Tekstit
Rakenneusten käyttötarkoitukset ovat kautta maailman sivu muuttuneet erilaisissa historiallisissa vaiheissa, esimerkiksi kirkkoja on muutettu elokuvatetattreiksi, ravintoloiksi ja vaikka vallan miksi.
Maaseutuympäristössä toistuva huolen aihe on palveluiden lopettaminen. Koulut, kaupat, postit suljetaan. Tämä lakkauttamishuoli hallitsee myös puhetta maaseudulla. On tapana katsoa taaksepäin, jolloin kaikki oli paremmin. Palveluiden häipyminen on aito ja iso ongelma, etenkin autottomille maaseudun ihmisille.
Olen silti lakkauttamis-, lopettamis- ja kuihtumispuheen vastapainoksi innostunut suunnittelemaan kartoittavaa tutkimusta teemana "maaseudun rakennusten uusi elämä". Kokemuksesta tiedän, että maallemuuttajat eivät vain rakenna uutta vaan ainakin yhtä usein korjaavat vanhaa (usein suurella rakkaudella ja intohimolla). Koulut saavat uuden elämän perheiden tai laajempien yhteisöjen asuntoina, hoivakoteina ja muina yritystiloina ja niin edelleen.
Olisipa pieni resurssi tehdä harvaan asutun maaseudun kyläyhdistysten puheenjohtajille puhelinkyseyly aiheesta "rakennusten uudet elämät" - sillä uutta elämää on monenlaista - ja useammankin laista varmaan luova ajattelu voisi tuottaa.
sunnuntaina, lokakuuta 16, 2011
tiistaina, syyskuuta 20, 2011
Jalkapatikassa EU:hun
Kuuntelin aamulla Suomen Moskovan suurlähettiläs Matti Anttosta Joensuussa. Hän oli saanut tehtäväkseen kertoa Venäjän ja EU:n suhteista.
Moskovasta katsottuna Suomi tai edes EU ei ole kovin kiinnostava, sen sijaan USA vanhana talousmahtina ja Kiina kasvavana ovat.
Euroopan unioinin kannalta merkittävä asia tulevaisuudessa on Venäjän WTO-jäsenyys, sillä taloudellinen perusta monien keskeneräisinä pysyvien neuvotteluiden loppuunsaattamiselle tulisi sieltä.
Näin siis Anttonen sanaili talouden näkökulmasta. Sitten siirryttiin ihmisiin. Venäläiset tuovat mielellään rahansa, lapsensa ja perheensä EU-maihin, myös Suomeen. Venäläinen matkailu Suomessa on muuttunut huimasti ja nopeasti. Viisumikaan ei enää ole ongelma, pikemminkin ongelmana on jonotus raja-asemilla sekä huonot tiet. Anttonen kertoi venäläisen sanomaksi, että "Viisumi ei ole ongelma, mutta Suomeen olisi kiva päästä."
Tästä pääsen minua viehättäneeseen detaljehen. Suomen ja Venäjän raja voidaan ylittää bussilla, autolla, pyörällä ja jalkaisin. (Miltei sata vuotta sitten ukkini ylitti Venäjän rajan Viron suunnasta kävellen öiseen aikaan Suomen suurruhtinaskuntaan jäätä pitkin Suomenlahden yli.)
Rajaliikenteestä merkittävä osa esimerkiksi Värtsilä-Niiralassa on suomalaisten eestaas-autoilua - bensanhakumatkoja rajan pinnasta Venäjän puolelta. Tämä ohitettiin huvittavana ja harmittavana kuriositeettina. Bensanhakijat synnyttävät jonoja rajalle. Onkohan kukaan tutkinut tarkemmin tätä bensamatkailua? Kyllä siinä muitakin merkityksiä piilee kuin pelkkä taloudellinen säästö. Mielestäni joensuulaiseen venäjäosaamiseen kuuluisi ilman muuta suomalaisten venäjäsuhteen syvä ymmärrys. Bensanhaku on yksi ulottuvuus tätä suhdetta.
Tiedoksi muuten, että Tohmajärvi - siis Niiralan raja-asemakunta - on Suomen venäläisin kunta. En ole tarkastanut, mutta näin sanoi paikalla ollut Tohmajärven kunnanjohtaja.
Moskovasta katsottuna Suomi tai edes EU ei ole kovin kiinnostava, sen sijaan USA vanhana talousmahtina ja Kiina kasvavana ovat.
Euroopan unioinin kannalta merkittävä asia tulevaisuudessa on Venäjän WTO-jäsenyys, sillä taloudellinen perusta monien keskeneräisinä pysyvien neuvotteluiden loppuunsaattamiselle tulisi sieltä.
Näin siis Anttonen sanaili talouden näkökulmasta. Sitten siirryttiin ihmisiin. Venäläiset tuovat mielellään rahansa, lapsensa ja perheensä EU-maihin, myös Suomeen. Venäläinen matkailu Suomessa on muuttunut huimasti ja nopeasti. Viisumikaan ei enää ole ongelma, pikemminkin ongelmana on jonotus raja-asemilla sekä huonot tiet. Anttonen kertoi venäläisen sanomaksi, että "Viisumi ei ole ongelma, mutta Suomeen olisi kiva päästä."
