Mikä ilo, kun kirja on kasassa

Tämä on aina hauska vaihe, kun kirjan sisältö on hienosäätöä vaille valmis, rakenne ratkaistu ja taittokin tehty. Mari Voutilaisen kanssa me olemme tätä maaseudulla ikääntymisestä kertovaa kirjaa työstäneet parikin vuotta - ellei kauemminkin. Oli varsinainen onnenpotku saada Mari mukaan.  Melko säännölliset palaverimme ovat aina vieneet himpun verran eteenpäin.

Nyt Mari on siis tehnyt taiton. Mainion, upean taiton. Iso rooli kirjassa on Mikko Takkusen ottamilla kuvilla. Jonkin verran Mari on täydentänyt myös muiden kuvilla kokonaisuutta. Ilta Määttä-Lindströmin pohdiskelevat tarinat elämästä yleensä ja elämästä vanhalla kyläkoululla ovat upea kokonaisuus. Minä vastaan lähinnä tutkimustyyppisestä tekstistä, mukana on myös Arja Jämsénin teksti metsurien kimppakämppäasumisesta.

Mari toimii muun ohella meidän paikallisena Tuomas Kyrönämme kommentoiden tutkimustekstiä.

Tulossa on hieno kirja, arveltiin julkaista vuoden alussa. Tässä joulun alla on niin paljon muuta, joten hidastellaan vähän.

Kaikkineen tämä projekti tutkimusvaiheineen ja tutkimusraportteineen on kestänyt neljä vuotta. Näin se menee: neljästä viiteen vuotta ideasta erilaisten raportointien kautta vierähtää, kun juttu alkaa kiteytyä. Kyllä homma moneen otteeseen matkan varrella on varsinaista tahkoamista. Sitten tulee näitä huippuhetkiä kuten hilkkua vaille valmis kirja, jota voisi viilata vaikka loputtomiin.

Pisteen paikka alkaa kuitenkin olla pikapuoliin.

Globaalit hoivavapaaehtoiset ja muut mietteet

Globaali vapaaehtoishoiva kehittyvissä maissa liikahti tutkimuksena kesällä sen verran, että alotin tarinoiden keräämisen. Samoin olen tutustunut ruotsalaiseen väitöskirjaan, jossa on tutkittu matkatoimistojen kautta vapaaehtoistyöhön lähteneitä.

Koossa on nyt seitsemän kertomusta suomalaisilta Afrikassa (lähinnä Tansaniassa) hoivatöissä olleilta. Lumipallo jäi siinä vaiheessa paikalleen enkä syksyn opetustöiden aikana ole aihetta jatkanut. Palaan asiaan kunhan keksin keinon löytää lisää informantteja. Kansainvälisille työleireille mennään harvoin varsinaisiin hoivatöihin, vaikka laajasti tulkiten läheltä liippaa.

Yksi vaihtoehto olisi tutkailla rinnalla Suomesta Venäjällä (vaikkapa rajatummin Karjalan Tasavallassa) liikkuvia vapaaehtoisia. Esimerkiksi lastenkodeissa on paljon kummitoimintaa, kenties vanhainkodeissakin. Huomaan, että tältä osin tietoni ovat vanhentuneet, lopettelin itse Petroskoin projektit vuosituhannen vaihteessa enkä ole aktiivisesti aihetta seurannut. Karjalan Apu Joensuussa olisi varmaan Karjalan Tutkimuslaitoksen tutkijoiden kannsa hyvä taho saattaa tietous ajan tasalle.

Vanhoja projekteja olen lopetellut tänä syksynä kirjoittamalla kokoavia artikkeleita. Ageing and Societyyn tarkoitettu yhdessä Aini Pehkosen kanssa kirjoitettu  artikkeli tuli refereekierrokselta ja siinä riittää vielä tekemistä. Aiheena on ikääntyvät maaseutuyhetisöjen resurssina. Uutena pointtina lähinnä Maisa Honkasalolta lainattu ajatus pienestä toimijuudesta, joka tarjoaa mahdollisuuden katsoa myös kodin piirissä elämäänsä eleleviä ihmisiä yhteisön jäseninä ja resursseina.

