Tekstit
Saarenmaan kynnysmatto, sanovat saarenmaalaiset Muhusta tarkoittaen, että siitä pyhkäistään mantereelta tullessa nopeasti läpi Saarenmaalle. Suora ja sileä noin 40 kilometriä pitkä tie halkaiseekin Muhun ja ohipyyhkiviä autoja tulee kesällä lautalta pitkinä letkoina - turhan kovaa.
Minä olen erilaisten onnellisten sattumien vuoksi juuttunut Muhulle kerta toisensa jälkeen. Mutta mitäpä ajatteli Aino Kallas Muhusta vuonna 1907. Aino nimittäin vietti kesää Saarenmaalla tehden pitkiä pyöräretkiä saaren kyliin. Yksi reissu ulottui Muhulle - tosin sinne ei menty pyörällä vaan laivalla Kuresaaresta Kuivastun satamaan. Samaiseen satamaan tulee nykyisin autolautta mantereelta. Lauttamatka kestää vajaat puoli tuntia. (Ja - uskallanko sanoa: lautalta voi melkein nähdä minun tulevan kotirantani.)
Sieltä laivan kannelta Aino katseli aamuneljältä auringon nousua. Saarelle heidät haki laivalta kahdeksan miehen soutuvene. Polkupyörällä sitten ajoivat Muhun kirkolle, luultavasti Liivalle - jossa nykyisin sijaitsee kirkko, kauppa ja kirjasto sekä kesäaikana useampikin avoin kahvila. Taitaa siellä apteeekki, posti ja pankkikin olla.
Matkalla kirkolle pysähtyivät useampaankin taloon. Talon naiset toivat aitoistaan esille "tanujaan, sukkiaan ja kintaitaan" (mikä lie on tanu?) Aino kuvailee myös muhulaisen kansallispuvun, joka noihin aikoihin oli poikkeuksetta vielä käytössä. Hame oli lyhyt ja oranssinvärinen - ja sitä oranssinväriä on edelleen muhulla kaikkialla, niin bussikatoksissa kuin turisteille tarjottavissa käsitöissäkin.
Aika vähän Aino päivästään Muhulla kertoo. Takaisin Saarenmaalle hän kirjoittaa heidän ajaneen yli kolme virstaa pitkän Muhun sillan, joka yhdistää sen Saarenmaahan. "Ihmeen ihana näköala molemmin puolin, kummallakin aukeaa kaukana avovesi, mutta lähempänä on luonto vehmasta, meri kapean salmen puristuksessa, lokkeja istuskelee sillan käsipuulla tai kelluu tyyntyvässä vedessä, merenpohja kuultaa läpi, niin matalaa siinä on, näkee levät ja kivet, kaislasaarelmia siellä täällä. Toisella rannalla on kokonaisia kaislametsiä, virstan pituisina ne ulottuvat mereen, ruoko kukkii punatupsuisena liejussa"(s.373 Kallaksen päiväkirjat, osa 1).
Ja niin Aino poistui Muhulta. Mutta ei hän todellisuudessa poistunut siltaa pitkin - vaan pitkin muutamia vuosia aiemmin perustettua pengertietä "Väikese Väina tammea". Pengertie - maantee läbi mere - avattiin vuonna 1896. Näin Suomenlahden toiselta rannalta yli 120 vuotta myöhemmin katsoen, olisi silta ollut fiksumpi ratkaisu. Vesi olisi saanut virrata vapaana Väikesessä Väinässä. Samaa ovat sanoneet virolaiset ympäristöaktivistit.
Tällä hetkellä silta-asia puhututtaa Muhun mantereen puoleisella rannalla. Lauttayhteys mantereelle haluttaisiin korvata sillalla. Siitäpä vasta pitkä silta tulisi.
Aino lähti, mutta Muhu jäi paikalleen. Wikipedian mukaan vuonna 2011 Muhulla oli 1483 asukasta ja 52 kylää. Useat kylät taitavat olla kesäkyliä ja talvella miltei tyhjillään. Mutta Völlan kylässä, siinä Kuivastun sataman lähellä Suure Väina lahden rannalla on asukkaita läpi vuoden. Siellä on myös saaren paras uimaranta. (Saaren rannat ovat kiviset, joten kivaa uimpaaikkaa on vaikea löytää.) Itämeri (viroksi tosin Läänemeri) siinä Muhun ympärillä loiskii. Etelässä Riian lahti ja pohjoisessa Väinä meri Väina meri on meriluontonsa puolesta ainutlaatuinen ja se on suojeltu Itämeren ensimmäisenä mertensuojelualueena.
Nyt on taas meneillään melkoiset entäsjossit. Entäs jos muuttaisin. Entäs jos. No entäs jos en. Ainakin jään siinä tapauksessa paljosta vaille.
p.s. Haide-Ene Rebassoo, Laidude raamat, 1970 (teos kertoo Väinämeren luodoista tai pikkusaarista, alueen linnustosta, eläimistöstä ja kasvikunnasta)
maanantaina, huhtikuuta 23, 2018
keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2018
Turistin matkaoppaana kirjat
Aurinko, lämpö ja turisteja niin, että tukehtuu. Semmoiselta vaikutti Tallinnan vanhakaupunki huhtikuisena lauantaina, kun ohikulkumatkalla yövyin Tallinnassa. Gadriorgin puistokin oli täynnä kansaa, myös virolaisia perheineen viihtymässä vapaapäivänä. Yksi turistia määrittävistä keskeisistä ulottuvuuksista on, että hän kieltää olevansa turisti - sanoo Otso Kantokorpi. Minä en kiellä, turisti mikä turisti, mutta mielummin paikoissa, missä on tilaa hengittää - Kuten Muhulla tai Saarenmaalla. Vanhassa kaupungissa shoppailin sen verran, että ostin Kirjailijaliiton talon alakerran antikvariaatista yhden Veljo Rannikun tekemän kirjan. Veljosta hänen kuolemansa jälkeen tehdyn kirjan sain sitten Gadriorgin puistossa vaimoltaan Taimilta. (P.s. Kirjailijaliiton talossa ovat asuneet ainakin Kross, Kaplinski ja Niit. Ketä lie nykyisin asuu.)
Nyt on sydän pakahtua monenmoiseen sanomiseen, jonka muutama päivä Virossa yhdistettynä muiden kirjoittamiin teksteihin aiheutti. Pakko pistää vähän muistiin, Kirjoitan kirjoista ja kirjailijoista. Aloitetaan Aino Kallaksesta. Otso Kantokorpikin on monen muun tavoin etsinyt Ainoa, muun muassa Saarenmaalta. Hän kirjoittaa:
"Jokaiselle retkelle lähtiessäni sisuskalujani kaihertaa mukava jännitys, kuin joulupukkia odottaisi. Luen Kallaksen päiväkirjasta polkupyöräretkestä Salmen kylään kesällä 1907: ”Joka talolla on oma tuulimyllynsä. Verkkovajat kykkivät toinen toisensa vieressä kuin harmaat varikset samalla aidaksella.”
