"Minusta on mukava kävellä kauniissa puistossa..."

Otsikko on aloituskatkelma runosta, jonka tekijää en muista. Runossa kuvaillaan, miten puistossa voi olla naisia ja lapsia, vanha pariskunta kävelemässä käsikädessä, joku puliukko joka laulaa,

Runo palautui mieleen sunnuntaikävelyllä Nevan rannoilla ja Amiraliteetin puistossa. Mukava pakkaskeli, lumi narskui puiston käytävillä, puiden paljaus teki näkymästä avaran, aurinko paistoi.

Siellä oli isiä lapsineen viettämässä sunnuntaita, joillakin pulkka mukana. Käsi kädessä siellä käveli nuoria pareja ja vanhoja pareja.  Eräs vaimonsa kanssa kävelyllä ollut mies (yksi kultahammas suussa) halusi kertoa minulle jotain. Avainsanat, jotka ymmärsin, olivat  tsaari ja imperiumi. En tiedä, muisteliko vai kaipasiko mies meneitä. Venäjä/Neuvostoimperiumin kaipuuhan on nyt osoittautunut Venäjällä suuremmaksi kuin me lännessä uskoimmekaan. Hymyillen tämä mies joka tapauksessa asiansa esitti.

Meitä turisteja oli kirpeässä pakkassäässä liikkeellä jonkun verran, mutta ei tungokseksi asti. Enimmäkseen venäläisiä, ilmeisesti uudenvuoden matkallaan.  Kuvasimme samoja jo ennestään kuvista tuttuja kohteita.

Puhtaasta lumesta saattoi nauttia myös suksilla. Tämä mies vetäisi useampia kierroksia vaskiratsastajan viereisellä nurmikaistaleella.

Parin tunnin kävelyn jälkeen oli hienoa istahtaa kahvilaan, tilata borssikeitto, uunikasvikset ja pannullinen teetä. Ennen kotoa lähtöä  latasin iPadiin vuoden Finlandiavoittajan, Valtosen "He eivät tiedä, mitä tekevät". Sitäpä sitten istuskellessani lueskelen. Arvioista muodostamani käsityksen vastaisesti se on loistava kirja. Pitkästä aikaa toivoisin, että olisi lukupiiri, jossa voisi kirjasta jutella. Tähän piiriin kutsuisin ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta yliopistoista työpaikkana - muun muassa. Kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta, impulsseja kirjoittamiseen, viihdykettä - ja ainakin ensimmäisen 150 sivun kohdalla on saanut myös nauraa (etenkin itselleen - suomalaisena yliopistoihmisenä.)

Sitten ostamaan piirakoita Stollen-kahvilasta (sellainen on ainakin Nevskiy prospektia Amiraliteetille päin kävellessä kadun oikealla puolella Moikan ja Amiraliteetin välissä.) On makeita ja suolaisia, saa paloina ja kokonaisina levyinä. Lisää kannetaan koko ajan lämpimänä keittiöstä. 

Näkymä Nevskiy Prospektilta Moikalle

Olen toki myös istunut ikkunan ääressä ja tehnyt sitä mitä tulin tekemään. Kirjoittanut. Tosin en ehkä aivan niitä tekstejä, joita olin suunnitellut kirjoittavani - mutta kirjoittanut joka tapauksessa. Olen tyytyväinen tähänastiseen tulokseen. Näkymä työpöydän takaa:

Lähin 24 tuntia auki oleva kauppa löytyy, kun portista käännytään oikealle ja kävellään puoli korttelia. Rekisteröitymisen sain ainakin alulle Suomi-talon respassa (lähettivät sähköisenä kopiot passista, viisumista ja maahantulokortista matkatoimistoon, joka rekisteröitymisen hoitaa.). Oma juttunsa lienee sitten löytää fyysinen paikka, josta paperit haetaan (ja jonne ne maksetaan), kunhan rekisteröinti on valmis. Nyt alkaa Venäjällä pitkä uuden vuoden ja tulevan joulun vapaapäiväaika, joten kaikki etenee hitaasti - ja saattaahan olla, ettei rekisteröityminenkään ennätä valmiiksi ennen poislähtöä. (Venäjällä siis lain mukaan jokaisen ulkomaalaisen, joka oleskelee maassa yli 7 arkipäivää, on rekisteröidyttävä. )

Eilisen päiväkävelyn suuntasin tämän Suuren Tallikadun (B. Konjushennaja) suuntaiselle Pienelle Tallikadulle (Fontankalle päin). Nämä korttelit olivat  ennen vuotta 1917 suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten aluetta, monilla rakennuksilla on ´kotoinen´histori. 

Verikirkko on Pienellä Tallikadulla, joka on myös Pietarin ensimmäinen kävelykatu. Katu päättyy Kazanin kirkkoon, jossa kävin sytyttämässä neljä kynttilää - ja ihmettelemässä loistoa - sekä hartautta, jolla venäläiset jonottivat suutelemaan pyhää neitsyttään (tai mikähän hän tarkemmin ottaen on). Jono oli pitkä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Uskonnosta on tosiaan tullut näkyvä osa arkea - ja polittiikkaa. Ortodoksinen kirkko osallistuu tällä hetkellä todella voimakkaasti politiikantekoon.

Hyvää Uutta Vuotta!

Snt. Petersburg

Suomen Tietokirjailijoilla on residenssi Pietarissa, aivan tämän yli viiden miljoonan asukkaan kaupungin ytimessä Nevsky Prospektin poikkikadulla, jossa katuelämä on vilkasta 24/7.

Tulin kaupunkiin illalla. Pieni Valamosta Joensuun, Imatran ja Viipurin kautta ajava bussi taivaltaa matkaa yhdeksän tuntia. Matka maksaa vajaat 50 euroa, ruplilla ostaessa se on halvempi.  Minut kuljettaja toi aivan oven eteen.

Kuljettaja ei puhunut suomea tai englantia, oma venäjänselvitymissanastoni on käyttämättömänä kadoksissa, mutta venäläiset matkustajat toimivat tulkkeina. Imatralta Viipuriin yksityiseen hammaslääkäriin menossa ollut nainen selvitteli  kohteeni kuljettajan kanssa. Sovimme (tai he sopivat) jo paluumatkastakin - minut haetaan samasta kohtaa Marian kirkon vierestä, johon jätettiin, Voiko matkanteko tämän helpompaa olla.

Kun muut matkustajat huomasivat, etten puhu venäjää - he selvästikin vähän "katsoivat perääni" vaikkeivät ympärilläni hössöttäneetkään: Yksi käänsi bussin pysähtyessä tauon kestoajan aina suomeksi (tosin sen teki kuljettajakin sitten, kun älysi, etten ole kielikartalla.) Toinen - suomalaisen miehensä ja pienen pojan kanssa matkustanut - tarkasti, että ymmärrän kassaneidin hintapyynnön. Kolmas (joka osasi vain muutaman sanan suomea), varmisti minulle, mistä minut haetaan (ja kun en ymmärtänyt, toinen auttoi.)
Bussista poistuessani  kuljettaja seisoi vieressäni ja sanoi avainsanan: perjantai - sekä osoitti paikkaa, jossa seisoimme. Kanssamatkustajaa ei totta vieköön jätetty pulaan. Jospa tässä parin viikon aikana kielikin vähän vertyisi ja tarpeelliset perusilmaisut muistuisivat mieleen venäjäksi. Tosin Nevsky Prospektilla pärjää mainiosti englannilla.