Yhdessä Mari Voutilaisen ja valokuvaaja Mikko Takkusen kanssa tekeillä ollut kirja "Ikääntyvien maaseudut" alkaa myös olla taittovaiheessa. Samaisesta projektista kirjoitan metodijuttua pohtien sitä, miten maaseudun välimatkat otetaan mukaan kenttätutkimukseen kenttänä - ei vain matkana kentälle. Maaseudun ihmsiet tuntevat nahoissaan palveluiden keskittymisen, se muuttaa välimatkojen sosiaalista luonteen.
Näiden juttujen jälkeen yritän laittaa pisteen YTR:n rahoittamalle maaseutuprojektille.

Vielä on tarkoitus palata myös Sininauhaliiton tutkimukseen. Päihdetyön päiväkeskukset ovat kohtaamispaikka ja risteysasema, jossa työvoima-, sosiaali- ja terveyspalveluiden marginaaliin ajetut ihmiset kohtaavat toisensa eräänlaisissa köyhien yhteisöissä. Tästä haluan vielä vähän sanoa.

Mutta mikäs se taas hautautuu pohjalle? Sehän on se kehitysvammaisten asumiseen liittyvä tutkimus, jossa yritin tsoomata nykyiseen tukiasumiseen asumisyhteisönä, jossa tukea tulee myös toisilta asukkailta (ei siis vain työntekijöiltä).  Vaikea aihe, koska tietyllä tavalla samalla vahvistaa eksluusion ajatusta - vammaiset vammaisten kanssa.

Tansanian tuomisina uusi tutkimuskohde

Tammikuiselta Tansanianmatkalta tarttui mukaan kaksi aiheistoa, joita haluttaisi penkoa tutkimukseksi asti. Molemmat liittyvät länkkäreiden Tansaniassa tekemään vapaaehtoistyöhön. Iringan vuoristokaupungissa sijaitsee uudehkossa, kauniissa keltaisessa kaksikerroksisessa talossa Neema craft, www.neemacrafts.com, vammaisten työ- ja palvelukeskus. Sen toiminnan käynnistäminen ja kehittäminen perustuu pitkälti vapaaehtoistyöhön,pääosassa britit. Illembulan lähetyssairaalassa puolestaan on työskennellyt yli 30 vuotta suomalainen lastenlääkäri Leena Pasanen. Siellä tapasin liudan suomalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Neema craftin työpajoissa Iringan ympäristön vammaiset ihmiset tekevät kierrätysmateriaaleista käsityönä mitä moninaisempia upeita käyttö- ja koriste-esineitä. Ravintolaa pyörittävät kuulovammaiset, ja siksi tilaussysteemi on hieman erikoinen. Ruoka on hyvää ja ympäristö viihtyisä. Myymälässä myydään käsityökeskuksen tuotteita. Myös kuntoutustoimintaa on. Pitkään pähkäilin tutustumista tähän kokonaisuuteen ihan tutkimusmielessä. Päädyin lopulta toiseen ilmiöön, suomalaisten vapaaehtoistyönä tekemään hoivatyöhön Afrikassa. Lähtökohtanani on feministisessä tutkimuksessa tällä hetkellä hyvinkin muodikas globalin hoivan teema. Tutkimuskeskustelu liikkuu lähinnä kehittyvistä maista vauraisiin maihin kotitaloustyöhön tulevien naisten ympärillä. Yritän avata aivan toisenlaista kulmaa tematiikkaan. Illembulan orpolassa työskenteli tammikuussa vapaaehtoisina yksi vapaaehtoistyössä olleen lääkärin vaimo ja kaksi lomamatkalla ollut naista. Myös suomalainen lastenlääkäri työskenteli osan päivää orpolassa arkisessa ei-ammatillisessa hoivatyössä; vaihtoi vaippoja, piti sylissä, kävelytti, ulkoilutti alle kolmevuotiaita orpolan lapsia. Vapaaehtoisten hoivatyöläisten ikä vaihteli 25-70 vuoden välillä. Haastattelin heidät kaikki ex-temporee ja jo tämä pieni satunnainen 'otos' osoitti, että liikkellä ollaan monenlaisella mielellä. Olen kevään mittaan aina joutessani selvitellyt niitä organisaatioita, joiden kautta vapaaehtoistyöhön Afrikkaan Suomesta mennään. Osa menee suoraan henkilökohtaisilla suhteilla. Lisäksi olen lumipallomenetelmällä alkanut kerätä ihmisten kertomuksia sähköpostitse. Toistaiseksi kiinnostaa tämä ilmiö eikä varsinaista tutkimuskysymystä ole. Pikemminkin kysyn, mistä kaikesta tässä oikein on kyse. Toivon saavani monipuolisen aineiston aiheesta. Samalla olen löytänyt yhden tavan pitää elossa herännyttä kiinnostustani tuohon maanosaan. Seuraavaa matkaa jo suunnittelen. En osaa päättää, menenkö jo tuttuun vai etsinkö uuden maan ja kohteen.

