykeskus pantiin pystyyn yhdessä yössä.. "Noina viikkoina yhdessä yössä toimiminen oli sisäministeriölle, Maahanmuuttovirastolle ja SPRlle tuttua." Noihin aikoihin kun turvapaikanhakioita lähettänyt bussi lähti Torniosta, ei kuljettaja aina tiennyt, mihin oli ajamassa.
Turvapaikkaprosessin toimintatapana on myös ilmeisen tietoisesti ajatus "yhdessä yössä toimimisesta", kun on kyse paikanhakijoista. Pitkien odottelujen jälkeen ilmoitus haastattelusta tai päätöksen kuulemisesta tulee muutamaa päivää, korkeintaan viikkoa aiemmin. Sivusta seuraten se on aina jotenkin häkellyttävää. Illlalla saatetaan vielä yhdessä selvitellä vaikkapa opiskelumahdollisuuksita "sitten joskus" tai osallistumista suomenkielenopetukseen. Seuraavana päivänä onkin sitten tullut odotettu puheinsoitto kuulemisesta - ja kaikki muu hetkeksi unohtuu tai jää kesken. Vähän niin kuin lehmät lypsämättä Karjalassa kun lähtö tulee. (Hieman karkea vertaus.)
Viestintäalan ammattilaiset ovat hiljattain valinneet Nergin vuoden johtajaksi (mielestäni ansaitusti).
Hesarin haastattelussa Nerg muistelee mennyttä syksyä ja sitä, miten ihmeessä tilanne saattoi tulla kaikille yllätyksenä. (Perussuomalaiset lienee sanovat, että ei meille.)
Poikkeustilannetta ohjaamaan koottiin kriisinjohtoryhmä, johon heti alussa kuului Maahanmuuttoviraston ja poliisin johdon lisäksi SPR. (SPR:n asema on kyllä kiinnostava.)
Artikkelissa toistuu sana "äkkiä", jossa ei ollut aikaa etukäteissuunnitteluun. Vastaanottokeskuksia perustettiin (17), monensortin ongelmia ilmeni. Koko ajan oli keksittävä uusia paikkoja vastaanottokeskuksiksi. Ja nopeasti. KÄytännössä joka ilta piti löytää seuraaville bussilastillisille vastaanottokeskus. Tarkoitti usein uuden keskuksen perustamista nyt ja heti. Nerg kehuu SPR:n tekemää valtavaa työtä. Lainsäädäntö takasi kriisitilanteessa mahdollisuuden olla kilpailuttamatta.
Nerg on ennenkin esittänyt itsekritiikkiä samasta asiasta kuin tässä: Kun yöllä perustettiin vastaanottokeskus johonkin kuntaan ja aamulla bussi ajoi pihaan, ei aina kunnanjohtajaakaan ennätetty informoida.
Myös kantasuomalaiset yllättivät Nergin. Kritiikin voimakkuus ja sävy oli odottamatonta. Ilmapiiri muuttui kouriintuntuvasti. Islamilaistaustaiset nuoret miehet (joita tulijoissa enimmäkseen tuossa vaiheessa oli) olivat suomalaisille käsittämätön turvapaikanhakijaryhmä. (Myös minä olin yhden illan lokakuun alussa vapaaehtoistöissä yhdessä hätämajoitusyksikössä. En ole vielä ilennyt purkaa omia ajatuksiani sanoiksi.)
Huono-osaisille suomalaisille (ja monille keskiluokkaisillekin) turvapaikkoja järjestelevistä tuli yhteiskunnan pahin luopio. (En muista, puhutaanko evakon laulussa asenteesta ja vihasta karjalaista kansaa kohtaan. Sehän oli aika yleinen.)
Väärinkäytöksiä ja rikollisuuttakin huomattiin.
Poliittisset avaukset johtivat siihen, että oli tehtävä myös suunnitelma länsirajan sulkemiseksi. (P.s. eikä tuolloin vielä taidettu ajatella, että itäraja alkaisi vuotaa...) Lopulta järjestelykeskus ratkaisuna hyväksyttiin.
Enimmillään vastaanottokeskuksia oli toiminnassa 140. Maaliskuusta lähtien keskuksia on alettu sulkea vähentyneen tarpeen vuoksi.
Nerg ottaa kantaa myös Afganistanin tilanteeseen siellä hijattain käytyään. Kyllä minä ymmärrän, että sieltä lähdetään. Nergille perheenyhdistämisen vaikeutuminen on ollut koko vyyhdin vaikein kysymys.
Nyt virkamiesten ja SPR:n katse on kääntynyt akuutin kriisin hoidosta mahdollisesti turvapaikansaavien uusien suomalaisten kotoutumiseen.
Yksi kysymys minua haastattelua lukiessa askarruttaa: Kenen katse kohdistuu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin? Mikä on se sana (vrt. kotouttaminen), jolla heidän tilannettaan halutaan kuvata? Onko kotouttamisen vastinpari yksinkertaisesti karkoittaminen.
Kieltisiä turvapaikkapäätöksiä otetaan vastaan tällä hetkellä runsain mitoin. Moni lähtee, jotkut menevät maan alle, useat valittavat päätöksestä. Valittamisesta seuraa uutta odottamista edelleen turvapaikanhakijan statuksella. Kunnes taas pitkän odotuksen jälkeen äkkiä jotakin tapahtuu.
Evakon laulussa on monta muutakin kohtaa, joihin tekee mieli palata. Kuten "karjalainen kansa seisoi huutokaupassa".
Somessa yritetään löytää erilaisista syistä turvapaikanhakijalle esimerkiksi kotimajoituspaikkaa. Heitä kaupataan ahkerina, aktiivisina, työteliäiniä, innokkaina oppimaan suomen kieltä. Kerrassaan poikkeuksellisina ihmisinä.
Evakon laulussa sanotaan jotenkin siitä, miten matkaan lähtijät kysyvät, missä on määränpää. Vastaus oli, että selviää kunhan päästään perille. Oletettavasti kukaan ei tiennyt siinä vaiheessa määränpäätä. Muistan ei-karjalaisen evakkomummoni kertoneen, että matkan edetessä (heidän kohdallaan lopulta Kuopioon) yöpyivät muun muassa Joensuun luterilaisessa kirkossa.