Olen Imatra-Svetogorskin kohdalta ylittänyt rajan viimeksi joskus 1980-luvulla, kun kävimme ystäväperheen kanssa Leningradissa omalla autolla. Viimeisestäkin Pietarin matkasta on aikaa kymmenen vuotta.

Svetogorskissa rajamuodollisuuksien jälkeen kahvilla istuessani juttusille tuli mies pipo päässä kauhtuneessa tuulipuvussa: Millaista ruokaa tässä kahvilassa, mistä tulen, paljonko matka maksoi, missä majoitun jne. Keskustelun keskiössä olivat hinnat: miten majoittua halvalla, miten matkustaa edullisesti, mitä ostaa edullisesti.
Miehellä oli selvästikin jonkinlainen hintakartasto päässään ja sitä hän keskustelullamme laajensi.
Hän itse oli liikkeellä pyörällä tupakanhaussa. Talvikelillä pyörällä rajanylittäjiä on kuulemma vähemmän, kesällä runsaasti. Hän ottaa tämän noin viiden kilometrin matkan Imatralta liikunnan kannalta.
Myös hän on tulossa Pietariin uudeksi vuodeksi: Svetogorskista pääsee bussilla parilla sadalla ruplalla. Svetogorskiin taas voi Imatralta pyöräillä, pyörän voi jättää johonkin vartioituun parkkiin muutamalla ruplalla.
Verratessani Veäjän palveluita rajan pinnassa huomioin, että kahvila oli pienempi ja vaatimattomampi kuin kotikonnuilla Värtsilä-Niiralassa. Bensa-asemia ja liiketoimintaa oli vähemmän muutenkin aivan rajan pinnassa. Kenties Svetogorsk palveluineen on aivan vieressä, mutta jää sivuun bussireitiltä.
Ylipäänsä Svetogorskin rakennushistoria on varmaan tuonut rajanylityskokemusta, jota meillä Värtsilä-Niiralassa ei ole. Kukaties sitä löytyy myös Kostamuksesta.

Kysymättä päättelin, että suomalais-venäläinen perhe oli tulossa Pietariin uuden vuoden viettoon, samoin kaksi Imatralta bussiin tullutta naista. Heidän matkaansa toimitettiin yhdeltä pysäkiltä sylillinen joulupaketteja - ilmeisesti sukulaisille ja ystäville vietäväksi. Olin jo miltei unohtanut tämän epävirallisen venäläisen sosiaalisen verkoston toimivuuden, vaikka aikanani siinä itsekin vuosia  toimin Joensuu-Petroskoi-akselilla.

Tulkkinani toiminut nainen oli siis matkalla Imatralta Viipuriin yksityiseen hammaslääkäriin - tarkoitus palata seuraavana päivänä. Hän yöpyi Viipurissa asuvan tyttärensä luona, vävy oli vastassa Viipurin rautatieasemalla (ikimuistoinen paikka myös minulle aina 1970-luvulta lähtien.) Hänen mukaansa yksityiset hammaslääkärit ovat hyviä ja vielä toistaiseksi edullisempia kuin Suomessa.
Hänen matkansa kuului ilman muuta sen arkiliikkumisen piiriin, josta Jämsénin Arjan kanssa keräämme parhaillaan kertomuksia. Samoin pyörällä tehty tupakanhakumatka.

Samainen "tulkkinainen" kertoi tehtäväkeen etsiä kylän, jonka nimi oli suomeksi Ina (tai jotakin sinne päin, en ole koskaan kuullut.) Arveli, että täytyy mennä arkistoon Viipurissa. Minä mietin, että eiköhän nykyisin jo googlaamalla jokaisen entisen suomalaisen kylän nimi löytyisi.
Kylä on Suomenlahden rannalla ja pimeällä sinne näkyivät Gronstadin valot - ennen vuotta 1944. Tämän tehtävän hän oli saanut joltakulta vanhalta suomalaiselta naiselta, joka haluaisi vielä nähdä lapsuutensa kotipaikat. Vieläkin riittää siis ihmisiä, jotka etsivät kotitalon kivijalkaa. Tämä matkailu taisi olla voimakkaimmillaan 1980-1990-luvuilla.

Rautavaara

Rautavaaran turman kaltaiset uutiset saavat minut sanattomaksi, kurkkua kuristaa. Moni muu sen sijaan on jo  avannut sanaisen arkkunsa osallistuakseen kollektiiviseen suremiseen tai selittääkseen tapahtunutta, varsin usein myös osoittaakseen syyllisiä.
Satunnaisesti seuraamissani somekeskusteluissa on osoitettu useaan suuntaan: äitiin (joka tappoi paitsi itsensä, myös lapsensa, tämä syytös hyvin vihamielisessä sävyssä), bussinkuljettajaan (joka halusi noudattaa aikataulua), poliisiin (joka ei ollut reagoinut tarpeeksi tai oikein aiemmin syksyllä saamaansa kotihälyytykseen), sosiaalityöntekijöihin (jotka eivät olleet tehneet jotain, jota heidän olisi tullut tehdä), yhteiskuntaan (joka on kova, kylmä, erotteleva, vähentää resursseja auttamiselta tai vaatii yksilöiltä kohtuuttomuuksia, jättää yksin eikä riennä apuun, ole käytettävissä, jättää heikot, oman onnensa nojaan). Meihin (jotka emme välitä, emme puutu.) Parisuhdeongelmat, miehen matkatyö ja äidin väsymys ovat kaikki saanet oman osasyyllisen paikkansa.

Minä en tiedä mihin suuntaan sormeni asettaisin osoittamaan. Usein on vaikea käsittää edes omaa ahdistusta saati toisen ihmisen kärsimystä, pimeyttä ja toivottomuuden tunnetta (siinä siis minun selitykseni, muuta selitystä en löydä. Kolmen pienen lapsen äiti on omien kokemusteni ja tutkimustenkin mukaan usein väsynyt, joskus syvästi masentunutkin jo äitinä ja äitiydestä - silloinkin, kun parisuhde toimii ja ulkoiset puitteet ovat kunnossa. )

Muistan hyvin vieläkin  toivottomuuden ja pelon tunteen (sieltä kolmenkymmenen vuoden takaa), jonakin hetkenä, kun koko maailma tuntui kaatuvan niskaan, yhteyttä ei saanut yhteenkään toiseen aikuiseen (vaikka he olisivat tarjonneet sitä edessäni) - ja kun koin pienet lapset osaksi itseäni, sellaisiksi, jotka eivät selviä ilman minua ja joista kukaan muu ei halua tai kykene huolehtimaan. Tämä mustuus ilman rahahuolia ja mitään järkevää syytä. Kutsuttaisiinkohan sitä syväksi masennukseksi. Ihminen on sellaisessa suljettuna omaan pimeyteensä

Jälkeenpäin katsoen ihmisiä olisi löytynyt, apua olisi luultavasti saanut, lapsista olisi huolehdittu. Jos olisin osannut pyytää ja ottaa vastaan. Aivan riippumatta Rautavaaran tapahtuman syistä ja selityksistä: apua ei ole silti koskaan liikaa tarjolla, yhteiskunta palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmineen hylkää usein juuri heidät, jotka eniten apua tarvitsisivat. Näyttää siltä tutkimustenkin mukaan, että hylkiminen etenee ja avun ja tuen piiriin kaapataan heidät, joiden vaikeudet ovat riittävän helppoja ja yksinkertaisia. Ilkeät ongelmat ovat hakalia: niihin puuttuminen kunnolla maksaa. Eikä vyyhtiin tarttuminen ole edes houkuttelevaa, päinvastoin se voi olla pelottavaa ja luotaantyötävää.