Tästä pääsen minua viehättäneeseen detaljehen. Suomen ja Venäjän raja voidaan ylittää bussilla, autolla, pyörällä ja jalkaisin. (Miltei sata vuotta sitten ukkini ylitti Venäjän rajan Viron suunnasta kävellen öiseen aikaan Suomen suurruhtinaskuntaan jäätä pitkin Suomenlahden yli.)
Rajaliikenteestä merkittävä osa esimerkiksi Värtsilä-Niiralassa on suomalaisten eestaas-autoilua - bensanhakumatkoja rajan pinnasta Venäjän puolelta. Tämä ohitettiin huvittavana ja harmittavana kuriositeettina. Bensanhakijat synnyttävät jonoja rajalle. Onkohan kukaan tutkinut tarkemmin tätä bensamatkailua? Kyllä siinä muitakin merkityksiä piilee kuin pelkkä taloudellinen säästö. Mielestäni joensuulaiseen venäjäosaamiseen kuuluisi ilman muuta suomalaisten venäjäsuhteen syvä ymmärrys. Bensanhaku on yksi ulottuvuus tätä suhdetta.
Tiedoksi muuten, että Tohmajärvi - siis Niiralan raja-asemakunta - on Suomen venäläisin kunta. En ole tarkastanut, mutta näin sanoi paikalla ollut Tohmajärven kunnanjohtaja.
maanantaina, syyskuuta 19, 2011
Kuuntelen kun kirjoittamisesta puhutaan
Joensuun kirjallisuustapahtuma meni jo - yhdennentoista kerran. Varaan ajankohdan kalenteriini joka vuosi heti, kun se on lyöty lukkoon. Se on syksyni kohokohta. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea ja kokea sen voi vain olemalla läsnä, istumalla kolme päivää peräjälkeen auditoriossa - istua kuuntelemassa, kun muut puhuvat. Tämän tapahtuman yllä leijuu kirjallisuuden henki.
Rouskuttelen kuulemaani kuin leipää. Hotkin tuoreita ilmauksia, mutustelen harkittuja sisältöjä, nautin pikantista ilmaisusta. Puhuja toisensa jälkeen tekee vaikutuksen, kuka milläkin tavalla - sisällöllä, ilmaisulla, esiintymisellä.
En kykene nostamaan kokonaisuudesta yksittäisiä helmiä, sillä yhtä helminauhaa oli alusta loppuun, lasihelmiä ja timantteja sulassa sovussa.
Jussi Hyvärinen, joensuulainen runoilija. Hän kertoi venäläisestä runoilijasta, Mandelstamista - jonka kuulemilla luennoilla oli taipumusta muuttua runoiksi. Siksi hän ei koskaan valmistunut yliopistosta. Hänen runonsa olivat arvokkaita, niin arvokkaita että niiden vuoksi hänet vangittiin ja hän kuoli vankileirillä. Kirjaston runohyllyjä Hyvärinen kuvasi kuolleiden runoilijoiden hautausmaaksi. Kun otat hyllystä kirjan ja alat lukea, tapahtuu ylösnousemus.
Kustannustoimittaja Silja Hiidenmaata ja kirjailija Mikko Rimmistä kuunnellessa vakuutuin, että ahkerasti matkaava, kaikki kohteet koluava turisti saattaa lopulta nähdä vähemmän kuin paikallaan pysyvä, yhdestä ja samasta ikkunasta ulos tuijotteleva pohdiskelija.
Vilja Tuulia Huotarisen esitys oli taideteos, Huotarisen esittämä Lehmän kutsuhuuto soi kuin muinaisten esiäitien kirkas huhuilu, rakkauslaulu. Iloisen lehmän runot täytyy ostaa - nimenomaan ostaa, ostamalla antaa leipärahaa runoilijalle.
Parnasson päätoimittaja kertoi mitä päätoimittaja tekee. Hän ehti puhua takuulla neljä kertaa enemmän kuin minä olisin ennättänyt samassa ajassa. Asiaa puhui ja hienoja ilmaisuja käytti. Hän puhui muun muassa avustajista, joilla kaikilla on "hyvä kynä", samoin runoilijoiden "rihmastoitumisesta". Rihmastoituminen on ehdottomasti muuta toista kuin verkostoituminen.
Raija Oranen ilmoitti syyksi kirjoittamiseensa, että saa sanottua sen, mitä ei muuten voisi millään ilmaista.
Elektronisten kirjojen ja nettikirjallisuuden suhteen valaistuin monella tapaa. Totesin myös että kirjailija Matti Mäkelä on mainio paneelin puheenjohtaja. Sanavalmis, hauska, provokatorinen - sopivassa suhteessa näitä. Hieman liikaa tykkäsi puhua itse. Sähkökirjan lukulaitteen ajattelin hankkia - täytyyhän sekin lukemisen tapa ainakin kokeilla.