Tämän päivän Hesarissa migrin johtaja Päivi Nerg muistelee viime vuoden syksyä, päiviä ennen järjestelykeskuksen perustamispäätöstä Torniossa. Järjestelykeskus pantiin pystyyn yhdessä yössä.. "Noina viikkoina yhdessä yössä toimiminen oli sisäministeriölle, Maahanmuuttovirastolle ja SPRlle tuttua." Noihin aikoihin kun turvapaikanhakioita lähettänyt bussi lähti Torniosta, ei kuljettaja aina tiennyt, mihin oli ajamassa.
Turvapaikkaprosessin toimintatapana on myös ilmeisen tietoisesti ajatus "yhdessä yössä toimimisesta", kun on kyse paikanhakijoista. Pitkien odottelujen jälkeen ilmoitus haastattelusta tai päätöksen kuulemisesta tulee muutamaa päivää, korkeintaan viikkoa aiemmin. Sivusta seuraten se on aina jotenkin häkellyttävää. Illlalla saatetaan vielä yhdessä selvitellä vaikkapa opiskelumahdollisuuksita "sitten joskus" tai osallistumista suomenkielenopetukseen. Seuraavana päivänä onkin sitten tullut odotettu puheinsoitto kuulemisesta - ja kaikki muu hetkeksi unohtuu tai jää kesken. Vähän niin kuin lehmät lypsämättä Karjalassa kun lähtö tulee. (Hieman karkea vertaus.)
Viestintäalan ammattilaiset ovat hiljattain valinneet Nergin vuoden johtajaksi (mielestäni ansaitusti).
Hesarin haastattelussa Nerg muistelee mennyttä syksyä ja sitä, miten ihmeessä tilanne saattoi tulla kaikille yllätyksenä. (Perussuomalaiset lienee sanovat, että ei meille.)
Poikkeustilannetta ohjaamaan koottiin kriisinjohtoryhmä, johon heti alussa kuului Maahanmuuttoviraston ja poliisin johdon lisäksi SPR. (SPR:n asema on kyllä kiinnostava.)
Artikkelissa toistuu sana "äkkiä", jossa ei ollut aikaa etukäteissuunnitteluun. Vastaanottokeskuksia perustettiin (17), monensortin ongelmia ilmeni. Koko ajan oli keksittävä uusia paikkoja vastaanottokeskuksiksi. Ja nopeasti. KÄytännössä joka ilta piti löytää seuraaville bussilastillisille vastaanottokeskus. Tarkoitti usein uuden keskuksen perustamista nyt ja heti. Nerg kehuu SPR:n tekemää valtavaa työtä. Lainsäädäntö takasi kriisitilanteessa mahdollisuuden olla kilpailuttamatta.
Nerg on ennenkin esittänyt itsekritiikkiä samasta asiasta kuin tässä: Kun yöllä perustettiin vastaanottokeskus johonkin kuntaan ja aamulla bussi ajoi pihaan, ei aina kunnanjohtajaakaan ennätetty informoida.
Myös kantasuomalaiset yllättivät Nergin. Kritiikin voimakkuus ja sävy oli odottamatonta. Ilmapiiri muuttui kouriintuntuvasti. Islamilaistaustaiset nuoret miehet (joita tulijoissa enimmäkseen tuossa vaiheessa oli) olivat suomalaisille käsittämätön turvapaikanhakijaryhmä. (Myös minä olin yhden illan lokakuun alussa vapaaehtoistöissä yhdessä hätämajoitusyksikössä. En ole vielä ilennyt purkaa omia ajatuksiani sanoiksi.)
Huono-osaisille suomalaisille (ja monille keskiluokkaisillekin) turvapaikkoja järjestelevistä tuli yhteiskunnan pahin luopio. (En muista, puhutaanko evakon laulussa asenteesta ja vihasta karjalaista kansaa kohtaan. Sehän oli aika yleinen.)
Väärinkäytöksiä ja rikollisuuttakin huomattiin.
Poliittisset avaukset johtivat siihen, että oli tehtävä myös suunnitelma länsirajan sulkemiseksi. (P.s. eikä tuolloin vielä taidettu ajatella, että itäraja alkaisi vuotaa...) Lopulta järjestelykeskus ratkaisuna hyväksyttiin.
Enimmillään vastaanottokeskuksia oli toiminnassa 140. Maaliskuusta lähtien keskuksia on alettu sulkea vähentyneen tarpeen vuoksi.
Nerg ottaa kantaa myös Afganistanin tilanteeseen siellä hijattain käytyään. Kyllä minä ymmärrän, että sieltä lähdetään. Nergille perheenyhdistämisen vaikeutuminen on ollut koko vyyhdin vaikein kysymys.
Nyt virkamiesten ja SPR:n katse on kääntynyt akuutin kriisin hoidosta mahdollisesti turvapaikansaavien uusien suomalaisten kotoutumiseen.
Yksi kysymys minua haastattelua lukiessa askarruttaa: Kenen katse kohdistuu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin? Mikä on se sana (vrt. kotouttaminen), jolla heidän tilannettaan halutaan kuvata? Onko kotouttamisen vastinpari yksinkertaisesti karkoittaminen.
Kieltisiä turvapaikkapäätöksiä otetaan vastaan tällä hetkellä runsain mitoin. Moni lähtee, jotkut menevät maan alle, useat valittavat päätöksestä. Valittamisesta seuraa uutta odottamista edelleen turvapaikanhakijan statuksella. Kunnes taas pitkän odotuksen jälkeen äkkiä jotakin tapahtuu.
Evakon laulussa on monta muutakin kohtaa, joihin tekee mieli palata. Kuten "karjalainen kansa seisoi huutokaupassa".
Somessa yritetään löytää erilaisista syistä turvapaikanhakijalle esimerkiksi kotimajoituspaikkaa. Heitä kaupataan ahkerina, aktiivisina, työteliäiniä, innokkaina oppimaan suomen kieltä. Kerrassaan poikkeuksellisina ihmisinä.
perjantaina, kesäkuuta 10, 2016
Ohi on - vai onko?