En siis puhu Rautavaarasta, koska en tiedä mitä siellä tapahtui ja miksi, en sitäkään, olisiko ulkopuolelta tosiaan voitu tapahtumaa ennakoida ja siihen puuttua. En puhu, kun sanoja ei ole. Puhun heistä, joiden muistoksi ei järjestetä nettimuisteluita, joiden kohtalosta harva haluaa edes tietää.   (Päivi Kivelä puhui aiheesta työryhmässämme sosiaalipolitiikan päivillä.) Heitä on paljon - ja vaikuttaa siltä, että enenevästi. 

Kumiko jää kirjoitustauolle

Kokosin eilistä Kumiko-ohjausryhmän kokousta varten yhteen projektin tämänhetkisen tilanteen. Koossa on kaksi aineistoa (puhelinhaastattelujen pohjalta puhtaaksi kirjoitetut muistiinpanot ja minun kenttämuistiinpanot.) Lisäksi on muutama vielä litteroimaton kytätoimijoille tehty ryhmähaastattelu ja runsaasti valokuvia.

Nyt pistetään stoppi aineiston hankinnalle tämän vuoden osalta. Ryhdyn perkaamaan ja analysoimaan olemassa olevaa. Ja lukemaan ja kirjoittamaan.

Päätän päivitykset Kumikon osalta tältä vuodelta tähän. Ja käytän aikani raportin kirjoittamiseen.

Rajoista ja tyhjästä

Joensuussa tänä syksynä pidettävien sosiaalipolitiikan päivien hengessä kokeilen myös raja-käsitteitä kyläkouluanalyysiin. Rajaa on käsitteellistetty lukemattomilla tavoilla, tässä nojaan Lotmaniin (1970, Pelvon 2012 mukaan). Pelvo kirjoittaa: "Rajan käsite on ambivalentti: se sekä erottaa että yhdistää. Se on aina jonkin raja ja siten se kuuluu molemmille rajan kulttuureille, molemmille vierekkäin oleville merkitysmaailmoille."

Kaikki rajat ovat metaforistisia, koska ne on kulttuurisesti konsrtuoituja. Niiden avulla luodaan sisäistä yhteenkuuluvuutta ja luodaan eroa toisiin nähden.

Tämä sisäisen yhtenäisyyden luominen erottautumalla muista (ja kertomalla muut miltei vihamielisiksi) on tuttua haastatteluistani. Muu voi olla kunta - tai muu voi olla toiset kylät tai oman kylän ulkopuoliset kuntalaiset. Totuttuja rajanvetoja ravistellaan huomauttamalla esimerkiksi, että kylältä käydään asioimassa mielellään kahden muun kunnan puolella. Oma kunta ei ole tärkeä ja merkittävä, merkittävä on oma kylä - halutaan kai sanoa.

****

Rajaa voidaan tarkastella esimerkiksi geopolittisena, sosiomaantieteellisenä, uskontojen tai luonnon ja kulttuurin rajana. (Ks. Pelvo 2012)

Sosiaalisena rajanvetona tulee mieleen jako muuttotappio- ja voitto kuntiin ja kyliin, samoin väestön ikärakenteen perusteella tehdyt vertailut esimerkiksi kylän kehittämisen kytkeminen kyläläisten ikärakenteeseen.

Geopoliittisesta rajasta tulee hakematta mieleen Venäjän raja - ja se kirjallisuudessa toistuva ajatus, että lähellä Venäjän rajaa olevat kylät on jätetty miltei oman onnensa varaan haluamatta kehittää niitä, mahdollisesti puolustuspoliittisista syistä.  Hyvinvointipalveluihin keskittyvässä tutkimuksessa rajanylitykset ovat kiinnostavia nimenomaan palveluiden käyttämisen ja saavuttamisen kannalta. Venäjältä haetaan bensaa, mutta rajan lähellä käydään myös ostoksilla (täytyy tarkemmin tutkailla, mitä Suomeen tuodaan.)
Mietin jopa, voisiko "geopoliittisia rajoja" vetää Suomen sisällekin aikana, jolloin aluepolitiikkaa ei toteuteta (tai sitä toteutetaan sloganilla "aluepolitiikan aika on ohi" - ja tämän varjossa poliittisin päätöksiin vahvistetaan keskittämiskehitystä tiettyihin Etelä-Suomen keskuksiin - ja pienemmässä mittakaavassa laajenevien liitoskuntien yhteen taajamaan.)


Nämä tällaisina heittoina siihen, että rajakäsitekin antanee analyysin aineksia sekä kylän että hyvinvointipalveluiden saavutettavuuden tarkasteluun.

***
Palaan vielä tyhjän-käsitteeseen: Hanna Savisaari, jota olen aiemminkin lainannut, kirjoittaa samassa jutussaan otsikolla "Kun talosta tulee taakka": Useissa keskusteluissa pohdittiin, että jos asukas lähtee, tuleeko ketään tilalle. Puhe tyhjilleen jäämisestä liitettiin jatkuvuuteen.

Kyläkoulut tuntuvat olevan taakka monellekin: ne ovat taakka kunnalle (ellei se ole saanut niitä myytyä), ne ovat taakka kyläyhdistyksille (ellei toiminnalla pystytä kattamaan ylläpitokustannuksia) ja ne ovat taakka yksityisomistajalleen (mikäli hän syystä tai toisesta haluaisi talosta eroon - ja syitä on tietysti monia - esimerkiksi muuttohalu.)

Tyhjän täyttäminen jatkuu

Tyhjän, tyhjenevän ja tyhjennetyn teeman kehittely jatkuu.

Tyhjeneekö maaseutu vai tyhjennetäänkö sitä? (Kysymyksessä on sama logiikka kuin esimerkiksi keskustelussa syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä, jossa edellinen viittaa joko omaehtoiseen prosessiin tai sattumalta tapahtuvaan. Jälkimmäisessä on kyse yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja sen seurauksesta, poliittisista päätöksistä - ja niiden seurauksista. Seuraukset ovat sekä aioettuja että aikomattomia, tiedettyjä että ennakoimattomia. Osa seurauksista on toki hyvin ennakoitavissa, mutta niistä vaietaan. Maaseudun tyhjenemisessä on paljon tällaista vaiettua - siis sanatonta tyhjentämistä.)

Katri muistutti vallanpitäjistä, jotka tyhjentävät alueita saadakseen ne uuteen käyttöön, toisiin tarkoituksiin. Minulle tulee mieleen elokuva "Opri", jossa päähenkilö joutuu lähtemään vanhainkotiin kotimökin jäädessä uuden tielinjan alle. Julkinen valta siis haluaa alueen toisiin tarkoituksiin. Isompiakin tilanvaltauksia Suomessa tunnetaan, esimerkiksi tekoaltaiden alta ovat kokonaiset kylät joutuneet lähtemään evakkoon. Koivuselässä elinkeinorakenteen muutos siirtää koko kylän (näin myös Lapissa vanhojen kylien tyhjetessä ja palveluiden siirtyessä turistikyliin.)