Paavo Haavikko kirjoitti kuulemma elämänsä loppuun asti samalla vuonna 1949 hankkimallaan kirjoituskoneella, mutta tämän hetken elävät kirjalijat ovat jo miltei poikkeuksetta omaksuneet tietokoneiden maailman - kuka milläkin tavalla.
Istuminen auditoriossa päättyi hengästyttävän herätteleviin Rospuutto-ryhmän avoimiin näytelmäharjoituksiin. Ohjaajana Hanna Kirjavainen, näytelmänä Risto Isomäen Saravatin hiekkaa - tai siis näytelmänä oli näytelmä, jossa näyttelijät yrittävät Saravatin hiekkaa esittämällä valistaa ihmisiä ekologisesta kriisistämme. Nyt näyteltiin minulle tosielämästäni tuttua kohtausta: kun lähtee barrikadeille tärkeänä pitämänsä asian puolesta, joutuu jossain vaiheessa henkilökohtaiseen kriisiin. Tämä tapahtuu silloin, jos kysyy itseltä mitä HYÖTYÄ tästä kaikesta lopulta oikein on.
Pakko mennä katsomaan valmis näytelmä. Pakko tietää, miten tässä näytelmässä ihmiset vastasivat itselle esittämäänsä kysymykseen: mitä hyötyä tästä oikeastaan on. Toivon, että jaksavat uskoa. Uskon, että jaksavat toivoa
Rouskuttelen kuulemaani kuin leipää. Hotkin tuoreita ilmauksia, mutustelen harkittuja sisältöjä, nautin pikantista ilmaisusta. Puhuja toisensa jälkeen tekee vaikutuksen, kuka milläkin tavalla - sisällöllä, ilmaisulla, esiintymisellä.
En kykene nostamaan kokonaisuudesta yksittäisiä helmiä, sillä yhtä helminauhaa oli alusta loppuun, lasihelmiä ja timantteja sulassa sovussa.
Jussi Hyvärinen, joensuulainen runoilija. Hän kertoi venäläisestä runoilijasta, Mandelstamista - jonka kuulemilla luennoilla oli taipumusta muuttua runoiksi. Siksi hän ei koskaan valmistunut yliopistosta. Hänen runonsa olivat arvokkaita, niin arvokkaita että niiden vuoksi hänet vangittiin ja hän kuoli vankileirillä. Kirjaston runohyllyjä Hyvärinen kuvasi kuolleiden runoilijoiden hautausmaaksi. Kun otat hyllystä kirjan ja alat lukea, tapahtuu ylösnousemus.
Kustannustoimittaja Silja Hiidenmaata ja kirjailija Mikko Rimmistä kuunnellessa vakuutuin, että ahkerasti matkaava, kaikki kohteet koluava turisti saattaa lopulta nähdä vähemmän kuin paikallaan pysyvä, yhdestä ja samasta ikkunasta ulos tuijotteleva pohdiskelija.
Vilja Tuulia Huotarisen esitys oli taideteos, Huotarisen esittämä Lehmän kutsuhuuto soi kuin muinaisten esiäitien kirkas huhuilu, rakkauslaulu. Iloisen lehmän runot täytyy ostaa - nimenomaan ostaa, ostamalla antaa leipärahaa runoilijalle.
Parnasson päätoimittaja kertoi mitä päätoimittaja tekee. Hän ehti puhua takuulla neljä kertaa enemmän kuin minä olisin ennättänyt samassa ajassa. Asiaa puhui ja hienoja ilmaisuja käytti. Hän puhui muun muassa avustajista, joilla kaikilla on "hyvä kynä", samoin runoilijoiden "rihmastoitumisesta". Rihmastoituminen on ehdottomasti muuta toista kuin verkostoituminen.
Raija Oranen ilmoitti syyksi kirjoittamiseensa, että saa sanottua sen, mitä ei muuten voisi millään ilmaista.
Elektronisten kirjojen ja nettikirjallisuuden suhteen valaistuin monella tapaa. Totesin myös että kirjailija Matti Mäkelä on mainio paneelin puheenjohtaja. Sanavalmis, hauska, provokatorinen - sopivassa suhteessa näitä. Hieman liikaa tykkäsi puhua itse. Sähkökirjan lukulaitteen ajattelin hankkia - täytyyhän sekin lukemisen tapa ainakin kokeilla.
Paavo Haavikko kirjoitti kuulemma elämänsä loppuun asti samalla vuonna 1949 hankkimallaan kirjoituskoneella, mutta tämän hetken elävät kirjalijat ovat jo miltei poikkeuksetta omaksuneet tietokoneiden maailman - kuka milläkin tavalla.
