Tutkijan vino katse

Olin tietoinen ongelmasta, mutta sen merkitys ei ollut minulle täysin selvä kirjoittaessani vuonna 1947 julkaistua väitöskirjaa, sanoo Knut Pipping Kirjassaan "Kompania pienoisyhteiskuntana". Vuonna 1978 julkaistussa kirjassa hän arvioi "omaa rajoittunutta ja kenties vinoutunutta näkökulmaansa". Pipping oli osallistuvaa havainnointia sodassa harjoittaessaan oppinut armeijan viralliset ja epäviralliset normit.
Hän ei kuitenkaan ollut vain oppinut niitä, vaan oli myöskin sisäistänyt ne. Hän piti niitä oikeina ja sitovina. Siitä syntyi tietty näkökulma katsoa sotilaselämää.

30 vuotta väitöskirjan jälkeen hän arvioi, etteivät hänen silloiset havainnointiin perustuvat tietonsa ole vääriä vaan pikemminkin epätäydellisiä. HÄn luulee kiinnittäneensä aikanaan huomiota käyttäytymiseen, jota on itse pitänyt toivottavana tiedostomattoman näkökulmansa kannalta. Samalla hän on jättänyt huomioita seikkoja, jotka eivät soveltuneet "komppanian yhteisöelämästä muodostamaani kokonaiskuvaan." Siksi hän todennäköisesti esittää vinon kuvan.

Pipping lohduttautuu sanomalla olevansa hyvässä seurassa, sillä yksikään osallistuvaa havainnointia harjoittanut kenttätutkija ei ole voinut välttää vinoutumaa.

Tätä mietin taas minäkin. Mikä oikeastaan on ollut se näkökulma, jolla kehitysvammaisten arkea olen katsellut? Voisinko vielä asennetta muuttamalla muuttaa näkökulmaa? Kannattaisiko pohtia, millaisia "tuloksia" vaihtoehtoiset näkökulmat antavat.

Yksi asia on varma: kehitysvammaisten omaa näkökulmaa en tavoita, sen sijaan voin katsoa erilaisten toisten katseella. Voin toisena valita positioni, mutta en kokonaan, sillä mukana on koko oma elämäni kokemuksineen ja opittuine katsomistapoineen.

Ihminen päämääränä , välineenä ja resurssina

"ihmisen ja ihmisen edun pitämistä päämääränä yhteiskunnan kehyityksessä ei periaatteesa koskaan ole asetettu kyseenalaiseksi viime vuosina. Sitä vastoin ihmistä ei samassa määrin ole pidetty tämän kehityksen välineenäja resurssina. Uusi yhteiskunta piti luoda ihmistä varten eikä niinkään ihmisen avulla. Näinä vuosina on ihmiseltä odotettu melko vähän. On puhuttu paljon ihmisen oikeuksista, mutta velvollisuuksista on puhuttu vähän. Velton optimistinen ihmiskuva on käytännössä ollut sidoksissa ihmisen alirvostukseen."

Näin kirjoittaa John Vikström kirjassaan "Uusi rohkeus elää." vuonna 1985, siis neljännes vuosisata sitten.
Noihin aikoihin minä opiskelin sosiaalipolitiikkaa. Siihen sosiaalipolitiikkaan ei kuulunut kirkonmiesten tekstit. Nyt tilanne on toinen. Myös sosiaalipolitiikkaan on alettu sisällyttää markkinoiden ohella kansalaisyhteiskunta, lähiyhteisö ja kirkot, etenkin luterilaien kansankirkko.

Minäkin olen uudella tavalla herännyt lukemaan tekstejä, jotka ovat ohjanneet ihmisiä vuosisatoja. Vikström oli varsin yhteiskunnallinen ja kantaaottava piispa, aikansa suomalainen kirkon radikaali. Ajattelen.

Auttaminen ja riippumattomuus ovat hänenkin teemojaan. Hän siteeraa Erik Allardtia, joka tuolloin väitti, että suhtautumisessa toisiin on tapahtunut käänne: Pyrkimys eläytyä toisten tilanteeseen on lisääntynyt. Tämä "sisäsiten vastaanottimien liike, uussubjektivismi, on kulttuuri-ilmaston aines, jolla saattaa olla suuria vaikutuksia ja joka myös tuottaa suuria vaikeuksia."

Vikströmkin näkee ajassa pyrkimystä riippumattomuuteen instituutioista ja politiikasta, niiden ulkopuolelle asettumista. Pyrkimus ottaa vastuu omasta elämästä ja hahmotta itse elämäntapaansa ja tulevaisuuttaan on näkyvillä aikalaiskeskustelussa: Erik Danmanin kirja Tulevaisuus käsissämme liittyi samannimiseen liikeeseen, jossa vaikuttivat myös sellaiset ihmiset kuin JOhan Galtung ja Gunnar Myrdal.

Vikström vaatii kurssin muutosta tai suunnan muutosta (joka on paljon myöhemmin Raija Julkusen kirjan nimi). Siihin kuuluu mahdollisuus vähemmän järkeviin kokeiluihin.

"Hullut vievät maailmaa eteenpäin, viisaat pitävät sitä pystyssä.", sanoo Jaakko Honko.

Vikström puhuu suunnanmuutoksesta kohti ihmistä, joka on sekä päämäärä että resurssi. Hän toteaa, että nyt on menossa lähes vastakkainen suunnanmuutos, siis 1980-luvulla. Ajatellaan ihmisen saaneen mahdollisuuden, mutta käyttäneen sen väärin - esimerkiksi hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Välineeksi suunnanmuutolle otetaan kontrolli.