Oma lukunsa ovat sitten sotien ja rajojen siirtelyn seurauksena tyhjenevät alueet. Ikävän ajankohtainen aihe nytkin, mutta otan silti esimerkin Suomen historiasta, Karjalan tyhjentämisestä miltei puolesta miljoonasta asukkaastaan, siis siirtolaisista eli evakoista. Siinä tapauksessa ihmisistä ja kotieläimistä tyhjennetty alue täyttyi uusilla asukkailla. Vanhat tuotantovälineet (tehtaat) ja viljelymaat otettiin uudelleen käyttöön toisessa yhteiskuntajärjestelmässä.  Rakennusten käyttötarkoitukset muuttuivat radikaalisti (esimerkiksi kirkosta elokuvateatteriksi tai karjasuojaksi.) Voiko tätä verrata siihen, että täällä Suomessa Wivi Lönnin piirtämä lapsuuden kotini, Satopään kylän koulu, otettiin jo 1960 luvulla uuteen käyttöön puimalana - vain seinät jätettiin jäljelle? Millainen on koulurakennuksen symbolinen arvo?

Maaseutua on tyhjennetty, kun elinkeinorakenne on muuttunut (vai onko sitäkin muutettu?) ja työvoimaa on haluttu kaupunkeihin, tehtaisiin ja palvelutöihin.
Maaseudun asukkaat itse ovat kenties myös vapaaethoisilla valinnoillaan tyhjentäneet seutuja.

Luonnon- ja ympäristökatastrofit tyhjentävät alueita ihmisistä ja usein myös rakennuksista. Usein kuitenkin pikkuhiljaa alueet asutetaan uudelleen, niillä asuu "hiljaista kansaa" (kuten paperittomia ihmisiä).  Samalla rakennuksiakin otetaan uudelleen käyttöön. Jos ei taloa ota käyttöön ihminene, niin sen voivat vallata eläimet (ks. Willamon ja kumppaneiden kirja.)

Tyhjä joka tapauksessa täyttyy. Maaseudun uudelleenasuttamistahan on esimerkiksi monenlainen vapaa-ajanasuminen tai tilapäinen asuminen elinkeinotoiminnan vuoksi (marjanpoimijat, taimenistuttajat, tietyöntekijät, prostituoidut, mihinkähän kaikkeen tilapäiseen olenkaan jo ennättänyt törmätä kenttätöissä.)
Maalle muuttaa (tai sinne sijoitetaan) "hiljaista kansaa", juuri syrjäytettyjä ja vähäosaisia ihmisiä.
Heidän kauttaan ei maaseudusta kuitenkaan sovi puhua. Valopiiriin odotetaan (maaseutupolitiikassa) nostettavan lähinnä hyväosaiset ihmiset - joita siellä myös on ja sinne muuttaa.

Metaforisesti tyhjä on esimerkiksi jotain, joka täyttyy tai joka täytetään. "...Ole tyhjä vain, ole auki vain/ suo salaisuuksien tulla luoksi ja..." tai tyhjä tarjoaa tilan levätä ja uudistua. (Onko niin, että tyhjä ei kuitenkaan ole koskaan tyhjä - samoin kuin hiljaisuus ei ole koskaan hiljaista.)

Opetustoiminnasta tyhjäksi jääneen koulun toivotaan täyttyvän uudesta käytöstä - samoin osan entisestä käytöstä toivotaan voivan jatkua (jumpat, harrastuspiirit, usein kyläläisten kokoontuminen.)
Vaikka haastatteluissa todetaan, että tilalle voi tulla melkein mitä vaan, kunhan jotain tulee, silti on uusilla käyttövaihtoehdoilla mitä ilmeisemmin prioriteettijärjestys - ja on käyttötarkoituksia, joihin rakennusten ei haluta joutuvan. Kylätoimijoiden prioriteettilistalla on yrittäminen (työpaikat). Kouluja onkin matkailu-, hoiva-, ja kulttuuriyrityksinä, jonkin verran myös tehdastyyppisessä käytössä (kuten keinutuolitehdas.). Toinen prioriteetti on kyläläisten omana sosiaalisena tilana toimiminen - mikäli kylätalo puuttuu.

Jonkun asunnoksi tai kodiksi tuleminen on myös hyvää käyttöä - mutta ei kenen tahansa asunnoksi.

Raskaan puuvillan perilliset

Marja-Leena Mikkola kirjoitti 1970-luvulla pamfletiksi luokitellun kirjan Raskas puuvilla, joka raportoi Finlaysonin työntekijänaisten elämää pääasiassa heidän itsensä kertomana. Muistan nuorena opiskelijana ihastuneeni kirjaan ja kenties jossain sosiologian tai kasvatustieteen seminaarissa esitelleenikin. Tuolloin pohdittiin, voisiko (hitaasti vahvistumassa olleen) laadullisen tutkimuksen raportoida tällaisessa kerronnallisessa muodossa. Muistan professorin päätyneen silloin siihen, ettei "aika ole ainakaan vielä kypsä". Tuskin aika edelleenkään on kypsä akateemisessa opinnäytteessä. Pikemminkin akateemisen kirjoittamisen rajoja koettelevien ja venyttelevien tekstien jälkeen on palattu takaisin tiukempaan sääntelyyn.

Minua Raskas puuvilla tekstinä edelleen puhuttelee. Niin tuntuu puhuttelevan myös  Elina Grundströmiä, joka vuoden 2013 syksyllä (4.9.) pitämässään journalistiikan vierailijaprofessorin avajaisluennossaan Tampereella nostaa sen esimerkiksi aikaa kestäneestä pamflettikirjallisuudesta. Hän yhdistää tyylin amerikkalaityyliseen narratiiviseen journalismiin, reportaasijournalismiin, dokumenttiromaaniin, , "narrative nonfictioon" ja "literary journalismiin". Toisaalta hän määrittelee sen kertomusmuotoiseksi tietokirjallisuudeksi tai asiaproosaksi. Anglosaksisissa maissa tämän tyyppinen tietokirjallisuus on suosittu kirjallisuustyyppi. Esimerkeiksi hän nostaa muun muassa yhteiskuntatietelijöiden hyvin tunteman Barbara Ehrenreichin "Nälkäpalkalla".

Suomessa kertomusmuotoiset tietokirjat ovat Grundströmin mukaan edelleenkin lähinnä elämäkertoja tai historiateoksia. "Nykyajan ilmiöistä kertovat teitokirjat ovat luettelomaisia tai esseistisiä teoksia, joden rakenteessa näkyy usko vanhanaikaiseen ensyklopediseen tietokirjallisuuteen.", kirjoittaa Grundström. Kertomusmuotoisiksi tietokirjoiksi hän nimeää Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina, Katri Merikallion Miten rauha tehdään ja Annu Kekäläisen kirjat Valkoista mustalla sekä Leiri. Pitkän, kertovan journalismin helmiksi mainitaan puolestaan Ilkka Mambergin Maunulan muumio ja Anu Nousiaisen Mysteeri Ulvilassa, molemmat julkaistu Hesarin kuukausilitteessä.

Grundström toteaa myös, että hyvä kertomusmuotoinen journalismi on läheistä sukua tietokirjoille. (Lisään siihen, että etnografisen tutkimuksen ja journalismin välinen raja on häilyvä. Tutkimuksen puolelle tyyppi kääntyy, mikäli tutkimusta tehdään ja se raportoidaan tieteen pelisäänöillä.)

Grundström antaa vielä ohjeita tarinamuotoisen kirjoittamisen taitamiseksi: Etsitään ja kuvataan ilmiöön liittyvä päähenkilö, jolla on jokin pyrkimys, ja aletaan seurata, miten hänelle käy. Tärkeintä on kuitenkin teema. G. kertoo myös omasta kirjoittamisestaan ja siitä, miten hänen ensimmäinen reportaasikirjansa (nyt hän käyttää tätä käsitettä) Alkuperämaa tuntematon syntyi. Tuloksena oli valokuvaajan kuvittama teos.