Istuminen auditoriossa päättyi hengästyttävän herätteleviin Rospuutto-ryhmän avoimiin näytelmäharjoituksiin. Ohjaajana Hanna Kirjavainen, näytelmänä Risto Isomäen Saravatin hiekkaa - tai siis näytelmänä oli näytelmä, jossa näyttelijät yrittävät Saravatin hiekkaa esittämällä valistaa ihmisiä ekologisesta kriisistämme. Nyt näyteltiin minulle tosielämästäni tuttua kohtausta: kun lähtee barrikadeille tärkeänä pitämänsä asian puolesta, joutuu jossain vaiheessa henkilökohtaiseen kriisiin. Tämä tapahtuu silloin, jos kysyy itseltä mitä HYÖTYÄ tästä kaikesta lopulta oikein on.
Pakko mennä katsomaan valmis näytelmä. Pakko tietää, miten tässä näytelmässä ihmiset vastasivat itselle esittämäänsä kysymykseen: mitä hyötyä tästä oikeastaan on. Toivon, että jaksavat uskoa. Uskon, että jaksavat toivoa
maanantaina, syyskuuta 05, 2011
Lopsahdus paikallaan pysymisen projektissa
Yksipaikkaisen asumisen projektini sai kesällä kovan kolauksen. Kesä meni kakkosasunnolla Pohjois-Hämeessä - sekä kolmosasunnolla eli kesämökillä samaisessa kunnassa. Maaseutututkijatapaamiseen Kaarinaan oli elokuussa mentävä omalla autolla. Maaseutututkijatapaamiset järjestetään aina upeissa ympäristöissä, mutta ne ovat julkisia kulkuneuvoja käyttävälle takkusten takana - kuten maaseutuasunnotkin usein.
Tutkijatapaamisessa esittäytyi myös Sitran vetämä monipaikkaisen asumisen tutkimusprojekti. Monipaikkainen asuminen ilmiönä on kiistatta ajankohtainen ja tutkimisen arvoinen. Projekti tuntuu suhtautuvan kritiikittömän positiivisesti monipaikkaisuuteen. Sen käsitteistössä pakollinen monipaikkainen asuminen tarkoittaa lähinnä laitosasumista (esimerkiksi vankilaa.) Sen sijaan esimerkiksi työn vuoksi kahdella tai useammalla paikkakunnalla asumista ei pidetä pakkoratkaisuna. Monille se kuitenkin on nimenomaan sitä, ei vapaaehtoinen valinta.
Yhteenvetona leikkimielisestä paikallaan pysymisen projektistani totean, että muutama kuukausi on mukavaa pysyä aloillaan, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua rasitteelta. Nyt kotimaan matkojen lisäksi mielessä pyörii mahdollisuus piipahtaa Tansaniassa Iringassa, jossa yksi vapaaehtoista monipaikkaista asumista toteuttava lapseni vielä tulevan talven asuu.
Vaikka lipeänkin hyvin alkaneesta paikallaan pysymisestä, on edelleen ajankohtaista tunnistaa myös ihmisten halu ja oikeus siihen. Mikäli yhteiskuntapolitiikkaa hehkuttaa kritiikittömästi monipaikkaisuuden puolesta, piilottuvat sellaiset inhimilliset seikat kuten ihmisten kiintymys ja juurtuneisuus paikkoihin (vanhanaikaisesti kotiseuturakkaus), omistusasunnon sitovuus tai hoivavastuut. Monipaikkainen asuminen on myös aika elitistinen projekti. Sen toteuttaminen edellyttää rahaa liikkumiseen ja asumiseen samoin aikaa sekä toimintakykyä. Monipaikkainen asuminen merkitsee köyhälle aivan eri asioita kuin rikkaalle.
Myös pysyvä maaseudulla asuminen voi olla jollekin pakkoratkaisu, toiselle vapaaehtoinen valinta ja kolmannelle saavuttamaton unelma.
Tutkijatapaamisessa esittäytyi myös Sitran vetämä monipaikkaisen asumisen tutkimusprojekti. Monipaikkainen asuminen ilmiönä on kiistatta ajankohtainen ja tutkimisen arvoinen. Projekti tuntuu suhtautuvan kritiikittömän positiivisesti monipaikkaisuuteen. Sen käsitteistössä pakollinen monipaikkainen asuminen tarkoittaa lähinnä laitosasumista (esimerkiksi vankilaa.) Sen sijaan esimerkiksi työn vuoksi kahdella tai useammalla paikkakunnalla asumista ei pidetä pakkoratkaisuna. Monille se kuitenkin on nimenomaan sitä, ei vapaaehtoinen valinta.
Yhteenvetona leikkimielisestä paikallaan pysymisen projektistani totean, että muutama kuukausi on mukavaa pysyä aloillaan, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua rasitteelta. Nyt kotimaan matkojen lisäksi mielessä pyörii mahdollisuus piipahtaa Tansaniassa Iringassa, jossa yksi vapaaehtoista monipaikkaista asumista toteuttava lapseni vielä tulevan talven asuu.