Miksi Tansanian matkasta kertominen on niin vaikeaa?

Tansaniasta paluusta on jo toista kuukautta. Edelleen vastaan matkakokemusten kyselijöille, etten pysty kertomaan. Olen huomannut, että sama kokemus on monien Afrikan kävijöiden jakama.
Voin kirjoittaa bruttokansantuotteet, tulonjaot, pääelinkeinot, poliittisen historian sellaisena kuin se tällä hetkellä kerrotaan. Sitä varten ei olisi tarvinnut matkata tuolle mantereelle. Ne ovat lännessä luotuja tapoja selittää yhteiskuntia ja niistä on pikkuhiljaa tullut maailman selittämisen tapa.
Voin kertoa liikenteestä, kansallispuistoista, kylistä ja kaupungeista, tapaamisistani ihmisistä. Kansallispuistot villieläimineen toistuvat luonto-ohjelmissa ja nyt jopa saippuasarjassa Viidakkotohtori (jota muuten seuraan.)

Mikä se on, joka jää kertomatta. Ehkä omien pelkojen (hetkellinen) kohtaaminen ja omien asenteiden. Ihmiset eivät ole parkoja eivätkä sankareita. He elävät elämäänsä omine elämänkatsomuksineen. Itseni tapaan ihmisiä tavatessani kuten kaikkialla. Yhtä asiaa en ole pystynyt selittämään: Mistä tulee se kummallinen voimaantumisen tunne, jota vieläkin kannan mukanani. Tuskin valkoisen kolonialistin valta-asemasta, ainakin toivon ettei siitä. Sillä on jotakin tekemistä ihmisten kanssa, jotka pistävät itsensä likoon. Jotain tekemistä toistojen kanssa; jyrkkä ja syvä pimeän ja valon vuorottelu, äänimaiseman toistuvat elementit. Värien voimaakin siinä on.

Kertomista haittaa myös epäilys siitä, että tulee kuulluksi toisin kuin haluaa - joka ilmiö toki sävyyttää kaikkia ihmisten kohtaamisia. On vaikea puhua ilman, että kertomuksesta tulee vertailuasetelma. Suomessa tärkeä ja itsestäänselvä saattaa olla tärkeää Tansaniassakin, mutta harvoin itsestäänselvää. Jotakin tärkeää matkalla koin, sellaista jota en Suomessa koe ja josta luulen, ettei sitä kotona edes ole. Ja juuri sen jonkin sanoittaminen tässä nyt takkuaa.

Vieläkin Leena Pasasen työ ja elämä, Neema craftin toiminta ja moni muu asia joutuu odottamaan kunnes löytyy tapa kertoa.

Tansanian ääni- ja tuoksumaisemia

Joulun aluspäivät vietin napapiirin pohjoispuolella kaamoksessa Ylläksellä. Ennen vuoden vaihdetta siirryin päiväntasaajan eteläpuolelle Tansaniaan. Afrikassa reilun kahden viikon aikana nähty, kuultu ja koettu ei hetkessä jäsenny. Täyteläisyys, hämmennys ja runsaus sopivat kuvaamaan eilen kotiutuneen tunnelmia.