Kumiko -projektissamme kyläkoulu on valittu kuvaamaan maaseudun muutoksia ja muutosten vaikutusta maaseudun ihmisten elämään. Teema ei siis ole koulu, vaan koulujen kautta kuvataan noita edellä mainitsemiani teemoja.

Ajankohtaista tositarinaa kirjoitettaessa kertomus ja päähenkilö pitää erikseen etsiä. "Yleensä on niin, että todellisuus osoittautuu luultua monimutkaisemmaksi ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monta kertaa."
Hakuammuntaa, oivalluksia pitkän solmussa olon jälkeen, harharetkiä. Näin G. kuvailee prosessia.

Tutulta tuntuu. Minua ilahduttaa se, että olen alkanut pohtia kirjan muotoa tosissani. Se tarkoittaa, että alkaa olla jotain sanottavaa. Kohta lähden silti kirjastoon varaamaan tässä tekstissä kursivoimani kirjat. Toisten ratkaisuista voi aina oppia.

p.s. Joensuun syksyn Tapahtuma eli jokavuotinen kirjallisuustapahtuma on ensi viikon perjantaista sunnuntaihin. Se on must juttu.

Tyhjästä ja tyhjenevästä

Tyhjilleen jäävä koulu on siis noussut esiin niin puhelinhaastatteluissa kuin kenttätöissäkin. Miksi koulun tyhjilleen jääminen sitten on erityisen paha asia? Fyysisesti kai tyhjänä oleva rakennus rapistuu nopeimmin (näin olen jostain lukenut, en tiedä, pitääkö paikkansa.) Psykososiaalisesti sieltä on kadonnut ihmiselämä, taloa ei asuta eikä eletä (jotkut tutkijat - mutta ketkä? - ovat esittäneet, että ihminen ja ympäristö ovat yhtä, niitä ei voi erottaa toisistaan. Valokuvaajat kyllä saattavat zoomata ihmisistä tyhjään (kuten autiotaloihin, jotka eläimet ovat vallanneet). Millähän he kiinnostuksensa perustelevat?
Koulu on lisäksi julkinen tila ja sellaisena koko kylän yhteinen tila (kuten kauppa ja posti ja muutkin palvelurakennukset). Jos se on tyhjillään (kunnan omistuksessa), onko kyläläisillä enää pääsyä sinne? Vai eikö ole mielekästä mennä käyttämättömänä pitkään olleeseen tilaan? Millainen tuntu siellä tulee? (Jos on olemassa käsite "kodin tuntu" niin mikä voisi olla "aution" tai "tyhjän tilan tuntu"? Millaisena käyttämättömäksi jääneen tilan näkee hän, joka päättää ottaa sen johonkin uuteen käyttöön? (Koulun ostaja, joka päättää tehdä siitä oman tilansa?)
Tyhjästä syntyy silti "käyttökustannuksia" (syntyykö, jos lämmittäminen lopetetaan ja rakennuksen annetaan rapistua? Kiinteistövero, entä muuta?)

Ei vain julkiset tilat, vaan myös yksityiset tilat (talot), joita ei enää asuta, pistävät silmään kyläkuvassa (kuten verhottomat ikkunat kerrostalossa, tyhjät näyteikkunat kaupungissa).

xxxx

Myös kylätutkija  Savisaari kiinnittää huomionsa tyhjään taloon: "...Moni taloista oli tyhjillään, mutta sitten: kukkia ikkunalaudalla, savua piipuista. Kyllä täällä asuttiinkin" (s. 113) Ja kenttätutkija jatkaa: " Pyöräilymatkoilla tuli vastaan lukuisia tyhjiä taloja, jotka herättivät kysymyksiä niin asumattomuuden tunnusta kuin autioitumisen syistä laajemminkin....Se (tie) vie suuren, kauniin talon pihaan, ja jatkaa sen ohi peltoaukealle. Jokin ei ole kohdallaan. Mistä syntyy asumattomuuden tuntu? Vaikka talo on siisti, piha järjestyksessä ja tie aurattu, jostakin syntyy autiuden kokemus. Se on pienissä vihjeissä, jotka kertovat, että täällä ei ole ketään. Käyttäjät puuttuvat ja siksi talo on pysähtynyt...Talo näyttää itseensä vetäytyneeltä, kolealta, vähän uhkaavaltakin. Täällä ei kukaan sytytä uuniin tulta." (s. 117)

Kaikki ei siis tutkijan ajatuksissa ole kohdallaan, kun talo on tyhjä. Asumattomuuden tunne ja autiuden kokemus syntyy siitä, ettei talossa ole ketään, että käyttäjät puuttuvat. Tutkija käyttää sanontaa "talo on pysähtynyt" ja talo on jopa pelottava (uhkaava). Päättelen, että jatkuvuuden puute on yksi asia, joka liitetään tyhjään taloon. Mikä kaikki jatkuvuus on uhattuna tyhjällä koululla? Mikä tekee tyhjästä talosta uhkaavan, pelottavankin? Ihmisten puute? Tutun väistyminen?

Hanna Savisaari viittaa Kaia Lehariin (Walker in a Lndscape. Teoksessa Aestithetic Culture, toim Knuuttila ym. 2005) Tämän mukaan arkkitehtuurin esteettinen arvostus on pitkään perustunut pelkän visuaalisen kokemuksen varaan. Ympäristön kokeminen on paitsi näkemistä tai kuulemista, monisyisempi yhdistelmä aistimuksia, muistoja ja käsityksiä, joita ei ole mahdollista eritellä aj eristää toisistaan. Leharilla tuntuu olevan jokin teoria kävelijän ja autoilijan erilaisista maisemakokemuksista.

Savisaarta lukiessa muistui mieleen myös ajatukset paikasta, joka tuo mieleen uusia paikkoja. Certeaulla on käsite "tilallinen kielioppi", jonka mukaan esimerkiksi huone sisältää toisen paikan, joka koostuu unista tai muistoista. Saarikangaskin täytyy taas kaivaa esille: Hänhän se juuri kirjoittaa käyttäjiensä kautta merkityksensä saavista tiloista! Ja Massey: paikan rakentuminen sosiaalisista suhteista, on suhteiden ainutkertainen ristysasema ja kohtauspaikka.  Saarikankaallahan se on tuo eletyn tilan käsite: talojen elämä on ennen kaikkea siellä elävien ihmisten elämää. Eletyssä tilassa yhdistyvät "yhteisesti jaetut ja henkilökohtaiset, symboliset ja matertiaaliset, kielelliset ja ei-kielelliset, tietoiset ja ei-tietoiset merkitykset". Eletty tila ulottuu fyysisten rajojen ulkopuolelle ja on jokaiselle omansa. Massey taas väittää, että paikan tuntu hahmottuu vain ajateltaessa paikkoja suhteessa toisiin paikkoihin.
No, kyläkoulu on ollut sosiaalisten suhteiden risteysasema monella tapaa. Niitä voi pohtia ja eritellä.
Lakkauttaminen vie konkreettisen risteysaseman, mutta ei yhteisesti jaettuja ja henkilökohtaisia merkityksiä heiltä, jotka ovat eläneet koulua tai kuulleet siitä kerrottavan. Sitä ei voi myöskää täyttää toisenlaisilla sosiaalisilla suhteilla tai se ei ole eletty ja koettu, jos se on tyhjä. Jonkunlainen kertomuksen jatko ainakin puuttuu (narratiivisesti ajatellen.)