Kun menen Salmeen, ei siellä ole tuulimyllyjä eikä jälkeäkään vanhasta kalastuksesta. Ei yhtään verkkovajaa. Ei kauniita veneitä, joilla ahavoituneet miehet toivat mereltä herkullisia piikkikampeloita. Ainoa ravitsemusliike on pieni hampurilaiskoju Viking Burger!
Kyllähän minä tämän kaiken arvasin, ja osin tiesinkin. Neuvosto-Viron ensimmäinen kalastuskolhoosi perustettiin nimittäin juuri Saarenmaalle keväällä 1948. Viimeistään silloin tuo autenttinen kalastuskulttuuri tuhoutui. Ja peruuttamattomasti, sillä ei kapitalistinen ”vapauskaan” ole tuonut sen enempää vapautta. Kävin viime viikolla Kuressaaren Selverissä, isossa ruokakaupassa, jonka kalatiskillä oli ainakin kymmentä erilaista savukalaa. Kun kysyin ahvenen alkuperää, ilmeni että se tuli Aasiasta. ”Ei meillä ole mitään saarenmaalaista kalaa”, joutui myyjä lopulta tunnustamaan."
Totta on, että Ainon ja muiden kuolleiden aika on iäksi mennyt ja tavoittamattomissamme, mutta jonkin hennon kuvajaisen nuo fyysiset paikat, joissa he ovat kulkeneet ja joista he ovat kirjoittaneet, meille perässäkulkijoille tarjoavat. Aion kaivaa hyllystä Ainon päiväkirjat minäkin (ne olen säästänyt, vaikka 95% kirjoistani olen levitellyt ympäriinsä.)
Ainon elämässä on paljon puolia, joista kirjallisuushistoria Suomessa tai Virossa ei ole aiemmin ollu kiinnostunut - kuten molempien lasten kuolema sodan aikana (poika Sulev teki itsemurhan, tytär ammuttiin) tai pakolaisaika Ruotsissa. Vasta nyt on ilmestynyt Silja Vuorikurun tutkimus, jossa näitäkin (ja monia muitakin) puolia Ainon elämästä käsitellään. (En ole vielä lukenut, vasta varannut.)
Myös Impi Paju jäljittää Aino Kallasta todeten luulleensa - väärin -, etteivät virolaiset pidä häntä omana kirjailijanaan niin kuin suomalaiset. Kallaksen päiväkirjat olivat Neuvosto-Virossa kiellettyä kirjallisuutta ja ne julkaistiin vasta uudestaan itsenäisessä Virossa. Pajun mukaan neuvostomiehityksen alkuaikoina tuhottiin 30 miljoonaa kirjaa, aikakaus- ja tiedelehteä. Tarkoituksena oli hävittää muistijäljet itsenäisyyden ajasta.
Saarenmaalla Kallas kirjoitti vielä realistista proosaa, yhteiskunnallisesti kantaa ottavia tarinoita kartanoiden alustalaisista, jotka joutuivat raatamaan maaorjuutta muistuttavissa oloissa saksalaisten isäntiensä kanssa. Vielä pitkin 1800-lukua oli yleistä, että alustalaisia ruoskittiin, jos he niskuroivat. Ainon kirjoista "Nuori Viro: muotokuvia ja suuntaviivoja" vuodelta 1921 pohdiskelee virolaisen identiteetin muotoutumista ja itsenäisyyteen kasvamista. Myöhemmin Hiidenmaan kesäkodin aikana alkoi kaunokirjallinen tuotanto.
Impi Paju toteaa, että Aino Kallas tekee piilostaan pontevaa paluuta Viron kulttuurimaisemaan.Pajun mukaan "Viron pakolaiset olivat niin Neuvosto-Virossa kuin Suomessakin sopimaton aihe. Siitä kertoi minulle toimittaja ja kirjailija Erkki Toivanen. Hänenkin äitinsä oli virolainen taiteilija, ja hän jopa vaikeni omasta virolaisuudestaan aina vuoteen 1991 asti." Tuo edellä oleva lause auttaa minua ymmärtämään monia asioita omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Viron pakolaisuudesta ei puhuttu - ja äskettäin joku nuoruudenystäväni totesi, että Suomessa tuskin tiedettiin, että sellaista maata kuin Viro olisi olemassakaan.
Otso Kantokorpi etsi Ainon paikkoja Saarenmaalta suunnistaen hänen kirjojensa mukaan. Arusten kylässä kukaan ei enää tiennyt, missä on ollut talo, josta Aino kirjoittaa. Kantokorpi ei luovuttanut, vaan jatkoi etsimistään. Hän lähetti sähköpostia nykyiselle kirkkoherralle, joka lupasi auttaa. Talon paikkaa ei löytynyt, mutta kirkkoherra ties, missä sijaitsee sen Karjan kirkon lukkarin hauta, jonka luona Saarenmaalla vieraillessaan Ainon kirailijanura alkaa. Kantokorpi kirjoittaa: "Niinpä etsin tuon kirkon lähellä metsässä olevan hoitamatta jätetyn hautausmaan, jonne johtavaa ruohottunutta tietä ei ole edes merkitty viitalla. Löysinkin haudan erään aatelissuvun tunnistamattomaksi raunioituneen hautakappelin viereltä. Istahdin keskellä kummitusmaista maisemaa sammaloituneelle hautapaadelle. Auringonsäteet puhkoivat metsittyneen kummun syvää vihreää. Minut valtasi onnellinen olo. Olin löytänyt taatusti jotain aitoa.
Palaan tänään Saarenmaalle ja luen uudestaan Kallaksen novellin ’Lukkari ja kirkkoherra’, joka kertoo Allasista. Tiedän, että kirkkoherrakin oli olemassa ja että hänetkin on haudattu samaan paikkaan. En kuitenkaan jaksanut raaputtaa sammaloituneista paasista esiin Karl Wöhrmannin (1864–1925) nimeä.
Luulen kuitenkin, että yritän sitä vielä ensi viikolla." (Kantokorpi, YLe Kulttuuri)
Seuraan Kantokorven, Vuorikurun ja muiden piirtämää karttaa minäkin.
Toisena lähteenä Impi Pajun puhe Avoimien Ovien teatterissa Aino Kallaksen Sudenmorsian -esityksen jälkeen 14.03.18
tiistaina, huhtikuuta 10, 2018
Viroa kolmen sukupolven kirjoissa
Olen rouskutellut virolaista kirjallisuutta, etenkin muistettua omaelämää. Olen löytävinäni paljonkin samuutta kolmen miehen teksteistä. Jaan Kross, s. 1920 syntyi itsnäistyvään Viroon ja ennätti aikuistua käydäkseen siperianopit. Jaan Kaplinski s. 1941 syntyi vuoroin Saksan ja Neuvostoliiton miehittämään Viroon. Itse ei käynyt siperiankoulua, mutta isänsä jäi sille tielleen. Tõnu Õnnepalu on syntynyt 1962. Hänen siperiakursseistaan en tiedä ja sen verran nuorempi onkin, ettei vielä ole ollut tarveta lapsuutta tai menneitä sukupolvia muistella. Ehkä sekin aika tulee - kuten meille useille vanhaksi eläville näyttää tulevan.