Punainen Onnibussi lähti puoli tuntia sitten Joensuusta kohti Helsinkiä. Reilun viiden kuukauden pestini turvapaikanhakijoiden kotimajoittajana on päättyny. (Tosin miltei kahdesta kuukaudesta otti vastuun yksi pojistani antamalla pikkuruisen vuokrayksiönsä Helsingissä tyttöjen käyttöön jotta he saattoivat kirjautua Helsingin vokkiin ja jotta heillä siten olisi mahdollisuuksia jäädä pääkaupunkiseudulle päätöksen jälkeen.Hän, yötyöläinen, hengaili sen aikaa kavereiden kämpillä. Ei mikään pieni panos auttamiseen etenkin, kun hän ummikkona hoiti myös papereiden siirrot ja monen monta muuta asiaa.)
Turvapaikkapäätöksen nuoret naiset saavat huomenna. Olen löytänyt heille ainakin väliaikaisen kotimajoituksen jatkajan Helsingistä. Kun bussi iltapäivällä saapuu Hesaan, marssivat tytöt omaan vastaanottokeskukseensa hakemaan kirjeen, josta vasta selviää, millä poliisiasemalla ja milloin huomenna päätös heille luetaan.
Olen nähnyt, miten toiveikkuus ja tulevan elämän selvittely ja suunnittelu on muuttunut peloksi. Maahanmuuttoviraston uudet linjaukset palaajille turvallisista maista (kuten Irak) sekä kansallisella tasolla määritellyn oikeuden turvapaikkaan humanitaarisen suojelun perusteella poistaminen turvapaikkakriteereistä, ovat muuttaneet tilannetta hakijoiden kannalta dramaattisesti. Humanitaarisen suojelun perusteella turvapaikan saattoi saada vaikkei toissijaisen suojelun ehdot täyty, mutta maan turvallisuustilanne on heikko ympäristökatastrofien tai aseellisten selkkausten vuoksi.
Samanaikaisesti alkoi irakilaisille ropista kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ihan roppakaupalla. Tämän kaiken tytöt tiesivät matkatessaan kuulemaan päätöstään. Mikäli päätös on myönteinen, alkaa iso rumba: kelakortti, asunto, sosiaalitoimisto ja toimeentuloturva, työkkäri, opiskelu ja mitä vielä.
Mikäli päätös on kielteinen, on mahdollisuus 30 vuorokauden kuluessa valittaa päätöksestä. Tällöin status ja "oikeudet" pysyvät entisellään. Eli oikeudet ovat vähäiset (ei sosiaaliturvatunnusta, ei pankkikorttia, harvalla rahaa asunnon vuokraamiseen, ei oikeutta julkiseen terveydenhuoltoon muuten kuin vokin kautta ja hätätilanteessa). Useimpien asumisvaihtoehtoina on edelleen vastaanottokeskus tai yksityismajoitus.
Muita teitä jäädä Suomeen voivat olla opiskeluoikeus ammattiinvalmistavassa oppilaitoksessa (opiskelijaviisumi) tai työpaikka alalla, joka oikeuttaa työviisumiin. Molempien saaminen edellyttää myös tiettyjä vuosituloja, opiskeluviisumi vähemmän kuin työviisumi.
Viime päivinä tyttöjen energia on mennyt itsensä koossa pitämiseen ja ruokailustaan huolehtimiseen. Silti he siivosivat vielä lähtiäisiksi kämpän.
Nyt olohuoneen lattialla tönöttää joukko pussakoita ja nyssäköitä. Kaksi mustaa jätesäkkiä ja joukko Ikean ja muiden kauppaketjujen halppiskasseja. En ole oikeastaan varma, mitä ne siinä odottavat. Ehkä henkilöautolla tulevaa poikaani ja jonnekin lähempänä Helsinkiä olevaan varastoon siirtämistä. Ehkä ne vaan jäävät siihen, kuka tietää. Tulee väkisinkin mieleen Evakon laulu: tässä on mun koko omaisuus. Itkettää.
Karkoituspäätösten lisääntyminen ottaa paitsi päätöstä odottavien ja kielteisen päätöksen saaneiden, myös heitä auttaneiden voimille. Tämänkin alueen kotimajoituskoordinaattori (vapaaehtoinen hänkin) on ollut mukana vastaanottamassa lukuisia kielteisiä päätöksiä - ja niiden aiheuttamia tunnereaktioita. Voimattomuuden tunne on suuri, Samoin pettymys. Kukin auttaja reagoi tietysti oamalla tavallaan. Omanikin olen tunnistanut, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.
Mutta ei auttaminen tunteiden käsittelyyn lopu. On neuvottava, miten siitä eteenpäin.
Tänään kello kaksi Kampin laiturilla seisoo eräs entinen kollegani, sosiaalityön professori, ottamassa vastaan kahta itselleen tuntematonta huivipäistä tulijaa ja tarjoaa heille kodin ainakin joksikin aikaa. Huomenna johonkin aikaan seisoo yksi kotimajoituskoordinaattori, teologian opiskkelija, jonkun poliisiaseman pihassa odottamassa kahta huivipäistä, nuorta, kaunista naista ollakseen paikalla, kun päätös on luettu. Tämä koordinaattori sahaa Joensuun ja Helsingin väliä tavoitteenaan auttaa.
Samaan aikaan toisaalla hallitukselta on tulossa eduskuntakäsittelyyn esitys, joka käsittelee ja mahdollisesti päättää hallituksen esityksestä HE 32/2016 http://bit.ly/1VM4loJ, jonka ehdotukset heikentävät turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Turvapaikanhakijoiden oikeusapua rajoitetaan. Turvapaikanhakijoiden mahdollisesti saamien kielteisten päätösten valitusaikoja hallinto-oikeuteen lyhennetään. Muutokset ajoittuvat tietoisesti ajankohtaan, jossa jo nyt turvapaikanhakijoiden on vaikeaa löytää itselleen pätevä lakimies avustajaksi. Oikeusturvan heikennykset johtavat pahimmillaan siihen, että kohtuuttomia ja vääriä päätöksiä tehdään entistä enemmän.