Kilimanjaron vähäiset lumet näin vain lentokoneesta, mutta matkalla Dar Es Salaamista Iringaan muuttui maisema moneen kertaan. Kuljimme läpi Intian valtameren palmurantojen, savannin ja ohi Morogoron vuoriston. Tie Iringaan kulkee yhden Tansanian kansallispuiston läpi, joten matkalla bongasimme ensimmäiset kirahvit ja seeprat. Yöaikaan ajajalla on riski kolaroida norsun tai virtahevon kanssa.

Iringaan Darista menevä tie jatkuu Cape Towniin ja on tiuhaan liikennöity. Rajan yli valoisan aikaan pyrkivät bussit ohittivat Matin pienen maasturin mitä jyrkemmissä mutkissa. Hivelevän maiseman ihailu meinasikin tuon tuosta kääntyä ajokäyttäytymisen kauhisteluksi. Iringan kaupunki sijaisee Etelä-Tansanian vuoristossa, joten serpentiinitiekin täytyi kestää.

Nyt ensimmäiseksi tuli kirjoitettua matkan ahdistavin kokemus - liikennekäyttäytyminen. Yksi monista hienoista kokemuksista liittyy aamujen äänimaisemiin. Pari ensimmäistä päivää vietimme luksuselämää pienessä Intian valtameren saaressa rantalomakohteessa. Samalla tavoin kuin päivän valo muuttui nopeasti yön mustaksi, samalla tavoin valo palasi aamuisin. Oli hienoa herätä aaltojen kohinaan seinättömässä bungalowissa aivan valtameren rannalla.

Matin kotona Iringassa herättivät rukouskutsut, naapurin vartiokoirien haukut ja kukon kiekaukset, naapurin kodinhoitajan väkevä laulu. Matti asuu muureilla ympäröidyn paritalon puolikkaassa aivan kaupungin keskustassa. Tiellä käyskentelevät lehmät, kanat ja vuohet.

Illembulan sairaalan äänimaisemasta jäi päällimmäiseksi mieleen orpolan lasten mekastus, ilo ja itku. Visuaalisin muisto liittyy sairaalan potilaiden omaisten alueeseen. Monista ruuanlaittoon sytytetyistä avotulista nousevan vahvan savun keskellä omaisilleen ruokaa laittavat naiset liikkuivat kirkkaanvärisissä puvuissaan.

Ruahan kansallispuiston bungalowissa herättivät linnut. Emme kuulleet leijonan karjaisuja eikä norsu syönyt majan olkikattoa - kumpikaan ei ole mikään tavaton kokemus Ruahassa. Norsun ulosteen ja leijonan haju tulivat tutuiksi. Aamun heräämisemme palkittiin, sillä saimme katsoa kahden metrin päästä leijonalaumaa syömässä hyvin tuoretta norsu(lapsen) lihaa.

Matkan lopuksi Sansibarin saarella kuunneltiin taas valtamerta. Sansibar on maustesaari. Maustematkalla haistelimme ja maistelimme tuttuja ja tuntemattomiakin mausteita kasvuvaiheessaan mausteplantaasilla.

Tumainin yliopisto, Illembulan orpola ja lastenlääkäri Leena Pasanen sekä Neema - vammaisten käsityökeskus, myymälä ja niiden yhteydessä sijaitseva kuurojen pitämä ravintola - tarvitsevat jokainen oman lukunsa.

Matin sanoja lainaten: On se kumma jos meillä länkkäreillä valkonaamoilla ei ole Afrikasta muuta opittavaa kuin hymyileminen. Tötö kliseetähän usein toistellaan: "Kyllä me suomalaiset voitaisiin ottaa oppia tästä iloisuudesta." Mie opin kahdessa viikossa enemmän kuin pystyn äkkiseltään vastaanottamaan.