Kolmen sukupolven virolaisviisaita. Kaikki he ovat opiskelleet Tarton yliopistossa, Kross juridiikkaa ja historiaa, Kaplinski kielitiedettä (ja sosiologiaa?), Õnnepalu biologiaa. Minä olen näkevinäni heidän ympärillään leijuvan tuon kuuluisan Tarton hengen (, jota jo heitä aiemmin siellä asunut Aino Kallas ei kyllä nähnyt, hän kuvaili Tarttoa sisäänpäinkäätyneeksi pikkukaupungiksi. Kaplinski syntyi muuten Oskar ja Aino Kallaksen rakennuttamassa Kallaste-talossa/huvilassa/kartanossa. Hänen isoisänsä oli sen Kallaksilta ostanut. )
Ainakin seuraavia samuuksia (ja eroja) löydän kolmen sukupolven kertomuksista. Heistä Kaplinski ja Õnnepalu viihtyvät maalla ja kirjoittavat paljon maalta. Molemmilla tuntuu olevan syvä yhteys luontoon ja käsillä tekemiseen, vanhoihin taitoihin ja niiden elossapitämiseen. Paljon Krosskin on maalla ehtinyt aikaansa viettämään (vaikka Siperia unohdettaisiin), osaksi piileskelläkseen miehittäjiä. Lapsuuden kesäkoti oli tosin Nõmmella (, joka noihin aikoihin oli aivan maaseutua - vaikkaikn nykyisin Tallinnan esikaupunkia.)
Kaplinski ja Õnnepalu kirjoittavat elämänkertomuksiaan kirjeen muotoon. (Kaplinski isälleen - jota ei koskaan tavannut - , Õnnepalu tuntemattomaksi jäävälle Tärkeälle ihmiselle) Ônnepalun kirjeet tosin ovat sähköisiä.
Kross ja Kaplinski ovat delegoineet autolla ajon vaimoilleen. Molemmat ovat asuneet Tallinnan kirjailijatalossa, joskin Kaplinski tunsi siellä tukehtuvansa - ja kaipasi maalle. Hän yritti perheineen vaihtaa asunnon Nõmmelle, mutta kirjailijaliiton sääntöjen vuoksi vaihtajan olisi pitänyt olla myös kirjailija.
Sekä Kross (omakohtaisesti) että Kaplinski (isänsä ystävien kertomana) kirjoittavat siitä, miten vankiloissa sellikaverit pitivät vuorotellen luentoja, kuka mistäkin akateemisesti itseään kiinnostavasta aiheesa. Vankilassahan oli miltei koko Viron sen aikainen älymystö - joten tuttuja tapasi paljon.
Ainakin Kaplinski (ja peitetymmin Õnnepalu?) on pettynyt siihen, millaisen Suunnan Viro on uuden itsenäistymisen jälkeen ottanut. Kross pohtii enemmän sitä, miten länsi jätti Viron oman onnensa nojaan.
Õnnepalun kirjassa kuvaillaan hienosti sisältä päin pienten arkisten yksityiskohtien kautta Viron 1900-luvun historiaa rannikon asukkaiden näkökulmasta.
Krossin ja Kaplinskin välissä syntyi Ilon Wikland s. 1930 Tartossa. Hän kertoo elämäntarinaansa kuvin lastenkirjassa "Pitkä, pitkä matka", sanat ovat Rose Lagercrantzin. Tämä kirja vaikutti minuun syvästi. Pieni tyttö matkaa kahdestaan paimenkoiransa kanssa sota-aikana sotaa pakoon isoäidin luota Tartosta toisen isoäidin luokse Haapsaluun. Matka jatkuu muutaman vuoden päästä kalastajaveneellä meren yli, mutta isoäiti ei lähde. Toiset päättivät lähteä, toiset jäädä. Jotkut eivät päässeet vaikka yrittivät (ja osa heistä hukkui merimatkalla.) Jaan Kross oli lähtemässä, mutta lähtö estyi. Kirjassaan hän itseironisesti arvioi jääneensä saamattomuuttaan.
Aino Kallas (s.1878) ei viihtynyt Tartossa, mutta sen sijaan myöhemmin Kallakset rakennuttivat kesäkodin Hiidenmaan naapurisaareen Kassariin. Sitä paikkaa Aino Kallas rakasti - ja Hiidenmaallehan sijoittuu myös hänen kenties tunnetuin kirjansa Sudenmorsian. Samaiselle Hiidenmaalle sijoittuu myös Tõnu Õnnepalun Paratiisi - kirja, joka järisytti minun pääni. Paratiisi on pieni kylä Hiidenmaalla.
Tiedän myös muita kirjailijoita, jotka asuvat noilla Viron saarilla (ja ihemkös tuo, kun miltei koko Viro on meren ympäröimä - ja jos ei meren, niin suurten järvien (Peipsijärvi.).
Tämmöisiä mietin, kun olen aamulla lähdössä Muhun saarelle - ja sieltä palatessa Tallinnaan tapaamaan vanhaa kolleegaa ja ystävää, jonka kanssa muistelemme muutama vuosi sitten kuollutta virolaisen luonnosuojelun pinoneeria Veljo Rannikua. Ranniku oli nimensä mukaisesti syntyisin rannikolta, rakasti merta ja luontoa, Ennätti käydä siperiansa hänkin. Veljosta sitten seuraavaksi.
Kirjoja: Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat.
Jaan Kaplinski: Kirje Isälle
Tõnu Õnnepalu: Paratiisi
Kolmen sukupolven virolaisviisaita. Kaikki he ovat opiskelleet Tarton yliopistossa, Kross juridiikkaa ja historiaa, Kaplinski kielitiedettä (ja sosiologiaa?), Õnnepalu biologiaa. Minä olen näkevinäni heidän ympärillään leijuvan tuon kuuluisan Tarton hengen (, jota jo heitä aiemmin siellä asunut Aino Kallas ei kyllä nähnyt, hän kuvaili Tarttoa sisäänpäinkäätyneeksi pikkukaupungiksi. Kaplinski syntyi muuten Oskar ja Aino Kallaksen rakennuttamassa Kallaste-talossa/huvilassa/kartanossa. Hänen isoisänsä oli sen Kallaksilta ostanut. )
Ainakin seuraavia samuuksia (ja eroja) löydän kolmen sukupolven kertomuksista. Heistä Kaplinski ja Õnnepalu viihtyvät maalla ja kirjoittavat paljon maalta. Molemmilla tuntuu olevan syvä yhteys luontoon ja käsillä tekemiseen, vanhoihin taitoihin ja niiden elossapitämiseen. Paljon Krosskin on maalla ehtinyt aikaansa viettämään (vaikka Siperia unohdettaisiin), osaksi piileskelläkseen miehittäjiä. Lapsuuden kesäkoti oli tosin Nõmmella (, joka noihin aikoihin oli aivan maaseutua - vaikkaikn nykyisin Tallinnan esikaupunkia.)
Kaplinski ja Õnnepalu kirjoittavat elämänkertomuksiaan kirjeen muotoon. (Kaplinski isälleen - jota ei koskaan tavannut - , Õnnepalu tuntemattomaksi jäävälle Tärkeälle ihmiselle) Ônnepalun kirjeet tosin ovat sähköisiä.