Hallituksen esityksen ihmisoikeus- ja oikeusturvaongelmia ovat nostaneet esille Oikeuskansleri, Eduskunnan oikeusasiamies, Yhdenvertaisuusvaltuutettu, Korkein hallinto-oikeus, useat ihmisoikeusjärjestöt, pakolaisjärjestöt ja lapsijärjestöt. Monet oikeustieteen professorit ovat pitäneet ehdotuksia oikeusturvaa heikentävinä ja perus-ja ihmisoikeuksien vastaisina. Mittavasta kritiikistä huolimatta muutoksia ajetaan läpi.
Lakivaliokunnalle on myös esitetty sisäasiainministeriön turvapaikkaprosessin tehokkuuden työryhmän tekemä väliraportti. Valiokunta on päättänyt, että perustuslain 50.3. momentin perusteella asian käsittelyyn osallistuvien valiokunnan jäsenien on noudatettava asiassa vaiteliaisuutta. Kysymys kuuluu miksi näin? Onko raportissa jotain tietoja, joilla oikeusturvan heikennyksiä perustellaan ilman, että niistä voi avoimesti ja julkisesti keskustella?"
Huomiota on herättänyt myös rajoitukset muide kuin julkisen oikeusavustajan käyttöön.
Tämä on taas virittänyt yhden uuden keskustelun, josta minulla ei ole ollut aiemmin tietoa. Oikeusavustamisella on törkeästi rahastettu ja se on voinut olla luokattoman huonoa ja välinpitämätöntä. Toisaalta - jos on ollut tietoa ja rahaa tai hyvä tuuri - on voinut onnistua saamaan itselleen kompetentin ja asiakkaansa puolella olevan avustajan.
Mun naiviudellani ei ole mitään rajaa. Ihan oikeasti olen kuvitellut, että oikeusavustaja tässä maassa on avustettavan asialla. Ihan yhtä oikeasti, kun olen kuvitellut, että vastaanottokeskusten toiminta kestää päivänvalon.
Jotenkin vielä eilen ajattelin mukamas helpotusta tuntien, että olen nyt osani tehnyt. Olenkohan sittenkään.
Turvapaikkapäätöksen nuoret naiset saavat huomenna. Olen löytänyt heille ainakin väliaikaisen kotimajoituksen jatkajan Helsingistä. Kun bussi iltapäivällä saapuu Hesaan, marssivat tytöt omaan vastaanottokeskukseensa hakemaan kirjeen, josta vasta selviää, millä poliisiasemalla ja milloin huomenna päätös heille luetaan.
Olen nähnyt, miten toiveikkuus ja tulevan elämän selvittely ja suunnittelu on muuttunut peloksi. Maahanmuuttoviraston uudet linjaukset palaajille turvallisista maista (kuten Irak) sekä kansallisella tasolla määritellyn oikeuden turvapaikkaan humanitaarisen suojelun perusteella poistaminen turvapaikkakriteereistä, ovat muuttaneet tilannetta hakijoiden kannalta dramaattisesti. Humanitaarisen suojelun perusteella turvapaikan saattoi saada vaikkei toissijaisen suojelun ehdot täyty, mutta maan turvallisuustilanne on heikko ympäristökatastrofien tai aseellisten selkkausten vuoksi.
Samanaikaisesti alkoi irakilaisille ropista kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ihan roppakaupalla. Tämän kaiken tytöt tiesivät matkatessaan kuulemaan päätöstään. Mikäli päätös on myönteinen, alkaa iso rumba: kelakortti, asunto, sosiaalitoimisto ja toimeentuloturva, työkkäri, opiskelu ja mitä vielä.
Mikäli päätös on kielteinen, on mahdollisuus 30 vuorokauden kuluessa valittaa päätöksestä. Tällöin status ja "oikeudet" pysyvät entisellään. Eli oikeudet ovat vähäiset (ei sosiaaliturvatunnusta, ei pankkikorttia, harvalla rahaa asunnon vuokraamiseen, ei oikeutta julkiseen terveydenhuoltoon muuten kuin vokin kautta ja hätätilanteessa). Useimpien asumisvaihtoehtoina on edelleen vastaanottokeskus tai yksityismajoitus.
Muita teitä jäädä Suomeen voivat olla opiskeluoikeus ammattiinvalmistavassa oppilaitoksessa (opiskelijaviisumi) tai työpaikka alalla, joka oikeuttaa työviisumiin. Molempien saaminen edellyttää myös tiettyjä vuosituloja, opiskeluviisumi vähemmän kuin työviisumi.
Viime päivinä tyttöjen energia on mennyt itsensä koossa pitämiseen ja ruokailustaan huolehtimiseen. Silti he siivosivat vielä lähtiäisiksi kämpän.
Nyt olohuoneen lattialla tönöttää joukko pussakoita ja nyssäköitä. Kaksi mustaa jätesäkkiä ja joukko Ikean ja muiden kauppaketjujen halppiskasseja. En ole oikeastaan varma, mitä ne siinä odottavat. Ehkä henkilöautolla tulevaa poikaani ja jonnekin lähempänä Helsinkiä olevaan varastoon siirtämistä. Ehkä ne vaan jäävät siihen, kuka tietää. Tulee väkisinkin mieleen Evakon laulu: tässä on mun koko omaisuus. Itkettää.
Karkoituspäätösten lisääntyminen ottaa paitsi päätöstä odottavien ja kielteisen päätöksen saaneiden, myös heitä auttaneiden voimille. Tämänkin alueen kotimajoituskoordinaattori (vapaaehtoinen hänkin) on ollut mukana vastaanottamassa lukuisia kielteisiä päätöksiä - ja niiden aiheuttamia tunnereaktioita. Voimattomuuden tunne on suuri, Samoin pettymys. Kukin auttaja reagoi tietysti oamalla tavallaan. Omanikin olen tunnistanut, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.
Mutta ei auttaminen tunteiden käsittelyyn lopu. On neuvottava, miten siitä eteenpäin.