Vaikka lipeänkin hyvin alkaneesta paikallaan pysymisestä, on edelleen ajankohtaista tunnistaa myös ihmisten halu ja oikeus siihen. Mikäli yhteiskuntapolitiikkaa hehkuttaa kritiikittömästi monipaikkaisuuden puolesta, piilottuvat sellaiset inhimilliset seikat kuten ihmisten kiintymys ja juurtuneisuus paikkoihin (vanhanaikaisesti kotiseuturakkaus), omistusasunnon sitovuus tai hoivavastuut. Monipaikkainen asuminen on myös aika elitistinen projekti. Sen toteuttaminen edellyttää rahaa liikkumiseen ja asumiseen samoin aikaa sekä toimintakykyä. Monipaikkainen asuminen merkitsee köyhälle aivan eri asioita kuin rikkaalle.
Myös pysyvä maaseudulla asuminen voi olla jollekin pakkoratkaisu, toiselle vapaaehtoinen valinta ja kolmannelle saavuttamaton unelma.
tiistaina, maaliskuuta 15, 2011
Helssinkiin, helssinkiin
Tänään on sitten Helsingin matka. Toivottavasti kevään ainoa. Työmatkat siihen suuntaan muuttuivat vastenmielisiksi siinä vaiheessa, kun meiltä vietiin yöjuna. Aiemmin oli varsin siedettävää hypätä illalla junaan Joensuussa, herätä aamulla Helsingissä (tai vaikka valvoakin makuullaan yö), sattoipa samana päivänä tulla takaisin.
Olihan meillä pieni yöjunakapinakin, muttei ilmeisesti tarpeeksi ärhäkkä, toisin kuin Kemijärviliikkeen järjestämä. Kemijärvelle yöjuna kulkee - toistaiseksi.
Kun yöjuna lopetettiin ja lentovuoroja vähennettiin, meille selitettiin monesta suunnasta, miten vaivattomasti matka taittuu nopeilla uusilla junilla. Jos heräät kello neljä, ehdit viiden junaan, olet Helsingissä jo vähän jälkeen seminaarin alettua - ja ehdit takaisin samana päivänä. Olet kotona kenties jo ennen puoltayötä.
Niinpä. Nyt firma VR uutisoi, että tällä rataosuudella aikatauluja tullaan hidastamaan. Syynä junien jatkuva myöhästely - huono rata kun ei salli ajaa lujaa.
Tämä on tietysti vielä pientä maakunnan sisäisen joukkoliikenteen huononnuksiin. Viime vuonna lakkautettiin 80 bussivuoroa. Tänä vuonna vähän vähemmän. Illaksi kotiin periaate ei siis kotikulmillakaan oikein toteudu ilman omaa autoa. Maaseudun autottomien kulkemisesta kirjoitammekin juuri Anneli Pulkkisen kanssa Yhteiskuntapolitiikkaan.
Mie ryhdyn nurkkapatriootiksi. Sitä, mitä ei voi tehdä täällä kotikulmilla, sitä ei tarvita.
Olihan meillä pieni yöjunakapinakin, muttei ilmeisesti tarpeeksi ärhäkkä, toisin kuin Kemijärviliikkeen järjestämä. Kemijärvelle yöjuna kulkee - toistaiseksi.
Kun yöjuna lopetettiin ja lentovuoroja vähennettiin, meille selitettiin monesta suunnasta, miten vaivattomasti matka taittuu nopeilla uusilla junilla. Jos heräät kello neljä, ehdit viiden junaan, olet Helsingissä jo vähän jälkeen seminaarin alettua - ja ehdit takaisin samana päivänä. Olet kotona kenties jo ennen puoltayötä.
Niinpä. Nyt firma VR uutisoi, että tällä rataosuudella aikatauluja tullaan hidastamaan. Syynä junien jatkuva myöhästely - huono rata kun ei salli ajaa lujaa.
Tämä on tietysti vielä pientä maakunnan sisäisen joukkoliikenteen huononnuksiin. Viime vuonna lakkautettiin 80 bussivuoroa. Tänä vuonna vähän vähemmän. Illaksi kotiin periaate ei siis kotikulmillakaan oikein toteudu ilman omaa autoa. Maaseudun autottomien kulkemisesta kirjoitammekin juuri Anneli Pulkkisen kanssa Yhteiskuntapolitiikkaan.
Mie ryhdyn nurkkapatriootiksi. Sitä, mitä ei voi tehdä täällä kotikulmilla, sitä ei tarvita.
tiistaina, maaliskuuta 01, 2011
välimatkojen tehostaminen
Tässäpä teen lähtöä Anttolaan. Ensimmäistä kertaa joudun rikkomaan yöksi kotiin säännön. Syynä koiraharrastus. Lauantaina kävin päiväseltään asioilla Tikkurilassa. Joensuu-Tikkurila-Joensuu reissu kesti 11 tuntia, joista yhdeksän junassa.