Kross ja Kaplinski ovat delegoineet autolla ajon vaimoilleen. Molemmat ovat asuneet Tallinnan kirjailijatalossa, joskin Kaplinski tunsi siellä tukehtuvansa - ja kaipasi maalle. Hän yritti perheineen vaihtaa asunnon Nõmmelle, mutta kirjailijaliiton sääntöjen vuoksi vaihtajan olisi pitänyt olla myös kirjailija.
Sekä Kross (omakohtaisesti) että Kaplinski (isänsä ystävien kertomana) kirjoittavat siitä, miten vankiloissa sellikaverit pitivät vuorotellen luentoja, kuka mistäkin akateemisesti itseään kiinnostavasta aiheesa. Vankilassahan oli miltei koko Viron sen aikainen älymystö - joten tuttuja tapasi paljon.
Ainakin Kaplinski (ja peitetymmin Õnnepalu?) on pettynyt siihen, millaisen Suunnan Viro on uuden itsenäistymisen jälkeen ottanut. Kross pohtii enemmän sitä, miten länsi jätti Viron oman onnensa nojaan.
Õnnepalun kirjassa kuvaillaan hienosti sisältä päin pienten arkisten yksityiskohtien kautta Viron 1900-luvun historiaa rannikon asukkaiden näkökulmasta.
Krossin ja Kaplinskin välissä syntyi Ilon Wikland s. 1930 Tartossa. Hän kertoo elämäntarinaansa kuvin lastenkirjassa "Pitkä, pitkä matka", sanat ovat Rose Lagercrantzin. Tämä kirja vaikutti minuun syvästi. Pieni tyttö matkaa kahdestaan paimenkoiransa kanssa sota-aikana sotaa pakoon isoäidin luota Tartosta toisen isoäidin luokse Haapsaluun. Matka jatkuu muutaman vuoden päästä kalastajaveneellä meren yli, mutta isoäiti ei lähde. Toiset päättivät lähteä, toiset jäädä. Jotkut eivät päässeet vaikka yrittivät (ja osa heistä hukkui merimatkalla.) Jaan Kross oli lähtemässä, mutta lähtö estyi. Kirjassaan hän itseironisesti arvioi jääneensä saamattomuuttaan.
Aino Kallas (s.1878) ei viihtynyt Tartossa, mutta sen sijaan myöhemmin Kallakset rakennuttivat kesäkodin Hiidenmaan naapurisaareen Kassariin. Sitä paikkaa Aino Kallas rakasti - ja Hiidenmaallehan sijoittuu myös hänen kenties tunnetuin kirjansa Sudenmorsian. Samaiselle Hiidenmaalle sijoittuu myös Tõnu Õnnepalun Paratiisi - kirja, joka järisytti minun pääni. Paratiisi on pieni kylä Hiidenmaalla.
Tiedän myös muita kirjailijoita, jotka asuvat noilla Viron saarilla (ja ihemkös tuo, kun miltei koko Viro on meren ympäröimä - ja jos ei meren, niin suurten järvien (Peipsijärvi.).
Tämmöisiä mietin, kun olen aamulla lähdössä Muhun saarelle - ja sieltä palatessa Tallinnaan tapaamaan vanhaa kolleegaa ja ystävää, jonka kanssa muistelemme muutama vuosi sitten kuollutta virolaisen luonnosuojelun pinoneeria Veljo Rannikua. Ranniku oli nimensä mukaisesti syntyisin rannikolta, rakasti merta ja luontoa, Ennätti käydä siperiansa hänkin. Veljosta sitten seuraavaksi.
Kirjoja: Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat.
Jaan Kaplinski: Kirje Isälle
Tõnu Õnnepalu: Paratiisi
tiistaina, huhtikuuta 03, 2018
Ukkia etsimässä
Vaikka kuinka monta kertaa painan mieleeni, aina uudelleen unohdan. Olen unohtanut miltei kaiken, mitä olen jostakin (usein sivulauseessa) kuullut - ja jonka olen luullut ikuisesti muistavani. Nyt ryhdyn kokoamaan niitä vähäisiä palasia, joita minulla vielä on. Kirjoitan muistiinpanomielessä.
Aloitetaan ukista, "ainoasta oikeasta" ukistani, yhdestä harvoista pysyvistä ihmisistä lapsuudessani.
Kerron Hanssusta. (Joksi häntä perheessä kutsuttiin - paitsi isomummuni eli anoppinsa kutsui aina Tedreksi. Jostakin syystä he eivät sietäneet toisiaan - vaikka asuivat samassa huushollissa. Nyt minulla on aavistus siitä, miksi mummu ei Hanssusta pitänyt. Mutta siitä kirjoitan myöhemmin.)
Hanssu syntyi Tallinassa elokuun 18. päivä vuonna 1890, neljä vuotta myöhemmin kuin Hella Murrik (Wuolijoki). Yllä olevaa pientä paperilappua vuodelta 1907 hän kantoi mukanaan läpi elämänsä. En tarkalleen (vielä) tiedä, mikä se on. Kuvittelen, että se on jonkinlainen rippikoulutodistus.
Tuo lappunen on ojennettu hänelle vuosi Viron veripäivien jälkeen. Virossa Venäjän kaaos aiheutti yleislakon ja siellä tilanne kärjistyi, kun kuvernööri antoi luvan avata tulen Tallinnan Uudella (Venäjän) torilla mieltään rauhallisesti osoittaneeseen väkijoukkoon. Siinä kuoli lähes sata ihmistä. Viroon julistettiin sotatila, kokouksia kiellettiin, pidätykset alkoivat ja sanomalehtiä estettiin ilmestymästä. Työläisiä lähti maaseudulle ryöstäen ja tuhoten virolaisalueella 160 kartanoa ja kartanonherroja otettiin panttivangiksi. Ääriradikaaliin toimintaa lietsoi balttiansaksalaisia kartanonomistajia kohtaan tunnettu herraviha, ja vuosituhantinen kokemus sorrosta. Balttiansaksalaisten ja Venäjän hallituksen lähettämien rangaistusjoukkojen vastaiskussa surmattiin kaksisataa ihmistä ilman tutkintaa ja tuomiota. Vankeus-, pakkotyö ja karkoitustuomioita jaettiin. Tuossa vaiheessa ukki on ollut 16 -vuotias ja yhteiskunnallinen tilanne sekasortoinen. Vielä monimutkaisempi kuin samaan aikaan Suomessa.
En ole vielä selvittänyt, mikä tarkalleen ottaen tuo Mälestusen täht on, mutta niitä on virolaisissa antikvariaateissa myytävänä muutamalla eurolla.