Tänään kello kaksi Kampin laiturilla seisoo eräs entinen kollegani, sosiaalityön professori, ottamassa vastaan kahta itselleen tuntematonta huivipäistä tulijaa ja tarjoaa heille kodin ainakin joksikin aikaa. Huomenna johonkin aikaan seisoo yksi kotimajoituskoordinaattori, teologian opiskkelija, jonkun poliisiaseman pihassa odottamassa kahta huivipäistä, nuorta, kaunista naista ollakseen paikalla, kun päätös on luettu. Tämä koordinaattori sahaa Joensuun ja Helsingin väliä tavoitteenaan auttaa.
Samaan aikaan toisaalla hallitukselta on tulossa eduskuntakäsittelyyn esitys, joka käsittelee ja mahdollisesti päättää hallituksen esityksestä HE 32/2016 http://bit.ly/1VM4loJ, jonka ehdotukset heikentävät turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Turvapaikanhakijoiden oikeusapua rajoitetaan. Turvapaikanhakijoiden mahdollisesti saamien kielteisten päätösten valitusaikoja hallinto-oikeuteen lyhennetään. Muutokset ajoittuvat tietoisesti ajankohtaan, jossa jo nyt turvapaikanhakijoiden on vaikeaa löytää itselleen pätevä lakimies avustajaksi. Oikeusturvan heikennykset johtavat pahimmillaan siihen, että kohtuuttomia ja vääriä päätöksiä tehdään entistä enemmän.
Hallituksen esityksen ihmisoikeus- ja oikeusturvaongelmia ovat nostaneet esille Oikeuskansleri, Eduskunnan oikeusasiamies, Yhdenvertaisuusvaltuutettu, Korkein hallinto-oikeus, useat ihmisoikeusjärjestöt, pakolaisjärjestöt ja lapsijärjestöt. Monet oikeustieteen professorit ovat pitäneet ehdotuksia oikeusturvaa heikentävinä ja perus-ja ihmisoikeuksien vastaisina. Mittavasta kritiikistä huolimatta muutoksia ajetaan läpi.
Lakivaliokunnalle on myös esitetty sisäasiainministeriön turvapaikkaprosessin tehokkuuden työryhmän tekemä väliraportti. Valiokunta on päättänyt, että perustuslain 50.3. momentin perusteella asian käsittelyyn osallistuvien valiokunnan jäsenien on noudatettava asiassa vaiteliaisuutta. Kysymys kuuluu miksi näin? Onko raportissa jotain tietoja, joilla oikeusturvan heikennyksiä perustellaan ilman, että niistä voi avoimesti ja julkisesti keskustella?"
Huomiota on herättänyt myös rajoitukset muide kuin julkisen oikeusavustajan käyttöön.
Tämä on taas virittänyt yhden uuden keskustelun, josta minulla ei ole ollut aiemmin tietoa. Oikeusavustamisella on törkeästi rahastettu ja se on voinut olla luokattoman huonoa ja välinpitämätöntä. Toisaalta - jos on ollut tietoa ja rahaa tai hyvä tuuri - on voinut onnistua saamaan itselleen kompetentin ja asiakkaansa puolella olevan avustajan.
Mun naiviudellani ei ole mitään rajaa. Ihan oikeasti olen kuvitellut, että oikeusavustaja tässä maassa on avustettavan asialla. Ihan yhtä oikeasti, kun olen kuvitellut, että vastaanottokeskusten toiminta kestää päivänvalon.
Jotenkin vielä eilen ajattelin mukamas helpotusta tuntien, että olen nyt osani tehnyt. Olenkohan sittenkään.
sunnuntaina, kesäkuuta 05, 2016
Arjen valtapeliä ja itseanalyysiä
Minulla on vessassa sitruunantuoksuista käsivoidetta saippuan vieressä. Löydän se nykyisin yhä uudelleen lavuaarin yläpuolella olevasta kaapista - ja nostan takaisin "oikealle" paikalleen. Keittiössä on kaksi jäteämpäriä, toinen orgaanisille jätteille, toinen muille. Kaivelen jatkuvasti niitä muita orgaanisten jätteiden ämpäristä siihen toiseen.
Etsin kiihdyksissäni tavaroitani, jotka on "korjattu jonnekin". Kuulostaako ihan parisuhteessa elävän arjen pulmilta? Samantapaisia kysymyksiä nousee luultavasti myös kommuuniasumisessa, josta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Mutta nyt on. Käsirasvapurkin siirtely taitaa olla myös valtapeliä: kuka määrää käsirasvan paikan.
Minua kiukuttaa, kun jätteiden lajittelu ei toimi, vaikka olen "monta kertaa sanonut". Kaikkein eniten kiukuttaa, kun kämppikseni ei viitsi opetella sanaakaan suomea - koska se ei ole hänelle hyödyllistä tässä vaiheessa. Ihan samoja kysymyksiä kuin aikanaan omien murrosikäisten lasten kanssa: eivät piittaa ohjeista - eivätkä opiskele asioita, joista heille ei omasta mielestään ole tulevaisuudessa hyötyä (Ihan vaan yhtenä esimerkkinä ruotsin kieli. Sivuhuomautuksena: Poikani, jolle siitä ei "ollut mitään hyötyä" työskentelee nykyisin Tukholman yliopistossa - ja katuu katkerasti sitä, ettei aikanaan opetellut koulussa ruotsia. Sanoi, että vielä jonakin päivänä menee kukkapuskan kanssa ruotsinopettajan ovelle tervehtien "Olit oikeassa, minä väärässä.")
Edellä kertomani arjen "konfliktit" eivät siis tarvitse selityksekseen mitään kulttuurieroja. Voisivat olla ihan arkipäivää perushämäläisessä perheessä.
Mieleeni silloin tällöin (nykyisin aiempaa useammin) pujahtava tunnekaan ei edellytä pakolaistaustaa: Voisivat osoittaa vähän enemmän kiitollisuutta (opettelemalla suomea, noudattamalla sääntöjä...), saavathan sentään asua luonani ilmaiseksi. Enkö sortunut samaan ajatteluun lastenikin kanssa: minä maksan, minä määrään. Minä omistan, minulla on valta. (Tässä tapauksessa omistan myös oikean kansalaisuuden, oikean työpaikan, kielen, kulttuurin, yhteiskunnan tuntemuksen,kuulumisen tunteen ja turvallisuuden.Omistan oikeuden tavata perhettäni jne.)