Kiitos Hanna Savisaari, kun muistutit mieleeni kaksi ihan tuttua tekstiä! (Savisaaren artikkeli "Talon ja maisema tuntu", kirjassa Knuuttila ym. (toim.) Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista. SKS 2012)

Massey taas kirjoittaa paikkojen identiteetin muotoutumisesta.

Alan saada langanpäästä kiinni. Vaikka me tutkimme ensisijaisesti käytössä olevia entisiä kyläkouluja, ei-käytön ymmärtäminen on toki tärkeää. Sillä käytön vastakohta on käyttämättömyys.

xxxx

Tyhjenevä ja autioituva taas on sana, joilla usein kuvataan kyliä. Viitanneeko se sekä ihmisten vähenemiseen, talojen tyhjenemiseen ja palveluiden katoamiseen. Mistä kaikesta kylä tyhjenee? Karjalaisessa 7.9. oli kokosivun juttu kylätutkimuksesta Venäjän Karjalan Koivuselässä. "Sama kaiku on askelten" otsikkona kerrottiin, että muutos siellä on kuin toisinto Suomen maaseudulta. Kylien tyhmenemistä kuvaillaan työpaikkojen katoamisena, koulun lopettamisena, postin lakkauttamisena. Kyläkauppa toimii vielä. Kylän ilmettä muuttaa myös kotieläinten väheneminen. Etenkin Pertti Rannikko taitaa korostaa ei-tyhjenemistä: kesäasukkaita on paljon ja monet Petroskoissa asuvat ihmiset ovat kirjoilla Koivuselässä (ei siis ole hallinnollisesti tyhjä?) Rannikko pohtii, onko Koivuselän tulevaisuus rakentua petroskoilaisten datsakyläksi (siis muuttaa muotoaan, mutta ei tyhjentyä). Huomio kiinnittyy uuteen rakennettuun ja vanhan korjaamiseen.

Rannikolla on toistuvasti ollut tämä teema löytää uudella tavalla täytettyä kylää, kesäasukkaita, turisteja, marjanpoimijoita, metsästäjiä. Hän näkee täyttä siellä, missä joku muu tyhjää. Kysehän on myös katsomisen tavasta.

Minulla on kamera - mutta mitä minä sillä teen?

"Osa kutsuu itseään valokuvaajaksi, jos omistaa kameran." Tämä lausahdus jäi mieleen  Suomen Tietokirjailijoiden "Tietokirja- ja kuva" - koulutuksesta, jossa käsiteltiin kuvan tietokirjakäyttöä useasta kulmasta.  Lausahduksen esitti (tietysti?) ammattivalokuvaaja.


Päivän kestäneen kurssin aiheita olivat muun muassa tekijänoikeudet ja erilaiset kanavat hankkia valmiita kuvia (muun muassa kuvapankit), samoin kuvituksen rooli kustannussopimuksissa. Itselle on ajankohtainen valokuvan erilaiset roolit sekä tutkimuksessa että tutkimusjulkaisussa. Projektissahan on mukana kaksi valokuvaajaa - minä en kutsu itseäni valokuvaajaksi, vaikka omistan kameran ja käytän sitä muun muassa tehdäkseni muistiinpanoja kentältä.

 

 

 

 

Mutta mitä minä katson, näen ja kuvaan? Entä mitä kuvan katsoja näkee, miten lukee?

 

Kirjaan muistiin muutaman asian. Ensinäkin tekijänoikeus ja omistusoikeus on pidettävä erillään työsuhteessa. Tästä on hyvä sopia erikseen (luulenpa, että emme ole sopineet.)

Itselleni uusi käsite oli "kuvasitaatti". Käsite on mielestäni osuva, koska se tutkimusraporttia ajatellen asettaa kuvan samaan asemaan kuin tekstisitaatit (haastattelusitaatit, kenttäpäiväkirjasitaatit toisen kirjoittaman tutkimuksen suoran lainauksen - siis suorat sitaatit). Juridisesti kuvasitaatin käyttö ei ole lainkaan yksinkertainen asia, siihin en tässä puutu. Kurssilla toki puututtiin ja lopputulemaksi jäi, että tekijänoikeussuojan suhteen on monia tilanteita, joista ei tuosta vain voi antaa kyllä tai ei vastausta. (Hyvä apu on "Valokuvaajan uusi tekijänoikeusopas 2006", Finfoto, löytyy PDF:nä googlaamalla).

Kuvien tehtävästä puhuttiin paljon. Esimerkiksi kuvan suhteen kannattaa miettiä, tuleeko kuvan aueta katsojalle heti vai edellytetäänkö, että katsoja pohtii kuvaa. Ammattivalokuvaaja ohjeisti myös päättämään viestin etukäteen - sitä silmällä pitäen tulee laatia kuvasuunnitelma. Jaa-a. Tästäkin löydän konnotaatioita tutkimuskäytäntöihin.  Tutkijaltahan edellytetään suunnitelmaa ja kyllä sellainen on nykyistäkin projektia varten tehty. Aika tarkasti yleistä suunnitelmaa on myös noudatettu. Mutta kentälle menen kuitenkin aina "avoimin mielin" ja alkuvaiheessa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Tästä olen aiemminkin kirjoittanut, joten ei nyt tämän enempää.

Kuva sinänsä ei kerro enemmän kuin tuhat sanaa (ja kuva valehtelee tai tulee ainakin luetuksi toisin kuin kuvaaja tarkoittaa). Toimiakseen, tullakseen ymmärretyksi ja (kenties) halutulla tavalla tulkituksi kuva tarvitsee viitekehyksen. Tässä kohtaa mietin, voiko viitekehys olla myös tekstuaalinen.

Kurssilla käytiin läpi myös valokuvan "muotoseikkoja", joita en aiemmin hallinnut - enkä hallitse vieläkään. Tallennusmutomahdollisuudet löytynevät ohjekirjasta. Kannattaa tallentaa largena (voi hyvät hyssykät, näihin tarvitsen kyllä eri kurssin; mitä tarkoittaa raakakuva, tiffiä ja jpg., resoluutio, valkotasapaino, RGB, SRGB, ) En pääse sinuiksi tämän tekniikan kanssa Avautuisivatkohan, jos menisin fotoshoppauksen kurssille - vai tyydynkö edelleen kameran automatiikkaan - kuten tähänkin asti. Minähän en ole valokuvaaja...