Toinen säilynyt asiakirja on pankkikirja. Vuodelta 1917. Jos näen leiman oikein, pankkikirja on avattu 16.10.1917, siis lokakuun vallankumouksen aikaan, Katri Issakainen auttoi minua ymmärtämään tätä kirjaa. Katri kirjoittaa minulle facebookissa:
Hienoja dokumentteja. Hans on saattanut käyttää pankkikirjaa jonkinlaisena matkustusasiakirjana, kun tuohon aikaan ei ollut kuvallisia passeja kovin yleisesti, joten monenlaisilla paperinpaloilla saatettiin henkilöllisyys todistaa. Pikkutekstistä 1000 ruplan merkinnän vasemmalla puolella ei aivan saa selvää, että onko kysessä nosto vai talletus ko valtiolliseen pankkiin. Valtiollisen säästökassan talletuskirjaan, jonka pääkonttori oli Moskovassa, liimasi sitten Hans tai laivayhtiö Henry C Zaron virkailija laivayhtiön osoitteen sisältävän paperin. Vuosi ja tuo matkayhtiön agentti (Henry C Zaro) tekevät asiakirjan mielenkiintoiseksi, sillä Lev Trotski matkusti samaisen matkustusagentin Zaron avulla New Yorkiin juuri kyseisenä vuonna 1917. Mielenkiintoinen on myös pyöreä leima etusivulla, jossa lukee Third ave, mikä viitannee samaiseen New Yorkiin. Tuohon aikaan myös melko paljon venäläisiä kulki ko matka-agentuurin kautta Amerikkaan, ja jotkut tutkijat ovat pitäneet noita matka-agentuureja, myös vakoilun keskeisinä solmukohtina.
Löysin Henry C Zarosta pienen lisätiedon 1900-luvun alusta, että hän oli ammatiltaan New Yorkilainen pankkiiri, joka myös vaihtoi rahaa ja myi lippuja Venäjälle lähteviin höyrylaivoihin konttorissaan Kolmannella Avenuella.
Niin tuosta käyttikö Hans-ukki säästökirjaa matkustusasiakirjana, ei ole varmaa, mutta melko oletettavaa, mikäli sitten ei säästänyt ja käyttänyt tilikirjaa muista syistä. Tuossa mainoksessahan lukee myös että Henry C Zaro myös vaihtoi rahaa, eli voi olla myös rahanvaihtoasiakirja, Henry Zaro on leimannut ja allakirjoittanut Hans Tedren säästötilikirjan - miksi? Tallettaakseen Hansin rahaa (New Yorkissa Moskovan valtionpankin tilille? Nostaakseen rahaa? Hyväksyäkseen rahanavaihdon esim ruplista dollareiksi? vaiko myydessään Hansille lippua Stema shipiin - so matkustusasiakirjana?) Minunkin ukkini Johan David Putkonen reissasi Amerikkaan, ja oli siellä hanttihommissa kaivoksilla ja metsästöissä, kunnes tuli Suomeen.
Nyt villi arvaukseni on, että Hans lähti pakoon, koska olisi joutunut sotaan. Toisaalta olen aiemmin löytänyt pikku-uutisia, joiden mukaan hän on 1914 ja 1915 asunut Jyväskylässä. (Uutiset koskivat hänen tekemiään veromuistutuksia.) Ehkä hän silloinkin oli sotaa paossa. En tiedä. (Isän muistan kerran kysellessäni vastanneen, että pakeni tsaarin armeijasta.)
Yllä olevat keskustelut kävin facebookissa Harlu-seuran sivuilla. (Ukki ja vaimonsa Sanelma sekä poikansa Olavi asuivat Harlun Hämekoskella 1930-luvulla aina talvisodan evakuointiin asti. Heidän kanssaan asui myös isomummo ja isopappa Hanna ja Nestori Salojärvi. Isopappa on haudattu Harluun. Muut evakuoitiin Suomeen. Mutta sekin on jo toisen jutun aihe.)
Toinen juttu on sekin, miksi minä vuonna 1986 jätin pienen poikani kotiin Joensuuhun matkustaakseni Jyväskylään. Minun oli tarkoitus tavata siellä mamman veli Tapani, koska minulla oli häneltä kovasti paljon kysyttävää. (Kysymyksiä, joita aiemmin en tiennyt olevan olemassakaan.) Hän asui jyväskyläläisessä vanhainkodissa. Yövyin hotellissa ja aamulla soitin vanhainkotiin, kysyin Tapania. PItkä tauko. Sitten minulle kerrottiin, että Tapani on edellisenä yönä kuollut. Monet kysymykseni jäivät ilman vastausta ikuisiksi ajoiksi.
Keksin kuitenkin mennä kirkkoherranvirastoon. En muista, miten nämä asiakirjat sieltä löytyivät, mutta olen kirjoittanut vanhemmilleni Jyväskylän kirkonkirjoja referoiden 18.7.1987 Kontiolahdelta muun muassa näin:
"Tedre Hilda Katariina, kaupp. leski. Tulo Jyväskylään 23.12.1938 Mäntästä. Lähtö 18.5.1940 Mänttään. Vihitty 26.4. 1914 Viron alamaisen Matti Tedren kanssa, joka kuoli 8.3.1922. Suomen kansalaiseksi 1.10.1938. (Hilda oli mielestäni Suomessa syntynyt ja siksi en tätä ymmärrä. Menettikö Suomen kansalaisuuden naidessaan virolaisen?)
Muistelen hämärästi Hildan kertoneen minulle, että Ukki ja Matti tulivat yhdessä Suomeen jään yli Tallinnasta. Oli ollut kova pakkanen.
....
Syyysk. 11. 1921 vihitty Tedre Hans Hansinpoika faneritehtaan työnjohtaja Tallinnan Jaanin seurakunnasta Virossa ja Salojärvi Sanelma Elisabet, ompelijatar."
Sanelma Tedre ja poikansa Olavi lähteneet Harluun 31.1.1933" (Jyväskylästä, jonne Mamma oli tullut Helsingistä v 1915. Usko Olavi Nestorinpoika s. 29.7.1902 Landessa tuli 13.2. 1922 Jyväskylän maalaiskuntaan ja kuoli 16.2.1922.)"
Usko, Sanelma-mamman nuorempi veli, tarvitsee hänkin oman kertomuksensa. Luulen, että hän tuli punaisten vankileiriltä ja kuoli heikkouteen. Hän oli 16, kun Suomen sisällissota käytiin.
Palataan takaisin Ukkiin ja hänen nuoruusvuosiinsa. Vähäistä muistamaani minulle kerrottua ja asiakirjoja yhdistelemällä arvelen, että Hans Hansinpoika Tedre syntyi Tallinnassa. Hän työskenteli LUtherin faneritehtaalla ainakin lopulta työnjohtajana ja siellä saadut opit takasivat hänen tulevaisuutensa myöhemmin Suomessa. Hän osasi jotain, jota Suomessa ei osattu. (Liittyi jotenkin ehkä liimaamiseen.)