Ehdottomasti paras tietämäni välimatkakuvaus on Johanna Uotisen sarjakuva Joensuun sarjakuvakerhon albumissa. Nimi oli muistaakseni Jns-Hki-Jns. Muistinvaraisesti kuvaillen: Viisi ensimmäistä ruutua nainen istuu ikkunan ääressä junassa (viisi tuntia junassa), sitten on yksi kuva kirjoittavasta (ja piirtelevästä) kädestä (tunti kokouksessa), ruutu kirjahyllyistä (käynti Helsingin kirjakaupassa) ja loput ruudut nainen istuu samassa paikassa junassa (kotimatka.)
Uusi Itä-Suomen yliopisto on myös kulkemisen kannalta kiinnostava. Eeva Jokinen totesi ajavansa autoa yhteistyön nimissä neljä tuntia päivässä professorin palkalla. Joensuu-Kuopio-Joensuu. Onkohan missään laskettu niitä erilaisia kustannuksia (bensa, ympäristö, työaika), joita tehostamisesta seuraa. Pelkäänpä että seuraava vaihe tehostamisessa on, kun todetaan että tehostaminen käy kalliiksi - ja lakkautetaan kalliiksi käyviä filiaaleja - tehostamisen nimissä.
Ehdottomasti paras tietämäni välimatkakuvaus on Johanna Uotisen sarjakuva Joensuun sarjakuvakerhon albumissa. Nimi oli muistaakseni Jns-Hki-Jns. Muistinvaraisesti kuvaillen: Viisi ensimmäistä ruutua nainen istuu ikkunan ääressä junassa (viisi tuntia junassa), sitten on yksi kuva kirjoittavasta (ja piirtelevästä) kädestä (tunti kokouksessa), ruutu kirjahyllyistä (käynti Helsingin kirjakaupassa) ja loput ruudut nainen istuu samassa paikassa junassa (kotimatka.)
Uusi Itä-Suomen yliopisto on myös kulkemisen kannalta kiinnostava. Eeva Jokinen totesi ajavansa autoa yhteistyön nimissä neljä tuntia päivässä professorin palkalla. Joensuu-Kuopio-Joensuu. Onkohan missään laskettu niitä erilaisia kustannuksia (bensa, ympäristö, työaika), joita tehostamisesta seuraa. Pelkäänpä että seuraava vaihe tehostamisessa on, kun todetaan että tehostaminen käy kalliiksi - ja lakkautetaan kalliiksi käyviä filiaaleja - tehostamisen nimissä.
keskiviikkona, helmikuuta 16, 2011
Moraalinen pakko liikkua matkustamalla?
Paikallaanpysymisprojektin toinen päivä. Ensimmäisenä meillä oli oppiaineryhmän palaveri. Siellä kysyttiin muun muassa kunkin työmatkustussuunnitelmia, jotta osattaisiin varata rahaa (jos sitä on). Hetken outo olo itsellä - ihanko sanoisi, etten aio käydä missään. Asenteenahan se on luutuneen ja pysähtyneen merkki. Kansainvälistyminen on yliopistolla kova (ja mielekäs) odotus, joka on alkanut merkitä opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden jatkuvaa liikettä maasta toiseen. On moraalisesti oikein matkustaa ja väärin pysyä paikallaan
.
Kansainvälistymisen odotus on ollut muistini mukaan ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta läsnä näkyvänä ja kuuluvana. Oikein yllätyin viime viikolla Kuopiossa, kun näin, että kansallisen tason tieteellisistäkin artikkeleista ropisee edelleen pisteitä yliopistoyrityksen laariin. En olekaan aivan tuottamaton yliopistolle, vaikka oma kansainvälistyminen on viime vuosina ollut lähinnä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden varassa - sen haltuunottoa ja soveltamista kansalliseen tutkimukseen. En tietenkään vastusta kansainvälistymistä, kyllä tiede on ja sen kuuluu olla kansainvälistä ja kasvokkaisissa kohtaamisissa on ehdottomasti puolensa. Mutta on vaatimattomampiakin tapoja olla kansainvälinen. Ja vielä on paikkansa suomenkieliselläkin tutkimuskirjoittamisella.
Varasin lopulta option sosiaalipolitiikan päiville Turkuun ensi syksyksi. Näillä näkymin optio jää käyttämättä, sillä sitä matkaa ei päiväseltään tee. Aika hyvin pysyn selvillä siitä, mitä tapahtuu, jos luen kaikki abstraktit ja odotan, kun pääpuheet julkaistaan jossain - lehdessä tai netissä - jos niillä on aidosti julkaisuarvoa. Kenties ne nähdään jo on linena?
Olen joskus aiemmin kansallisessa tutkimusverkostossa huomannut, että minä, joka asuin etäällä ja kävin harvoin paikan päällä, olin ainakin parhaiten selvillä siitä, mitä tutkimusalalla tapahtui. Tuli luettua tiedotteet tarkkaan.
.