Stig Söderholm käy väitöskirjassaan Liskokuninkaan kuolema (1990) läpi visuaalisten aineistojen (valokuva, elokuva, video) osuttaa antropologisessa tutkimuksessa. Tämän tutun jutun olin jo unohtanut, kiitos kurssille osallistuneen Olli Kleemolan palasin siihen nyt. Referoin lyhyesti Söderholmia:
Batesonin ja Meadin vuonna 1942 ilmestyneen tutkimuksen balilaisesta kulttuurista hän nimeää ensimmäisenä kattavana ja tietoisesti valokuva-aineistoa hyöydyntävänä tutkimuksena, jossa valokuvia käytetään sekä tutkimuksen lähdemateriaalina (tarkoittanee empiirisenä aineistona?)  että etnografisen kuvauksen välineenä. Jotkut tosin ovat arvelleet valokuvilla haetun lähinnä uskottavuutta laadulliseen tutkimukseen "luotettavina" dokumentteina.
Kuitenkin aina 1960-luvulle asti antropologiassa kulttuurien kuvaukset tehtiin kirjallisesti ja valokuvilla tai piirroksilla oli vain pinnallisesti havainnollistava tehtävä. Ensimmäiset teoreettiset visuaalisen antropologian esitykset julkaistiin 1960-luvulla.
Söderholm erottaa kuvaamisen päämäärien kannalta dokumenttikuvauksen ja visuaalisen metodiikan, mutta määrittelee sitten, että "visuaalinen antropologia on kelvollinen nimike kaikelle antropologiselle työskentelylle, jossa kameroiden tai kuvallisten aineistojen käyttö on keskeisellä sijailla." (s. 37)
Visuaalisen viestinnän antropologiassa kiinnostus kohdistuu valokuvaan kulttuurin dokumenttina (miten ja mihin valokuvaa käytetään kulttuurin omassa kontekstissa) - ei siis dokumenttina kulttuurista. Tällöin kenttätyötä tekevä tutkija ei olen kameran käyttäjä.

Miellän valokuvan roolin nykyisessä projektissani lähinnä niin, että tutkija dokumentoi tutkimuskohdettaan.  Ei toki kuitenkaan niin kuin positivistisesti on ajateltu (Collier), että valokuva on silmän jatke, joka mahdollistaa objektiivisen havainnoinnin. (Jolloin kamera ajatellaan välineenä, joka tallentaa ja inventoi tapahtumia ja kulttuurisia artefakteja luotettavammin ja monipuolisemmin ja täsmällisemmin kuin tutkijan aistit ja muistilehtiö (tosin muistilehtiö ei itsessään muista mitään.)) Collierin ajattelussa valokuva edustaa "kovaa faktaa", jolla on suuri informaatioarvo. Hän ei mieti kuvan lukemiseen, ymmärtämiseen ja uudelleenkoodaamiseen liittyviä kysymyksiä eikä myöskään itse kuvaustilanteessa tapahtuvia tutkija tietoisia ja tiedostamattomia valintoja.

Sol Worth taas edustaa semioottista näkeymystä, jonka mukaan kuva itsessään ei kanna merkityksiä vaan merkitykset muotoutuvat kuvan tekijän ja katsojan välisen suhteen kautta (hän puhuu elokuvasta.) Elokuvan kopio ei ole kopio maailmasta vaan jonkun näkemys maailmasta. Söderholm nimeää Worthin tulkitsevaksi antropologiaksi, koska hänelle visuaalisten aineistojen käyttäminen on tulkinnallinen prosessi, jonka toimijoina ovat sekä antropologi että kulttuurin kokijat. Samantapainen on Ronald Barthesin käsitys kuvan luonteesta.
Yllä oleva - sinänsä aivan tuttu - juttu oli siis Stig Söderholmin väitöskirjasta vuodelta 1990. Ronald Barthesiin viitattiin suomalaisten yhteiskuntatutkijoidenkin keskuudessa usein 1990-luvulla. Silloin luin Barthesini minäkin, mutta huomaan hänet unohtaneeni. On aika palata hänenkin teksteihinsä - ainakin vähän.

Toinen ekskursio täytyy tehdä ainakin suomalaisiin yhteiskuntatieteellisiin väitöskirjoihin, joissa valokuvaa käytetään aineistona. Kysyn väikkäreiltä, miten he aineistonsa esittelevät ja millaisiin teoreettisiin lähteisiin nojaavat. Kuinka eksplisiittisesti he siis metodinsa esittelevät tältä osin.

 P.s. Tuli mieleen vanha vitsi: Voi kun ois viulu! Voi kun osais soittaa!

Kenttätyöraportti

Bloggasin elokuun lopun kenttätyömatkaltani projektimme 'virallisessa blogissa' www.kylakoulunjalkeen.blogspot.fi

Kokeilua jäsennyksiksi

No niin, nyt siis käännetään ajatukset ydinongelmien ja - ilmiöiden hahmottamiseen, tutkimustehtäviin, näkökulmien rajaukseen, käsitteellisten tarkastelukulmien etsimiseen.

Etnografisen tutkimuksen yksi tulos tulisi olla ilmiön uudenlainen käsitteellinen jäsentäminen. Analyysin on tarkoitus siis päätyä muun muassa tähän. Jokunen jäsennys joistakin ilmiön ulottuvuuksista pyörii mielen päällä. (Yöllä näin unta, että rämmin Kaverin kanssa iltahämärissä jonkinlaisella polulla ja päädyin johonkin rakennukseen, jossa nainen totesi, että mitä te näitä kouluja tutkitte, ne ovat kaikki samanlaisia, tiedän, kun olen ollut niissä töissä eri puolilla Suomea. Minä siihen, että eihän me KOULUJA saati opetusta tutkita.)

Nyt niitä jäsennyskokeiluja (jotka eivät ehkä edes toimi):
Totunnaisen ja tämönhetkisen ristiriita. Osa paikallisista ihmisistä tuntee haikeutta ja tyytymättömyyttä, koska vertaavat entiseen ja totuttuun. On eri asia, jos tulee muualta tietoisena nykyisestä ja valitsee sen.
Läsnäolon ja poissaolon yhtäaikaisuus: jotain ei paikkaa pitkään asuneille ole enää olemassa objektiivisesti, mutta kokemuksellisesti on. Läsnäolo ja poissaolo ovat yhtäaikaisia sen kautta "mitä pitäisi olla", "mitä oli" ja "mitä voisi olla" ja "mitä on". Amputoinnin jälkeen jalka on olemassa vain omana kokemuksena (vai onko?)
Jokaisen mennyt on aina mukana uudessa tilanteessa.
Jokaisella sukupolvella on omat aikaansaannoksensa.

Nyt ajattelen, että "koulu" olisi yksi paikallinen kulttuurinen ja yhteiskuntapoliittinen paikallinen konteksti. Koulurakennus on fyysinen tila, jolla on fyysinen sijainti - ja sosiaalinen tila, ahdillisesti risteysasema, jossa erilaiset kohtaavat - tai eivät kohtaa. Aiemmat kokemukset tilasta ovat oleellisia kohtaamisissa ja tulkinnoissa.

Kyläkoulut kierretty - entä sitten

Kunnan eteläpään kylät tuli eilen kierrettyä, 120 km, reilu 4 tuntia ja viisi koulua (yksi naapurikunnan puolella). Tähän reittiin taisi mahtua ääripäät - ainakin, jos rakennusten kunnosta puhutaan: oli vimpan päälle perinteitä kunnioittaen entisöidyt koulurakennukset ja koko pihapiiri (sitä monista koulunpihoista tuttua pientä, punaista hirsisaunaa myöten). Ja toisena ääripäänä sitten pusikon ja vesakon keskellä lahonnut lautakasa, jota emme ilman paikalle sattunutta kyläläistä isäntää olisi löytäneet. Rakennus itsessään on purettu pois, mutta rippeet on jätetty niille sijoilleen. Hirret elävät uutta elämäänsä jossain länsirannikolla.

Pystyyn jääneessä ruokalakeittola-rakennuksessa lahot portaat, ovi auki, ikkunat rikki ja keittiökoneet ruostuneet paikoilleen.

Eilisen kouluista yksi oli kolmen sukupolven vakituisena asuntona. Pihapiirissä ravihevosia ja koulurakennuksessa myös isännän LVI-yrityksen toimisto. Toinenkin koulu oli asuinkäytössä: siinä sijaitsee lastensuojelulaitos. Kolme pystyssä olevaa koulurakennusta ulkorakennuksineen olivat kaikki huolella hoidetun oloisia.