Hänen isänsä oli Ants ja äitinsä Kai (o.s. Mölder). Ants kuoli 22.12.1922, viikkoa myöhemmin kuin minun isäni Suomessa syntyi. Ukin äiti Kai kuoli hänen ollessaan lapsi. He elivät maatalossa (en tiedä, millainen asema heillä siellä oli, oliko talo omansa tai millainen oli talo. Maanomistusksellakin on Virossa kovin hankala historia.). Äiti Kai kuoli, kun putosi navetan ylisiltä. (Tämän kertoi minulle äitini Kirsti , joka sanoi kuulleensa sen ukilta. Muuta hän ei sitten ole kuulutkaan.) Ukilla oli kaksi veljeä Jaan ja kaksoisveli Mikkel. Jaan kuoli 1947 ja Mikkelin kohtalo on epävarma. Kenties hän kuoli vuonna 1937. Hän oli merikapteeni laivastossa. Jaan on Esterin isä ja Ester on siis isäni Olavin serkku. Vai onko sittenkään, palaan aiheeseen.
Ukki on ilmeisesti tullut ensimmäisen kerran Suomeen jo joskus 1914 - kenties serkkunsa Mattin kanssa jäätä pitkin yli Suomenlahden, asunut Jyväskylässä.
Seppo Zetterberg kirjoittaa, että Venäjän vallankumous vuonna 1905 oli Viron historian suuri käännekohta. Se politisoi perinteisen Suomen sillan. Levottomuudet ajoivat Virosta Suomeen tulevien määrän huippuunsa. Oli heitä, jotka Viron kumousliikehdinnässä olivat saaneet kuoleman- tai vankeustuomion ja oli heitä, jotka kokivat toimintamahdollisuutensa kotimaassa olemattomiksi. Oli heitäkin, jotka lähtivät Virosta suoraan Keski-Eurooppaan, mutta pääosin paettiin ensin Suomeen, missä yritettiin viipyä mahdollisimman pitkään. Helsingistä kauemmas menevät suuntasivat usein Ruotsin kautta Saksaan, Sveitsiin, Ranskaan, Yhdysvaltoihin, Austraaliaankin. Maailma oli liikkujille vapaa. Ulkomaanpassia vaadittiin vain jossain maissa, eikä viisumista ollut vielä tietoakaan. Demokraattisissa maissa ei rajan ylittämiseksi vaadittu minkäänlaista dokumenttia. Mentiin ja asetuttiin asumaan.
Helsinkiin saapuvista pakolaisista pienempi osa tuli suoraan yli Suomenlahden kalastajien ja laivureiden veneillä tai vuorolaivoilla, jotka ankarien jäiden aikaan liikennöivät Tallinnasta Hankoon. .... Suurin osa pakolaisista saapui Pietarin kautta, joka oli tärkeä virolaisten keskus.
On arvioitu, että 1906 Helsingissä olisi ollut noin 3000 virolaista, joista suurin osa li tavalla tai toisella pakolaisia....
Helsingin kansainvälisessä pakolaisjoukossa oli sivistyneistöä - asianajajia, lehtimiehiä, kirajilijoita, opettajia - teollisuustyöväestöä, talonpoikia ja maalaisköyhällistöä. Edustettuna oli useita kansallisuuksia: venäläisiä, virolaisia, lättiläisiä puolalaisia.
Zetterberg kertoo myös, miten suurlakon aikaan virolaiset saattoivat toimia lakonmurtajina ja suostua työhön liian alhaisella palkalla. Saarenmaalainen Hääl lehti teroitti mieliin, että Suomessa on meneillään suuret kamppailut. Ne johtivat lakkoihin, joita murtamaan saarenmaalaisia haluttiin. Jos työtä piti lähteä etsimään, kannattaisi mennä muualle kuin Suomeen.
Friederbert Mihkelson kuvaa Viron pakolaisten asemaa Suomessa: Elämä ei ollut tänään yhtään sen helpompaa kuin eilen. Se oli köyhää pakolaiselämää, aliravitsemusta, kieltäytymistä kaikkein välttämättömimmistäkin asioista. Toiveita huomispäivän suhteen ei ollut, ja koti-ikäväkin vaivasi. Odotettiin tietoja kotimaasta ja tilanteen salliessa oltiin valmiita palaamaan sinne. (Tämä kuvaus vuosilta 1906-07)
Suhtautumisessa pakolaisiin oli kolme vaihetta: Aluksi heihin ei suhtauduttu mitenkään kielteisesti, ketään ei ilmiannettu. Sitten alettiin panna täytäntöön keskushallinnon antamia tarkkailumääräyksiä, mutta ei ryhdytty toimenpiteisiin. Sitten pakolaisten toimintaa alettiin seuraamaan. Ilmapiiri Suomessa muuttui virolaisvihamieliseksi. (Seppo Zetterberg: Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö 1900-luvun alussa.)
En tiedä, miten Jyväskylässä 1914 oleillutta Hassua tämä kaikki kosketti, mutta muistan, kun ukki oli kerran tulossa junalla Viialasta meille Vilppulaan miltei 50 vuotta myöhemmin. Hän ajoi vahingossa Vilppulan ohi Kolhoon, josta asemamies soitti isän häntä hakemaan. Isän mielestä tämä tapahtui siksi, että hän häpesi huonoa suomenkielen taitoaan, eikä mielellään kysynyt siksi neuvoa. En tiedä, oliko näin, mutta varsin murtaen hän suomea puhui. Toisaalta sama ihminen oli käynyt kääntymässä ilman kielitaitoa Valloissa.
Jyväskylässä ukki lie jossain vaiheessa tapasi (työväen näyttämän näyttelijä) Sanelma Salojärven. Kirkonkirjojen mukaan heidät on vihitty 11.9.1921. Isäni Olavi syntyi 14.12.1922. Mutta se onkin sitten kokonaan toinen juttu. Se on asia, jonka vuoksi matkustiin Jyväskylään vuonna 1987.
Isäni on kastettu neljä vuotiaana Henrik Olavi Tedreksi. Myöhemmin kerron kolmesta miehestä - Usko Olavi Salojärvestä, Sulo Henrik Autereesta ja kolmas Olavi on Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta - kirjan Olavi. NImensä isäni lie saanut heidän mukaansa.
Aloitetaan ukista, "ainoasta oikeasta" ukistani, yhdestä harvoista pysyvistä ihmisistä lapsuudessani.
Hanssu syntyi Tallinassa elokuun 18. päivä vuonna 1890, neljä vuotta myöhemmin kuin Hella Murrik (Wuolijoki). Yllä olevaa pientä paperilappua vuodelta 1907 hän kantoi mukanaan läpi elämänsä. En tarkalleen (vielä) tiedä, mikä se on. Kuvittelen, että se on jonkinlainen rippikoulutodistus.
Tuo lappunen on ojennettu hänelle vuosi Viron veripäivien jälkeen. Virossa Venäjän kaaos aiheutti yleislakon ja siellä tilanne kärjistyi, kun kuvernööri antoi luvan avata tulen Tallinnan Uudella (Venäjän) torilla mieltään rauhallisesti osoittaneeseen väkijoukkoon. Siinä kuoli lähes sata ihmistä. Viroon julistettiin sotatila, kokouksia kiellettiin, pidätykset alkoivat ja sanomalehtiä estettiin ilmestymästä. Työläisiä lähti maaseudulle ryöstäen ja tuhoten virolaisalueella 160 kartanoa ja kartanonherroja otettiin panttivangiksi. Ääriradikaaliin toimintaa lietsoi balttiansaksalaisia kartanonomistajia kohtaan tunnettu herraviha, ja vuosituhantinen kokemus sorrosta. Balttiansaksalaisten ja Venäjän hallituksen lähettämien rangaistusjoukkojen vastaiskussa surmattiin kaksisataa ihmistä ilman tutkintaa ja tuomiota. Vankeus-, pakkotyö ja karkoitustuomioita jaettiin. Tuossa vaiheessa ukki on ollut 16 -vuotias ja yhteiskunnallinen tilanne sekasortoinen. Vielä monimutkaisempi kuin samaan aikaan Suomessa.