Kansainvälistymisen odotus on ollut muistini mukaan ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta läsnä näkyvänä ja kuuluvana. Oikein yllätyin viime viikolla Kuopiossa, kun näin, että kansallisen tason tieteellisistäkin artikkeleista ropisee edelleen pisteitä yliopistoyrityksen laariin. En olekaan aivan tuottamaton yliopistolle, vaikka oma kansainvälistyminen on viime vuosina ollut lähinnä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden varassa - sen haltuunottoa ja soveltamista kansalliseen tutkimukseen. En tietenkään vastusta kansainvälistymistä, kyllä tiede on ja sen kuuluu olla kansainvälistä ja kasvokkaisissa kohtaamisissa on ehdottomasti puolensa. Mutta on vaatimattomampiakin tapoja olla kansainvälinen. Ja vielä on paikkansa suomenkieliselläkin tutkimuskirjoittamisella.
Varasin lopulta option sosiaalipolitiikan päiville Turkuun ensi syksyksi. Näillä näkymin optio jää käyttämättä, sillä sitä matkaa ei päiväseltään tee. Aika hyvin pysyn selvillä siitä, mitä tapahtuu, jos luen kaikki abstraktit ja odotan, kun pääpuheet julkaistaan jossain - lehdessä tai netissä - jos niillä on aidosti julkaisuarvoa. Kenties ne nähdään jo on linena?
Olen joskus aiemmin kansallisessa tutkimusverkostossa huomannut, että minä, joka asuin etäällä ja kävin harvoin paikan päällä, olin ainakin parhaiten selvillä siitä, mitä tutkimusalalla tapahtui. Tuli luettua tiedotteet tarkkaan.
tiistaina, helmikuuta 15, 2011
Yksipaikkainen
Selvästi juovuksissa oli Juhani Seppäsen kirja, joka kertoi vuodesta ilman alkoa. Idea on hauska: Kirjoittaa kirjan verran noinkin yksinkertaisesta asiasta: alkoholipitoisista juomista kieltäytymisestä. Kirja sai kovasti julkisuutta maassa, jossa juominen kuuluu tapoihin, sillä on tavan luonne kuten Eeva Jokinen sanoisi itsestäänselyyksistä.
Tavan luonteen saaneita asioita elämä on tietysti täynnä. Eilen osallistuin Joensuussa kirkon, yliopiston ja jonkun kolmannen tahon järjestämään maaseutuseminaariin. Täysi, ylibuukattu auditoriollinen ihmisiä, osa kuunteli one linenakin. Montakin mietettä heräsi, mutta tähän nyt yksi - johdantoon liittyvä.
Puhuja toisensa jälkeen hehkutti muotikäsitettä monipaikkaisuus. Asumme monipaikkaisesti, identieettimme on monipaikkainen. Tytti Määttä ainoanan hieman kyseenalaisti moista monipaikkaisuutta. Hänen näkökulmansta oli ekologinen. Paikallaan pysyttelevän pidempikin työmatkabendelöinti omassa kunnassa lienee ekologisempi elämäntapa kuin se monipaikkaisen asujan jatkuva liitely ja liike.
Nyt en ole tekemässä vastakkainasettelua liikkuvien ja paikallaan pysyvien ihmisten välille. Ymmärrän että jokin määrä liikkuvuutta on miltei välttämättömyys modernissa yhteiskunnassa. On kuitenkin alkanut kiehtoa kysymys siitä, onko täällä enää lainkaan oikeutta pysyä paikallaan. Liikkumisesta on tullut välttämätöntä, mutta se on saanut myöskin tavan luonteen. Sitä ei enää osata kyseenalaistaa - paitsi nyt ekologisin perustein.
Maaseudun kannalta tämä on sitä salakavalaa politiikkaa, josta Eino Uusitalo seminaarissa puhui. Monipaikkaisuutta on tarpeen korostaa, jotta saadaan näkyväksi se, että maaseutu on monen kaupunkilaisenkin elämänympäristö - ainakin osan vuotta tai silloin tällöin. Tietysti se on myös osa monen identiteettiä.
Samanaikaisesti moderni yhteiskunta elmänmuotoineen houkuttelee liikkumaan - ja peräti pakottaa liikkumaan. Kuka enää puhuu ihmisen oikeudesta ja mahdollisuudesta pysyä paikallaan, juurtua syvästi yhteen paikkaan, sitoutua siihen. Tällaisiakin ihmisiä maaseutu tarvitsee - syvästi sitoutuneita, paikalla pysyviä. Mutta ennen kaikkea moni ihminen kaipaa pysyvyyttä, juurtumista silloinkin kuin mieleltään on monipaikkainen. Kotipaikkarakkaat maaseudun työttömät miehet. Ne vanhat ihmiset, jotka muuttavat taajamaan vain palveluiden puutteen vuoksi.
