Miksi Tansanian matkasta kertominen on niin vaikeaa?

Tansaniasta paluusta on jo toista kuukautta. Edelleen vastaan matkakokemusten kyselijöille, etten pysty kertomaan. Olen huomannut, että sama kokemus on monien Afrikan kävijöiden jakama.
Voin kirjoittaa bruttokansantuotteet, tulonjaot, pääelinkeinot, poliittisen historian sellaisena kuin se tällä hetkellä kerrotaan. Sitä varten ei olisi tarvinnut matkata tuolle mantereelle. Ne ovat lännessä luotuja tapoja selittää yhteiskuntia ja niistä on pikkuhiljaa tullut maailman selittämisen tapa.
Voin kertoa liikenteestä, kansallispuistoista, kylistä ja kaupungeista, tapaamisistani ihmisistä. Kansallispuistot villieläimineen toistuvat luonto-ohjelmissa ja nyt jopa saippuasarjassa Viidakkotohtori (jota muuten seuraan.)

Mikä se on, joka jää kertomatta. Ehkä omien pelkojen (hetkellinen) kohtaaminen ja omien asenteiden. Ihmiset eivät ole parkoja eivätkä sankareita. He elävät elämäänsä omine elämänkatsomuksineen. Itseni tapaan ihmisiä tavatessani kuten kaikkialla. Yhtä asiaa en ole pystynyt selittämään: Mistä tulee se kummallinen voimaantumisen tunne, jota vieläkin kannan mukanani. Tuskin valkoisen kolonialistin valta-asemasta, ainakin toivon ettei siitä. Sillä on jotakin tekemistä ihmisten kanssa, jotka pistävät itsensä likoon. Jotain tekemistä toistojen kanssa; jyrkkä ja syvä pimeän ja valon vuorottelu, äänimaiseman toistuvat elementit. Värien voimaakin siinä on.

Kertomista haittaa myös epäilys siitä, että tulee kuulluksi toisin kuin haluaa - joka ilmiö toki sävyyttää kaikkia ihmisten kohtaamisia. On vaikea puhua ilman, että kertomuksesta tulee vertailuasetelma. Suomessa tärkeä ja itsestäänselvä saattaa olla tärkeää Tansaniassakin, mutta harvoin itsestäänselvää. Jotakin tärkeää matkalla koin, sellaista jota en Suomessa koe ja josta luulen, ettei sitä kotona edes ole. Ja juuri sen jonkin sanoittaminen tässä nyt takkuaa.

Vieläkin Leena Pasasen työ ja elämä, Neema craftin toiminta ja moni muu asia joutuu odottamaan kunnes löytyy tapa kertoa.