Kun kämppikseni tulivat meille, minua neuvottiin sopimaan säännöt heti alussa. Esimerkiksi, saako sisällä tupakoida, miten jääkaappi jaetaan. Siinä vaiheessa säännöt eivät tutnuneet tarpeellisilta - enkä oikein olisi keksinytkään, mistä olisi tarvinnut sopia. Kämppikset kantoivat kamansa sisään (ja niitä oli niin paljon, että saunasta tehtiin varasto), toinen ilmoitti että haluaa nukkua olohuoneen sohvalla -ei itselleen varatussa sängyssä samassa huoneessa sisaren kanssa), tavarani katosivat pöydiltä jonnekin piiloihin (enkä sanonut, etten pidä siitä). Ja niin edelleen. Tämäkin aivan tuttua parisuhteen alkukuvioista: ei haluta puuttua pikkuseikkoihin (,joista myöhemmin saattaa kutoutua varsin suuria.)
Nyt tiedän, mistä (ainakin) haluan sopia, mikäli vielä joskus jaan asuntoni jonkun kanssa (ilman, että olen vanha, valtani ja voimani menettänyt):
-Tilan jakamisesta: jokaisella on oma, yksityinen fyysinen tilansa, muut tilat ovat yhteisiä eivätkä siis vain toisten (puhelimessa puheliaiden, netistä ulkomaisia saippuasarjoja katsovien kämppisten) käytössä, (Eli haluan istua omassa olohuoneessani, kuunnella mieleistäni musiikkia, katsella telkkarista itselle mieluisaa roskaa.)
- Vieraiden käymisestä (kyllä omia vieraita saa kämppiksillä käydä vaikka minulla ei juurikaan käy. Muttei milloin tahansa eikä koko ajan. Joku systeemi tulisi kehitellä.)
- Siivoamisesta (minun säännöilläni, jotka on syytä etukäteen neuvoa - jokainen siivoaa omat tilansa ja yhteiset tilat siivoaa se, joka niitä käyttää. Ajattelen vähän niinkin, että koska heillä ei muuta olekaan kuin aikaa ja koska minä maksan asumisen (ml. vedet ja sähköt), heillä on päävastuu siivoamisesta.)
- Ruokataloudesta: Jokainen hankkii, huolehtii ja tekee omat ruokansa (Tämä on sujunut ongelmitta. Meillä on siis kaksi aivan erillistä ruokataloutta. Minun näkökulmastani monesta eri syystä: en halua heidän käyttävän vähiä rahojaan minun ruokkimiseeni, en viitsi pitää kirjaa kuka kulloinkin on jotakin maksanut, en jaksa kiinnostua "kulttuurien kohtaamisesta" erilaisten ruokailuun liittyvien kulttuuristen sääntöjen kautta. En halua sopeuttaa omia aiktaulujani toisille sopivien ruoka-aikojen mukaan. He syövät iltayöstä ja minä pitkin päivää. En osaa neuvoa ruuan laitossa enkä ole myöskään itse kiinnostunut oppimaan. Haluan, että he ottavat vastuun ruokailustaan ja opettelevat kaupassa käyntiä Suomessa (siinä olen vähän auttanut, Olen myös myöntynyt kuljettamaan noin kerran, kaksi viikossa heidät Lidliin, koska sinne ei pääse ilman julkisia ja koska heidän mielestään se on edullisin kauppa. Oletan, että sen valikoima tuntuu myös kotoisimmalta - ja asiakaskuntakin taitaa olla kansainvälisin ja monivärisin. (Lähin marketti on 500 metrin päässä asunnota. Minä löydän sieltä kaiken tarvitsemani.).
- Hoidan asioita, joita he eivät pankkikortittomina voi hoitaa (kuten nettibussilippujen tilaamisen), mutta veloitan tarkalleen jokaisen euron. (Alussa en veloittanut vaikka he tarjosivat joka kerta rahaa.)
-Avain on jokaisella eikä minulle tarvitse tehdä tiliä omista menoista
- Jätteidenlajittelu tulee opetella
- Ja tietysti nämäkin: sisällä ei tupakoida ja jonkinmoinen hiljaisuus (naapureita ajatellen) tulee illalla kello 22. Plus muutkin taloyhtiön säännöt.
Ja vielä tämäkin: Hyväksyn vain sellaisen asukkaan, joka yrittää opetella suomea (tai ruotsia, miten vaan.) Siis yrittää opetella. Tästä on tullut minulle yllättävän tärkeä ja monimerkityksinen asia. (Huomaan, että "innokuttta oppia suomen kieltä" korostetaan myös fasessa, kun yritetään löytää turvapaikanhakijalle kotimajoittaja.) Ylipäänsäkin korostetaan myönteisyyttä ja yritteliäisyyttä. Aika ristiriitainen vaatimus tilanteessa, jossa mitä ilmeisemmin kaikkein haavoittuneimmat turvapaikanhakijat eivät voi olla myönteisimmillään ja yritteliäisimmillään. Tämäkin on tuttua ihan kotiarjesta: vaikeita asiakkaita on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Haluan helppoja ja kivoja kämppiksiä, jotka toisaalta ovat näkymättömiä ja kuulumattomia, toisaalta toimivat kuten minä haluan. Nolo juttu myöntää.
Tuo kielenopiskelun nouseminen noin keskeiseksi on asia, jota joudun vielä miettimään - ja joka aivan erityisesti tulee paljastamaan minulle itsestäni ikäviä puolia - sellaisia, jotka kyllä tiedän, mutta joita ei ole kiva tunnustaa.