Ajattelin tehdä kokeen. Yritän pysyä paikallani vuoden verran. Rajaan paikan ajalla: Liikkumatilaa jätän itselle ajatuksella yöksi kotiin Rantkaylään - lentokonetta ei saa käyttää :)
Ensimmäiseksi on katsottava almanakkaa: helmikuussa sovittu meno Lieksaan kuulemaan uudemman kerran Anna-Liisa Alangon ja kumppaneiden Turusmonologia. 200 kilsaa. Omalla autolla ehtii yöksi kotiin. Helmikuussa myös lamppukurssi Vilppulassa. Siihen olen jo ilmoittautunut. 750 kilsaa omalla autolla, se ei päiväseltään onnistu. Kolarin poropaimennuskoe on vielä kysymysmerkillä. Helsinkiin on mentävä puhumaan maaliskuussa, kun olen jo asian sopinut. Siinäkin raja rikkoutuu, sillä en jaksa enää samana päivänä junassa edestakaisin. (Hauskan joensuulaisen sarjakuvan olen nähnyt tällaisesta kokousmatkasta. Olikohan Johanna Uimoisen?) Mutta yllättävän tyhjänä Joensuun ulkopuolisista menoista olen saanut almanakan säilymään - tietoisesti jo nyt. Tästä se sitten alkaa: rajan ylitysten tarkkailu. Ei tässä liikkuminen rajoitu, mutta liikkumisen rajat supistuvat.
Tavan luonteen saaneita asioita elämä on tietysti täynnä. Eilen osallistuin Joensuussa kirkon, yliopiston ja jonkun kolmannen tahon järjestämään maaseutuseminaariin. Täysi, ylibuukattu auditoriollinen ihmisiä, osa kuunteli one linenakin. Montakin mietettä heräsi, mutta tähän nyt yksi - johdantoon liittyvä.
Puhuja toisensa jälkeen hehkutti muotikäsitettä monipaikkaisuus. Asumme monipaikkaisesti, identieettimme on monipaikkainen. Tytti Määttä ainoanan hieman kyseenalaisti moista monipaikkaisuutta. Hänen näkökulmansta oli ekologinen. Paikallaan pysyttelevän pidempikin työmatkabendelöinti omassa kunnassa lienee ekologisempi elämäntapa kuin se monipaikkaisen asujan jatkuva liitely ja liike.
Nyt en ole tekemässä vastakkainasettelua liikkuvien ja paikallaan pysyvien ihmisten välille. Ymmärrän että jokin määrä liikkuvuutta on miltei välttämättömyys modernissa yhteiskunnassa. On kuitenkin alkanut kiehtoa kysymys siitä, onko täällä enää lainkaan oikeutta pysyä paikallaan. Liikkumisesta on tullut välttämätöntä, mutta se on saanut myöskin tavan luonteen. Sitä ei enää osata kyseenalaistaa - paitsi nyt ekologisin perustein.
Maaseudun kannalta tämä on sitä salakavalaa politiikkaa, josta Eino Uusitalo seminaarissa puhui. Monipaikkaisuutta on tarpeen korostaa, jotta saadaan näkyväksi se, että maaseutu on monen kaupunkilaisenkin elämänympäristö - ainakin osan vuotta tai silloin tällöin. Tietysti se on myös osa monen identiteettiä.
Samanaikaisesti moderni yhteiskunta elmänmuotoineen houkuttelee liikkumaan - ja peräti pakottaa liikkumaan. Kuka enää puhuu ihmisen oikeudesta ja mahdollisuudesta pysyä paikallaan, juurtua syvästi yhteen paikkaan, sitoutua siihen. Tällaisiakin ihmisiä maaseutu tarvitsee - syvästi sitoutuneita, paikalla pysyviä. Mutta ennen kaikkea moni ihminen kaipaa pysyvyyttä, juurtumista silloinkin kuin mieleltään on monipaikkainen. Kotipaikkarakkaat maaseudun työttömät miehet. Ne vanhat ihmiset, jotka muuttavat taajamaan vain palveluiden puutteen vuoksi.
Ajattelin tehdä kokeen. Yritän pysyä paikallani vuoden verran. Rajaan paikan ajalla: Liikkumatilaa jätän itselle ajatuksella yöksi kotiin Rantkaylään - lentokonetta ei saa käyttää :)
Ensimmäiseksi on katsottava almanakkaa: helmikuussa sovittu meno Lieksaan kuulemaan uudemman kerran Anna-Liisa Alangon ja kumppaneiden Turusmonologia. 200 kilsaa. Omalla autolla ehtii yöksi kotiin. Helmikuussa myös lamppukurssi Vilppulassa. Siihen olen jo ilmoittautunut. 750 kilsaa omalla autolla, se ei päiväseltään onnistu. Kolarin poropaimennuskoe on vielä kysymysmerkillä. Helsinkiin on mentävä puhumaan maaliskuussa, kun olen jo asian sopinut. Siinäkin raja rikkoutuu, sillä en jaksa enää samana päivänä junassa edestakaisin. (Hauskan joensuulaisen sarjakuvan olen nähnyt tällaisesta kokousmatkasta. Olikohan Johanna Uimoisen?) Mutta yllättävän tyhjänä Joensuun ulkopuolisista menoista olen saanut almanakan säilymään - tietoisesti jo nyt. Tästä se sitten alkaa: rajan ylitysten tarkkailu. Ei tässä liikkuminen rajoitu, mutta liikkumisen rajat supistuvat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)