Kirkonmiehenäkö Vikström ehdottaa uutta moraalia, joka perustuu sisältäpäin nousevaan kasvuun. Ainakin hän sanoo että kirkolla ei täydy olla vastausta kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sellainen ajatus, että tulisi voida, on pakkomielle, josta on päästävä eroon.

Hänelle Raamatun arvot ovat yhteiskunnan suuntaan kriittisiä kysymyksiä. Käskytkin voidaan nähdä suuntaviivoina, jotka järjen avulla auttavat konkreettisissa ratkaisuissa.

Kiinnostava on myös Vikströmin Raamatun perusteella hahmottelema ihmiskuva. Ihmisenä oleminen merkitsee kanssaihmisenä olemista, olemista yhteisön osana. Kristillisessä ihmiskuvassa on kaksi puolta: ihmisluonnon kielteisten ja tuhoavien piirteiden tunnustaminen, mutta myös ihmisen ja hänen resurssiensa myönteinen arvostaminen.

Edellinen johtaa ihmisen elämän aitaamiseen, sitä ohjataan tiukoilla laeilla ja valvontatoimenpiteillä, siitä saadaa poliittinen ideologia.

Jälkimmäinen voi tarjota kirkolle roolin vaihtoehtoliikkeenä, joka tarjosi vaihtoehdon syyllisyydelle, kadotukselle JA rakkaudettomuudelle ja toivottomuudelle. Vikström asettaa kirkon vaihtoehtoliikkeeksi.

1980-luvun teksti oli ihmiskeskeinen. Nyttemmin tekstin haastaa erityisesti ympäristökysymykset, jotka Erik Allardtkin on todennut omista ihmisenä olemisen teorioistaan puuttuvan.
Kenties pelkästään ihminen ei ole päämäärä, mutta hän on väline ja resurssi maailman muuttamiseen, myös ihmisten maailman.

Miten muuttaa toisten katsetta?

Simon Duffy tavoittelee ´oppimisvaikeuksisten ihmisten` näkökulmaa elämään ja tarpeelliseen tukeen. Kirjassa ´Keys to Citizenship. A guide to getting good support for people with learning disabilities´ Duffy lähtee siitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus odottaa, että häntä kohdellaan tasavertaisena kansalaisina. Työskennellään oppimishankaluuksisten ihmisten paremman tulevaisuuden puolesta heidän, heidän perheidensä ja hoivaajiensa kanssa ja heitä varten.

Työskennellään siis kanssa ja varten. Ilmaisut ovat tärkeitä.

Oppimishankaluuksisten näkökulmaa avataan myös puhumalla, että heidät pakotetaan tai he haluavat. Sanotaan, että tuki ei välttämättä tarkoita elämän kontrollointia.

Puhutaan yhteisön merkityksestä:

"On myös tärkeää, että meillä on paikka yhteisössä." Se tarkoittaa erilaista yhdessä toimimista toisten kansalaisten kanssa ja ystävyyksien solmimista matkan varrella.Tavoitellaan sitä, että toiset ihmiset tunnustavat yhteisön täysivaltaisina jäseninä.

Tulee pyrkiä muuttamaan toisten katsetta, sitä mitä he näkevät, kun katsovat sinua, esimerkiksi avun ja tuen kysymyksissä.

Oikenlaisen avun este voi olla se, että 1) ihmiset ovat liian kiireisiä: "Jotkut ihmiset haluavat että elämäsi ongelmat vain katoavat. He haluavat jonkun toisen ottavan vastuun päätöksenteosta, he saattavat jopa toivoa että menet pois, ehkä johonkin etäällä sijaitsevan palvelun" piiriin.

Tai 2) he asettavat oman etunsa ensisijalle. He vaativat, että asiat etenevät tietyllä tavalla silloinkin kuin se ei hyödytä sinua. He saattavat kontrolloida rahojasi oman hyötynsä vuoksi.

Tai 3) he saattavat toimia ammatilliselta pohjalta ajatellen, että ammattilainen tietää parhaiten. He päätyvät ammattilaisuutta painottaviin ratkaisuihin silloinkin kun se ei ole tarpeen eikä hyödyllistä kannaltasi.

Tai 4) he ylihuolehtivat sinusta. He ilmaisevat välittämistään paternialistisella huolehtimisella. He haluavat sinun olevan turvassa, terve ja onnellinen. Mutta he eivät valmista sinua ottamaan vastaan tavallisia, jokapäiväisiä elämän riskejä.

Ja vielä 5) ihmiset voivat uskoa intohimoisesti johonkin teoriaan siitä, miten vammaisten ihmisten tulisi elää. Esimerkiksi jotkut ihmiset uskovat että oppimishankaluudet edellyttävät elämää erityisissä yhteisöissä. Toiset ajattelevat, että ihmisten täytyy elää jotakin toisten itsenstä mielestä ´normaalia´elämää.

Niinpä niin. Omia piirteitäni löydän monista "toisista". Kaikki se estää näkemästä toista tarvitsevien toimijoiden omia näkökulmia. Kasomasta liki heidän kulmaansa, kuulemasta heidän ääntään, tulkitsemasta heidän tavallaan.

Tutkijan on kysyttävä, tuleeko omaa katsetta muuttaa. Se merkitsee kokonaisen merkitysmaailman muutosta.