En ole vielä selvittänyt, mikä tarkalleen ottaen tuo Mälestusen täht on, mutta niitä on virolaisissa antikvariaateissa myytävänä muutamalla eurolla.
Toinen säilynyt asiakirja on pankkikirja. Vuodelta 1917. Jos näen leiman oikein, pankkikirja on avattu 16.10.1917, siis lokakuun vallankumouksen aikaan, Katri Issakainen auttoi minua ymmärtämään tätä kirjaa. Katri kirjoittaa minulle facebookissa:
Hienoja dokumentteja. Hans on saattanut käyttää pankkikirjaa jonkinlaisena matkustusasiakirjana, kun tuohon aikaan ei ollut kuvallisia passeja kovin yleisesti, joten monenlaisilla paperinpaloilla saatettiin henkilöllisyys todistaa. Pikkutekstistä 1000 ruplan merkinnän vasemmalla puolella ei aivan saa selvää, että onko kysessä nosto vai talletus ko valtiolliseen pankkiin. Valtiollisen säästökassan talletuskirjaan, jonka pääkonttori oli Moskovassa, liimasi sitten Hans tai laivayhtiö Henry C Zaron virkailija laivayhtiön osoitteen sisältävän paperin. Vuosi ja tuo matkayhtiön agentti (Henry C Zaro) tekevät asiakirjan mielenkiintoiseksi, sillä Lev Trotski matkusti samaisen matkustusagentin Zaron avulla New Yorkiin juuri kyseisenä vuonna 1917. Mielenkiintoinen on myös pyöreä leima etusivulla, jossa lukee Third ave, mikä viitannee samaiseen New Yorkiin. Tuohon aikaan myös melko paljon venäläisiä kulki ko matka-agentuurin kautta Amerikkaan, ja jotkut tutkijat ovat pitäneet noita matka-agentuureja, myös vakoilun keskeisinä solmukohtina.
Löysin Henry C Zarosta pienen lisätiedon 1900-luvun alusta, että hän oli ammatiltaan New Yorkilainen pankkiiri, joka myös vaihtoi rahaa ja myi lippuja Venäjälle lähteviin höyrylaivoihin konttorissaan Kolmannella Avenuella.
Niin tuosta käyttikö Hans-ukki säästökirjaa matkustusasiakirjana, ei ole varmaa, mutta melko oletettavaa, mikäli sitten ei säästänyt ja käyttänyt tilikirjaa muista syistä. Tuossa mainoksessahan lukee myös että Henry C Zaro myös vaihtoi rahaa, eli voi olla myös rahanvaihtoasiakirja, Henry Zaro on leimannut ja allakirjoittanut Hans Tedren säästötilikirjan - miksi? Tallettaakseen Hansin rahaa (New Yorkissa Moskovan valtionpankin tilille? Nostaakseen rahaa? Hyväksyäkseen rahanavaihdon esim ruplista dollareiksi? vaiko myydessään Hansille lippua Stema shipiin - so matkustusasiakirjana?) Minunkin ukkini Johan David Putkonen reissasi Amerikkaan, ja oli siellä hanttihommissa kaivoksilla ja metsästöissä, kunnes tuli Suomeen.
Oletkos Silva huomannut jo tämän, Eestin valtionarkisto on kerännyt sotilasrullista tietoa, ja koonnut nettiin. Ainakin yksi Hans Tedre (s. 18.8.1890) näkyy olleen rullissa (so sotilasluettelossa) vuoteen 1917. http://www.ra.ee/ilmasoda/index.php/soldier/searchAdvanced…
Nyt villi arvaukseni on, että Hans lähti pakoon, koska olisi joutunut sotaan. Toisaalta olen aiemmin löytänyt pikku-uutisia, joiden mukaan hän on 1914 ja 1915 asunut Jyväskylässä. (Uutiset koskivat hänen tekemiään veromuistutuksia.) Ehkä hän silloinkin oli sotaa paossa. En tiedä. (Isän muistan kerran kysellessäni vastanneen, että pakeni tsaarin armeijasta.)
Hans Tedre oli ilmeisesti Jyväskylässä 1910-luvulla? https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search…
Tuula Kupari Jyväskylän kaupungin asukkaat esim. vuodelta 1915 löytyvät Vaasan läänin henkikirjoista, tästä alkaa http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=21664179 - vähän selaamista, mutta saattaisi löytyä isoisäsikin?
Toinen juttu on sekin, miksi minä vuonna 1986 jätin pienen poikani kotiin Joensuuhun matkustaakseni Jyväskylään. Minun oli tarkoitus tavata siellä mamman veli Tapani, koska minulla oli häneltä kovasti paljon kysyttävää. (Kysymyksiä, joita aiemmin en tiennyt olevan olemassakaan.) Hän asui jyväskyläläisessä vanhainkodissa. Yövyin hotellissa ja aamulla soitin vanhainkotiin, kysyin Tapania. PItkä tauko. Sitten minulle kerrottiin, että Tapani on edellisenä yönä kuollut. Monet kysymykseni jäivät ilman vastausta ikuisiksi ajoiksi.
Keksin kuitenkin mennä kirkkoherranvirastoon. En muista, miten nämä asiakirjat sieltä löytyivät, mutta olen kirjoittanut vanhemmilleni Jyväskylän kirkonkirjoja referoiden 18.7.1987 Kontiolahdelta muun muassa näin:
"Tedre Hilda Katariina, kaupp. leski. Tulo Jyväskylään 23.12.1938 Mäntästä. Lähtö 18.5.1940 Mänttään. Vihitty 26.4. 1914 Viron alamaisen Matti Tedren kanssa, joka kuoli 8.3.1922. Suomen kansalaiseksi 1.10.1938. (Hilda oli mielestäni Suomessa syntynyt ja siksi en tätä ymmärrä. Menettikö Suomen kansalaisuuden naidessaan virolaisen?)
Muistelen hämärästi Hildan kertoneen minulle, että Ukki ja Matti tulivat yhdessä Suomeen jään yli Tallinnasta. Oli ollut kova pakkanen.
....
Syyysk. 11. 1921 vihitty Tedre Hans Hansinpoika faneritehtaan työnjohtaja Tallinnan Jaanin seurakunnasta Virossa ja Salojärvi Sanelma Elisabet, ompelijatar."
Sanelma Tedre ja poikansa Olavi lähteneet Harluun 31.1.1933" (Jyväskylästä, jonne Mamma oli tullut Helsingistä v 1915. Usko Olavi Nestorinpoika s. 29.7.1902 Landessa tuli 13.2. 1922 Jyväskylän maalaiskuntaan ja kuoli 16.2.1922.)"
