Tekstit
Ja jos hyvin vanhoja ihmisiä ei olisikaan, emme saisikaan tietää, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, kaikissa valtioiden katoamisissa ja paikkojen muuttumisessa ja siinä, että mikään ei mene aivan niin kuin on suunnitellut. Sillä kaikki menee loppujen lopuksi vielä paremmin. Loppujen lopuksi.
Taas minä sujahdan Paratiisiin, Õnnepalu. Matkaan niemenkärkeen, jonne sinä palasit keväiseksi viikoksi monta vuotta poislähtösi jälkeen. Palasit paikkaan, jossa elit vanhan vallan lopun ja otit vastaan uuden vallan eikä muutosta siellä juuri huomannut. Sinun Paratiisisi on täynnä tukahduttavan todentuntuisia lauseita. Uppoan sinne kokemaan tunteita, joita melkein tunnen, ajattelemaan ajatuksia, joita en tiennyt ajattelevani. Kuten sekin ajatus, jota uuden vallan mukana maastoon ilmestyneet kyltit ”yksityisalue” panivat sinut pohtimaan: Miten joku voi pitää omanaan suuria mäntyjä ja sammalta ja pikkuruisia urheasti kukkivia mustikoita, joillaisia hän ei osaisi tehdä yhtäkään.
Levysoittimellani soi Alinalle, olen tilannut sen Levykauppa Äxästä silloin, kun ensimmäisen kerran veit minut Paratiisiin. Tilasin, koska sinäkin kuuntelit sitä siellä ja sinun Paratiisisi oli jo lumonnut minut. Minä en kuuntele klassista musiikkia, en lue hitaasti eteneviä, juonettomia kirjoja, mutta tässä minä taas olen, Ristnan niemen kärjessä piinallisen pitkien luonnon ja kasvien kuvausten keskellä. Paratiisin ihmiset, jo kuolleet, ovat minulle tutumpia ja läheisempiä kuin omat naapurini. Olet piirtänyt kirjaan Paratiisin kartan ja minä kuljen viitoittamiasi polkuja pitkin poikin Ristnan niemeä. Jokin pyhä tavoittaa minut, melkein, sellainen sanaton henki, jota voi lähes koskettaa hiljaisuudessa. Se on sinun lahjasi lukijoille. Että melkein saat sanottua jotakin sellaista, jota kohti me kurkotamme. Se on siellä, mäntymetsän tuoksussa, lintujen lennossa, meren äänissä, hennoissa kukkasissa. Ja siellä on pienen maan suuret yhteiskunnalliset murrokset miltei huomaamattomina ilman suuria sanoja. Mutta ne ovat siellä.
Sinä viet minut unelmieni maahan. Sitä maata ei ole, mutta vaikka olisikin, en minä siellä jaksaisi elää. Kokeilin hetken elämistä samassa maassa toisella saarella ja näin häivähdyksen siitä, mikä kiskoi sinua Paratiisiin. Näin rapistumisen, kirkkauden, valon mahtavan leikin. Asuin talven vanhan maatalon päädyssä naapurinani Jüri, kovaääninen, hyväntuulinen, entinen baarinpitäjä ja bussikuski, jonka luokse kylän toimettomat miehet kokoontuivat lähes joka ilta juomaan. Kõik oli hästi, kaikki oli hyvin, kun Jüri oli kotona, mutta sitten Jüri matkusti talveksi tyttärensä luokse Espanjaan ja minä jäin yksin kauniiseen talovanhukseen ihanan puutarhan keskelle meren rannalle kylään, josta miltei kaikki olivat lähteneet talveksi mantereelle. Olin yksinäinen samalla tavoin kuin sinä Paratiisissa. Se oli sellaista elämään kuuluvaa tylsyyttä ja yksinäisyyttä.
Sinun paratiisiaikanasi mahtava valtio oli jo alkanut murtua niin, että oikein mikään ei ollut enää totista touhua ja toinen itsenäisyys tuli ja ihmiset elivät kaukaisen saaren kärjessä jokapäiväistä elämäänsä. Se ettei muutosta juuri huomannut on lohdullisimmista lohdullisinta. Mutta aika nopeasti niiden valheiden sijaan, joihin ei uskottu, tuli valheita, joihin uskottiin. Ja sinä kirjoitat, että lopun ja rappion ajat ovat usein juuri ne kaikkein kauneimmat.