Lopuksi tärkeä asia: Kämppikseni ovat kivoja ja helppoja. He yrittävät monin tavoin olla minulle mieliksi, ilahduttaa minua ja noudattaa sääntöjä. Samalla, kun heillä on valtava koti-ikävä. ("Joka päivä minulla ikävä minun äidin." ) Samalla, kun he ovat aivan ulalla tämän yhteiskunnan kulttuurin ja lainsäädännön suhteen. Samalla, kun elämä on yhtä turvapaikkapäätöksen odottamista ja tulevaisuus aivan pimeän peitossa. Kun suurimmat toiveet liittyvät opiskelun jatkamiseen ja perheen saamiseen tänne. (Mutta samanaikaisesti myös kauniisiin vaatteisiin, ja ylipätään kaikkeen siihen, mihin nuorten naisten toiveet usein liittyvät.) Toiveet perheenyhdistämisestä samoin kuin odotukset opiskelusta ovat mielestäni epärealistisia, myös opiskelu sellaisena kuin he mahdollisuutensa nyt kuvittelevat.
Opiskeluasiassa yritän tehdä parhaani, että saisimme selville, millaisia todellisia mahdollisuuksia heillä on a) turvapaikanhakijoina ja b) mahdollisen myönteisen päätöksen saaneena.Pelkästään sen asian selvittäminen on minulle suomalaiselle yliopisto-opettajalle osoittautunut lähes ylivoimaiseksi. Enkä ole löytänyt oikein mitään tahoa, joka heitä osaisi oikeasti ohjata. Mistä se löytyy?
Mutta jos sanon, että opiskellakseen lääkäriksi Suomessa, täytyy osata suomea /ruotsia ja enlglantia erinomaisesti (myös lukea ja kirjoittaa). Ja että pääsykokeita varten on luettava paljon sekä valmistauduttava - ja että pääsykokeisiin pääseminenkin edellyttää erinomaista todistusta. Puhunko pöytä? Suljenko asenteellani jo alkumetreillä mahdollisia maailmoja?
Kielteisen päätöksen seurauksia en jaksa ajatella.
En myöskään osaa päättää, miten inhorealistisesti minun tulisi katkoa siipiä heidän unelmiltaan . vai tulisiko antaa unelmoida. Onneksi he tekevät sitä silloinkin, kun minä leikkaan siipiä.
Etsin kiihdyksissäni tavaroitani, jotka on "korjattu jonnekin". Kuulostaako ihan parisuhteessa elävän arjen pulmilta? Samantapaisia kysymyksiä nousee luultavasti myös kommuuniasumisessa, josta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Mutta nyt on. Käsirasvapurkin siirtely taitaa olla myös valtapeliä: kuka määrää käsirasvan paikan.
Minua kiukuttaa, kun jätteiden lajittelu ei toimi, vaikka olen "monta kertaa sanonut". Kaikkein eniten kiukuttaa, kun kämppikseni ei viitsi opetella sanaakaan suomea - koska se ei ole hänelle hyödyllistä tässä vaiheessa. Ihan samoja kysymyksiä kuin aikanaan omien murrosikäisten lasten kanssa: eivät piittaa ohjeista - eivätkä opiskele asioita, joista heille ei omasta mielestään ole tulevaisuudessa hyötyä (Ihan vaan yhtenä esimerkkinä ruotsin kieli. Sivuhuomautuksena: Poikani, jolle siitä ei "ollut mitään hyötyä" työskentelee nykyisin Tukholman yliopistossa - ja katuu katkerasti sitä, ettei aikanaan opetellut koulussa ruotsia. Sanoi, että vielä jonakin päivänä menee kukkapuskan kanssa ruotsinopettajan ovelle tervehtien "Olit oikeassa, minä väärässä.")
Edellä kertomani arjen "konfliktit" eivät siis tarvitse selityksekseen mitään kulttuurieroja. Voisivat olla ihan arkipäivää perushämäläisessä perheessä.
Mieleeni silloin tällöin (nykyisin aiempaa useammin) pujahtava tunnekaan ei edellytä pakolaistaustaa: Voisivat osoittaa vähän enemmän kiitollisuutta (opettelemalla suomea, noudattamalla sääntöjä...), saavathan sentään asua luonani ilmaiseksi. Enkö sortunut samaan ajatteluun lastenikin kanssa: minä maksan, minä määrään. Minä omistan, minulla on valta. (Tässä tapauksessa omistan myös oikean kansalaisuuden, oikean työpaikan, kielen, kulttuurin, yhteiskunnan tuntemuksen,kuulumisen tunteen ja turvallisuuden.Omistan oikeuden tavata perhettäni jne.)
Kun kämppikseni tulivat meille, minua neuvottiin sopimaan säännöt heti alussa. Esimerkiksi, saako sisällä tupakoida, miten jääkaappi jaetaan. Siinä vaiheessa säännöt eivät tutnuneet tarpeellisilta - enkä oikein olisi keksinytkään, mistä olisi tarvinnut sopia. Kämppikset kantoivat kamansa sisään (ja niitä oli niin paljon, että saunasta tehtiin varasto), toinen ilmoitti että haluaa nukkua olohuoneen sohvalla -ei itselleen varatussa sängyssä samassa huoneessa sisaren kanssa), tavarani katosivat pöydiltä jonnekin piiloihin (enkä sanonut, etten pidä siitä). Ja niin edelleen. Tämäkin aivan tuttua parisuhteen alkukuvioista: ei haluta puuttua pikkuseikkoihin (,joista myöhemmin saattaa kutoutua varsin suuria.)
Nyt tiedän, mistä (ainakin) haluan sopia, mikäli vielä joskus jaan asuntoni jonkun kanssa (ilman, että olen vanha, valtani ja voimani menettänyt):
-Tilan jakamisesta: jokaisella on oma, yksityinen fyysinen tilansa, muut tilat ovat yhteisiä eivätkä siis vain toisten (puhelimessa puheliaiden, netistä ulkomaisia saippuasarjoja katsovien kämppisten) käytössä, (Eli haluan istua omassa olohuoneessani, kuunnella mieleistäni musiikkia, katsella telkkarista itselle mieluisaa roskaa.)
- Vieraiden käymisestä (kyllä omia vieraita saa kämppiksillä käydä vaikka minulla ei juurikaan käy. Muttei milloin tahansa eikä koko ajan. Joku systeemi tulisi kehitellä.)