Usko, Sanelma-mamman nuorempi veli, tarvitsee hänkin oman kertomuksensa. Luulen, että hän tuli punaisten vankileiriltä ja kuoli heikkouteen. Hän oli 16, kun Suomen sisällissota käytiin.
Palataan takaisin Ukkiin ja hänen nuoruusvuosiinsa. Vähäistä muistamaani minulle kerrottua ja asiakirjoja yhdistelemällä arvelen, että Hans Hansinpoika Tedre syntyi Tallinnassa. Hän työskenteli LUtherin faneritehtaalla ainakin lopulta työnjohtajana ja siellä saadut opit takasivat hänen tulevaisuutensa myöhemmin Suomessa. Hän osasi jotain, jota Suomessa ei osattu. (Liittyi jotenkin ehkä liimaamiseen.)
Hänen isänsä oli Ants ja äitinsä Kai (o.s. Mölder). Ants kuoli 22.12.1922, viikkoa myöhemmin kuin minun isäni Suomessa syntyi. Ukin äiti Kai kuoli hänen ollessaan lapsi. He elivät maatalossa (en tiedä, millainen asema heillä siellä oli, oliko talo omansa tai millainen oli talo. Maanomistusksellakin on Virossa kovin hankala historia.). Äiti Kai kuoli, kun putosi navetan ylisiltä. (Tämän kertoi minulle äitini Kirsti , joka sanoi kuulleensa sen ukilta. Muuta hän ei sitten ole kuulutkaan.) Ukilla oli kaksi veljeä Jaan ja kaksoisveli Mikkel. Jaan kuoli 1947 ja Mikkelin kohtalo on epävarma. Kenties hän kuoli vuonna 1937. Hän oli merikapteeni laivastossa. Jaan on Esterin isä ja Ester on siis isäni Olavin serkku. Vai onko sittenkään, palaan aiheeseen.
Ukki on ilmeisesti tullut ensimmäisen kerran Suomeen jo joskus 1914 - kenties serkkunsa Mattin kanssa jäätä pitkin yli Suomenlahden, asunut Jyväskylässä.
Seppo Zetterberg kirjoittaa, että Venäjän vallankumous vuonna 1905 oli Viron historian suuri käännekohta. Se politisoi perinteisen Suomen sillan. Levottomuudet ajoivat Virosta Suomeen tulevien määrän huippuunsa. Oli heitä, jotka Viron kumousliikehdinnässä olivat saaneet kuoleman- tai vankeustuomion ja oli heitä, jotka kokivat toimintamahdollisuutensa kotimaassa olemattomiksi. Oli heitäkin, jotka lähtivät Virosta suoraan Keski-Eurooppaan, mutta pääosin paettiin ensin Suomeen, missä yritettiin viipyä mahdollisimman pitkään. Helsingistä kauemmas menevät suuntasivat usein Ruotsin kautta Saksaan, Sveitsiin, Ranskaan, Yhdysvaltoihin, Austraaliaankin. Maailma oli liikkujille vapaa. Ulkomaanpassia vaadittiin vain jossain maissa, eikä viisumista ollut vielä tietoakaan. Demokraattisissa maissa ei rajan ylittämiseksi vaadittu minkäänlaista dokumenttia. Mentiin ja asetuttiin asumaan.
Helsinkiin saapuvista pakolaisista pienempi osa tuli suoraan yli Suomenlahden kalastajien ja laivureiden veneillä tai vuorolaivoilla, jotka ankarien jäiden aikaan liikennöivät Tallinnasta Hankoon. .... Suurin osa pakolaisista saapui Pietarin kautta, joka oli tärkeä virolaisten keskus.
On arvioitu, että 1906 Helsingissä olisi ollut noin 3000 virolaista, joista suurin osa li tavalla tai toisella pakolaisia....
Helsingin kansainvälisessä pakolaisjoukossa oli sivistyneistöä - asianajajia, lehtimiehiä, kirajilijoita, opettajia - teollisuustyöväestöä, talonpoikia ja maalaisköyhällistöä. Edustettuna oli useita kansallisuuksia: venäläisiä, virolaisia, lättiläisiä puolalaisia.
Zetterberg kertoo myös, miten suurlakon aikaan virolaiset saattoivat toimia lakonmurtajina ja suostua työhön liian alhaisella palkalla. Saarenmaalainen Hääl lehti teroitti mieliin, että Suomessa on meneillään suuret kamppailut. Ne johtivat lakkoihin, joita murtamaan saarenmaalaisia haluttiin. Jos työtä piti lähteä etsimään, kannattaisi mennä muualle kuin Suomeen.
Friederbert Mihkelson kuvaa Viron pakolaisten asemaa Suomessa: Elämä ei ollut tänään yhtään sen helpompaa kuin eilen. Se oli köyhää pakolaiselämää, aliravitsemusta, kieltäytymistä kaikkein välttämättömimmistäkin asioista. Toiveita huomispäivän suhteen ei ollut, ja koti-ikäväkin vaivasi. Odotettiin tietoja kotimaasta ja tilanteen salliessa oltiin valmiita palaamaan sinne. (Tämä kuvaus vuosilta 1906-07)
Suhtautumisessa pakolaisiin oli kolme vaihetta: Aluksi heihin ei suhtauduttu mitenkään kielteisesti, ketään ei ilmiannettu. Sitten alettiin panna täytäntöön keskushallinnon antamia tarkkailumääräyksiä, mutta ei ryhdytty toimenpiteisiin. Sitten pakolaisten toimintaa alettiin seuraamaan. Ilmapiiri Suomessa muuttui virolaisvihamieliseksi. (Seppo Zetterberg: Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö 1900-luvun alussa.)
En tiedä, miten Jyväskylässä 1914 oleillutta Hassua tämä kaikki kosketti, mutta muistan, kun ukki oli kerran tulossa junalla Viialasta meille Vilppulaan miltei 50 vuotta myöhemmin. Hän ajoi vahingossa Vilppulan ohi Kolhoon, josta asemamies soitti isän häntä hakemaan. Isän mielestä tämä tapahtui siksi, että hän häpesi huonoa suomenkielen taitoaan, eikä mielellään kysynyt siksi neuvoa. En tiedä, oliko näin, mutta varsin murtaen hän suomea puhui. Toisaalta sama ihminen oli käynyt kääntymässä ilman kielitaitoa Valloissa.
Jyväskylässä ukki lie jossain vaiheessa tapasi (työväen näyttämän näyttelijä) Sanelma Salojärven. Kirkonkirjojen mukaan heidät on vihitty 11.9.1921. Isäni Olavi syntyi 14.12.1922. Mutta se onkin sitten kokonaan toinen juttu. Se on asia, jonka vuoksi matkustiin Jyväskylään vuonna 1987.
Isäni on kastettu neljä vuotiaana Henrik Olavi Tedreksi. Myöhemmin kerron kolmesta miehestä - Usko Olavi Salojärvestä, Sulo Henrik Autereesta ja kolmas Olavi on Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta - kirjan Olavi. NImensä isäni lie saanut heidän mukaansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)