Kerrot Paratiisin eläimistä, linnuista, lehmistä, lampaista, kissoista. Yhden kissan nimi oli Luise, tärkein koirista oli Mopi. Minä kävelin koirieni kanssa Muhun hiljaisia kyläteitä, joita reunustavat sammalten peittämät kiviaidat. Kuljin läpi katajametsien, lammasaitojen, ihailin hevoslaumoja laitumilla, kun ne vähä vähältä ilmestyivät esiin saaren aamusumusta. Mutta kaikkein eniten kylässämme oli kissoja, kaikkialla, meilläkin. Kolhoosien mammuttirakennukset rapistuivat ja käsittämättömän pitkät, nivelletyt rekat puskivat tukkilasteineen viivasuoraa pikitietä saaren läpi Saaremaalta Kuivastun satamaan päästäkseen lautalla mantereelle.
Silloin ennen Paratiisissa sinä halusit leikkiä entisiä töitä, että olisi niin kuin oikeasti ennen oli vaikka ei enää ollut. Toisaalla, toisessa maassa minäkin leikin hetken lampuria, maatiaiskanat tepsuttelivat perässäni sisälle tupaan. Minun leikkini oli huoletonta, helppoa, kuin marketin leluosastolta ostettua, olin valmis lopettamaan heti kun ei huvita. Eikä minua kauan huvittanutkaan. Mutta sinä, Tõnu, otit oman leikkisi kamalan tosissasi ja nyt jälkeenpäin ajattelet, että vanhat ihmiset, jotka olivat raivanneet Paratiisin metsän keskelle, osasivat ottaa oman paljon raskaamman leikkinsä vähemmän vakavasti.
Minusta tuntuu, että sinä otat koko elämän kovin vakavasti. Luen uutta runokirjaasi vaikka en haluaisi. Riimien leikkisä kepeys houkuttelee vaikka sivu sivun jälkeen kepeys osoittautuu valheeksi. Olet taas muuttanut saarelle, vielä kauemmaksi eristyksiin, monen lauttamatkan taakse. Kesällä saari on vielä melkein kuin uusi Paratiisi paitsi että vielä kauniimpi. Sanot, että se on kaikkein kaunein, että et ole nähnyt toista samanlaista. Se kukkii. Se puhaltaa ja paistaa ja raivoaa ja laulaa ja on. Se elää. Mutta ensimmäisen kerran luen sinun myös sanovan sanan homo. Täällä Suomenlahden pohjoisrannalla se sana on jo menettänyt voimansa, siitä on tullut mikätahansa sana, luulen. Siellä saarellasi sinä kuulet sen kalskahtavan kuin se voisi merkitä yöllistä koputusta ovelle, valheellisen lempeää kutsua lähteä kuulusteluun.
Talven sinä sitten siellä uudella saarellasi kirjoitat keveitä säkeitä, joista välittyy epätoivo. En halua, että kirjoitat Ma olen surnud, kuigi ikka elus. Mu akna taga räästas ripub pekk. See ripub tihastele. Selles elus mu keha katab üksinduse pehme tekk. Kokeilen kääntää, sana sanalta, en runollisesti kuten Väisäsen Jouko kääntäisi, vain saadakseni selville mitä sanot. Olen kuollut, kuitenkin vielä elossa. Ikkunani takana räystäässä roikkuu läski. Se roikkuu tiaisille. Tällaisessa elämässä ruumistani peittää yksinäisyyden pehmeä täkki. Vielä syvemmästäkin pimeydestä kirjoitat, mustasta joulukuun yöstä. Sitten päivä saarella pitenee ja runojen raskaus väistyy, vähän. Silti en pääse tästä piinaavasta tunteesta, että pimeä on nujertanut sinut.
Miksi taivaan tähden sinä sinne Vilsandiin päädyit, pimeään talveen ja vielä sellaisen pakkomielteen kanssa, että sinun täytyisi asua siellä kaksi pitkää, pimeää talvea? Tuskin selvisit ensimmäisestäkään. Uppoan riimi riimiltä, runo runolta. Sinulla on voima kiskoa minut mukaasi yhä syvemmälle.Tätä lahjaa en halua, en aio ottaa sitä vastaan. Tule pois sieltä! Mennään taas Paratiisiin.
Õnnepalu Tõnu, Paratiisi. (Suom. Jouko Väisänen). Kirjokansi 2017.
Õnnepalu Tõnu, Vilsandin kesä. (Suom. Jouko Väisänen). Kirjokansi 2020.
Õnnepalu Tõnu, Pimeduse tunnil. EKSA 2020.
Kursivoinnit ovat suoria lainauksia kirjoista.