- Siivoamisesta (minun säännöilläni, jotka on syytä etukäteen neuvoa - jokainen siivoaa omat tilansa ja yhteiset tilat siivoaa se, joka niitä käyttää. Ajattelen vähän niinkin, että koska heillä ei muuta olekaan kuin aikaa ja koska minä maksan asumisen (ml. vedet ja sähköt), heillä on päävastuu siivoamisesta.)
- Ruokataloudesta: Jokainen hankkii, huolehtii ja tekee omat ruokansa (Tämä on sujunut ongelmitta. Meillä on siis kaksi aivan erillistä ruokataloutta. Minun näkökulmastani monesta eri syystä: en halua heidän käyttävän vähiä rahojaan minun ruokkimiseeni, en viitsi pitää kirjaa kuka kulloinkin on jotakin maksanut, en jaksa kiinnostua "kulttuurien kohtaamisesta" erilaisten ruokailuun liittyvien kulttuuristen sääntöjen kautta. En halua sopeuttaa omia aiktaulujani toisille sopivien ruoka-aikojen mukaan. He syövät iltayöstä ja minä pitkin päivää. En osaa neuvoa ruuan laitossa enkä ole myöskään itse kiinnostunut oppimaan. Haluan, että he ottavat vastuun ruokailustaan ja opettelevat kaupassa käyntiä Suomessa (siinä olen vähän auttanut, Olen myös myöntynyt kuljettamaan noin kerran, kaksi viikossa heidät Lidliin, koska sinne ei pääse ilman julkisia ja koska heidän mielestään se on edullisin kauppa. Oletan, että sen valikoima tuntuu myös kotoisimmalta - ja asiakaskuntakin taitaa olla kansainvälisin ja monivärisin. (Lähin marketti on 500 metrin päässä asunnota. Minä löydän sieltä kaiken tarvitsemani.).
- Hoidan asioita, joita he eivät pankkikortittomina voi hoitaa (kuten nettibussilippujen tilaamisen), mutta veloitan tarkalleen jokaisen euron. (Alussa en veloittanut vaikka he tarjosivat joka kerta rahaa.)
-Avain on jokaisella eikä minulle tarvitse tehdä tiliä omista menoista
- Jätteidenlajittelu tulee opetella
- Ja tietysti nämäkin: sisällä ei tupakoida ja jonkinmoinen hiljaisuus (naapureita ajatellen) tulee illalla kello 22. Plus muutkin taloyhtiön säännöt.
Ja vielä tämäkin: Hyväksyn vain sellaisen asukkaan, joka yrittää opetella suomea (tai ruotsia, miten vaan.) Siis yrittää opetella. Tästä on tullut minulle yllättävän tärkeä ja monimerkityksinen asia. (Huomaan, että "innokuttta oppia suomen kieltä" korostetaan myös fasessa, kun yritetään löytää turvapaikanhakijalle kotimajoittaja.) Ylipäänsäkin korostetaan myönteisyyttä ja yritteliäisyyttä. Aika ristiriitainen vaatimus tilanteessa, jossa mitä ilmeisemmin kaikkein haavoittuneimmat turvapaikanhakijat eivät voi olla myönteisimmillään ja yritteliäisimmillään. Tämäkin on tuttua ihan kotiarjesta: vaikeita asiakkaita on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Haluan helppoja ja kivoja kämppiksiä, jotka toisaalta ovat näkymättömiä ja kuulumattomia, toisaalta toimivat kuten minä haluan. Nolo juttu myöntää.
Tuo kielenopiskelun nouseminen noin keskeiseksi on asia, jota joudun vielä miettimään - ja joka aivan erityisesti tulee paljastamaan minulle itsestäni ikäviä puolia - sellaisia, jotka kyllä tiedän, mutta joita ei ole kiva tunnustaa.
Lopuksi tärkeä asia: Kämppikseni ovat kivoja ja helppoja. He yrittävät monin tavoin olla minulle mieliksi, ilahduttaa minua ja noudattaa sääntöjä. Samalla, kun heillä on valtava koti-ikävä. ("Joka päivä minulla ikävä minun äidin." ) Samalla, kun he ovat aivan ulalla tämän yhteiskunnan kulttuurin ja lainsäädännön suhteen. Samalla, kun elämä on yhtä turvapaikkapäätöksen odottamista ja tulevaisuus aivan pimeän peitossa. Kun suurimmat toiveet liittyvät opiskelun jatkamiseen ja perheen saamiseen tänne. (Mutta samanaikaisesti myös kauniisiin vaatteisiin, ja ylipätään kaikkeen siihen, mihin nuorten naisten toiveet usein liittyvät.) Toiveet perheenyhdistämisestä samoin kuin odotukset opiskelusta ovat mielestäni epärealistisia, myös opiskelu sellaisena kuin he mahdollisuutensa nyt kuvittelevat.
Opiskeluasiassa yritän tehdä parhaani, että saisimme selville, millaisia todellisia mahdollisuuksia heillä on a) turvapaikanhakijoina ja b) mahdollisen myönteisen päätöksen saaneena.Pelkästään sen asian selvittäminen on minulle suomalaiselle yliopisto-opettajalle osoittautunut lähes ylivoimaiseksi. Enkä ole löytänyt oikein mitään tahoa, joka heitä osaisi oikeasti ohjata. Mistä se löytyy?
Mutta jos sanon, että opiskellakseen lääkäriksi Suomessa, täytyy osata suomea /ruotsia ja enlglantia erinomaisesti (myös lukea ja kirjoittaa). Ja että pääsykokeita varten on luettava paljon sekä valmistauduttava - ja että pääsykokeisiin pääseminenkin edellyttää erinomaista todistusta. Puhunko pöytä? Suljenko asenteellani jo alkumetreillä mahdollisia maailmoja?
Kielteisen päätöksen seurauksia en jaksa ajatella.
En myöskään osaa päättää, miten inhorealistisesti minun tulisi katkoa siipiä heidän unelmiltaan . vai tulisiko antaa unelmoida. Onneksi he tekevät sitä silloinkin, kun minä leikkaan siipiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)