Mutta nyt on kyläkoulujenkiertelykiintiö täynnä tällä erää. Siltä osin ja muutenkin täytyy ryhtyä tekemään välitilinpäätöstä eli pohtimaan, mitä tutkimusmielessä on kaikesta viiden kuukauden aikana tehdystä jäänyt käteen: mitä olemme löytäneet, miten löytämäämme analysoimme ja miten tästä keväällä edetään.

Siirryn siis kohta kentältä kammioon keskustelemaan kirjallisuuden kanssa. Kirjoittanuthan olen nytkin, sillä etnografisessa tutkimuksessa kirjoittaminen on keskeinen osa tutkimusprosessia. Se on yksi menetelmä, ei pelkkä raportointitekniikka. Tänään kuitenkin vielä haastattelu.

Koulukierroksella

Satoi, kun läksimme ekaluokkalaisen kanssa kotioveltaan risteykseen odottamaan bussia. (Neljäsluokkalainen oli sairas.). Muuten tyhjän bussin takapenkki oli kolmen teini-ikäisen tytön käytössä, näitä pieniä koululaisia astui autoon matkan varrelta neljä, isompia enemmän. Matka koululle kesti 45 minuuttia.  Paluumatkan bussi kiertelee kuulemma enemmän.

Jatkoin nuoruuden kaverin kyydissä kyläkoulujen etsintäkierrokselle. 130 kilometrin matkalle mahtui yhdeksän entistä koulurakennusta, aikaa rundiin meni kuusi tuntia. Otin jokaisesta rakennuksesta valokuvia sekö tein erilliset muistiinpanot. Tähän lyhyt pika-analyysi: rakennuksista kaksi oli hyvin käyttämättömän näköisiä, toiseen ei päässyt autolla pihaan, muutama oli vapaa-ajan käytössä ja kahdessa asuttiin ympärivuotisesti. Jonkinlainen asuinkäyttö siis käyttötarkoituksena, yksi kansalaisopiston kudontapiirin tilana.

Yhdessä paikassa tapasimme asukkaat, toisessa tulisijoja kunnostavan muurarin, kolmen kohdalla lähistöllä liikkuneen ihmisen. Yksi ei tiennyt, kuka koulun omistaa, toinen tiesi tarkalleen, ketä koululla asuu - ja kolmas tiesi vähän jotakin nykyisestä omistajasta. Nämä ihmiset olivat miltei ainoat, jotka matkan varrella ylipäänsä näimme - paitsi "kyläkauppakylällä", jossa kävimme kahvilla. Kahvinurkkaan kertyi taas pöydällinen ihmisiä - ja siinä kuulimme, että yhden asutun koulun omistajan mies oli eilen kuollut. Emme sitten yrittäneet tavoittaa omistajaa.


Huomenna koluamaan loput viisi koulua.

Tässä kunnassa virallisin tienvarsimerkein merkittyjä kyliä taitaa olla vain kaksi, toinen sen 1970-luvulle itsenäisen kunnan kirkonkylä. Toinen entinen teollisuustaajama. Kyläyhdistyksiäkään ei toimi monta.  Kotikonnuilla pohjois-Karjalassa on toimintaa kylillä selvästi enemmän ja sinisin tielyltein merkittyjä kyliä tuon tuostakin. Täytyy miettiä, mikä kaikki tätä voisi selittää. Yksi selittävä tekijä lienee kunnan pinta-ala - suht lyhyet välimatkat. Sellainen kylätalomeininki täältä puuttuu myös. Yksi kylätalo ja kaksi seurojentaloa taitaa olla kyläläisten käytössä.  Entä Leader-politiikka? Sehän vaihtelee alueittain paljonkin, siis se, millaista toimintaa alueella tuetaan - henkisesti ja taloudellisesti.

Aamu ietteitä

Takana huonosti nukuttu yö, vettä lotisee mökin kattoon. Kello 7.30 olen sopinut tapaavani kaksi koululaista heidän kotiovellaan, noin 8 km päässä majapaikastani. Lähden siis mukaan heidän koulumatkalleen.
Tämän kunnan yhden pohjoisen kylän olen valinnut mukaan siksi, että se on kahden maakunnan (oikeastaan kolmen) rajalla, sieltä on yhtä pitkä matka (noin 30km) kolmen kunnan keskustaajamaan ja se on kunnan etäisin kylä.
Lisäksi tunnen sitä pitkäaikaisena kesäasukkaana, koska nykyisin lähin mökkiläisen kauppa on siellä. nuoruudessani lähin kauppa oli täällä mökkikylällä, 2 km päässä. Sen lakattua kulki myymäläauto. Sitten siirryttiin käymään 9 km päässä olevan kylän kaupassa. Sen jo aikoja sitten lakanneen kaupan jälkeen oli vuorossa tämän tutkimuskylän kauppa, matkaa noin 17 km. Siellä oli vielä muutama vuosi sitten sekatavaramyymälän lisäksi hyvästä palvelustaan ja nopeista toimituksistaan kuuluisa rautakauppa. Omistajan kuoltua molemmat kaupat sulkivat ovensa. Vuoden kiinniolon jälkeen mylän sinnikäs toiminta johti sekatavarapuolen uudelleen avaamiseen, nyt valikoimaltaan kapeampana. Omistajanvaihdoksia on ollut uuden kanssa jo nyt ja koko ajan kylä varpaillaan sen suhteen, jatkaako kauppa vai ei.

Mökkikylän iäkkäät asukkaat ovat voineet viime vuosina tilata ostoksensa kunnan keskustaajaman kaupasta (jonka myymäläauto täällä ailanaan liikkui.)  nyt myös tutkimuskylän kauppias tuo tavaroita kotiin. Valikoimat toki vähäisemmät.
Koulu siis lakkautettiin tänä syksynä, joten koululaiset, joiden matkaan lähden, ovat uudella -entistä pidemmällä -koulumatkalla. En tunne heitä eivätkä he minua.

Pari päällimmäistä huomiota

Tällaisen tiivin kenttäpäivän jälkeen on aika täysi (tai tyhjä) olo. Kahden kylätoimijan haastattelu kesti 1,5 tuntia, ylikin.
Kunhan haastattelu on litteroitu, pääsee sitä tosissaan analysoimaan ja sieltä löytyy asioita, joita nyt ei ajattele.
Juuri nyt päällimmäisenä ajatuksena on, että
-sekä haastattelemani henkilöt (mies ja nainen) että muut tapaamani ihmiset (vanhan kaupan asukas, parturi, kyläkauppias - kaksi naista ja mies) olivat kaikki aikuisiällä kylään muuttaneita 2-20 vuotta sitten) ja kauppias asui kunnan toisella kylällä- josta sieltä ei ollut syntyisin. Kukaan ei siis ollut käynyt noulua kylällä. Koulun merkitykset eivät puheessa myöskään mietoutuneet mustoihin vaan tiukasti nykypäivään, mm. Siihen, että kun koulu nyt lakkasi, arvuutellaan miten käy yhteisten kokoontumistilojen (parturi jumppaa koulun salissa, kylätoimijat huolehtivat myös ulkoliikuntatiloista.) liikuntaa koululla on järjestänyt kansalaisopisto, mutta myös yksityinen yritys ja urheiluseura.
Sisäliikuntaan sopivaa tilaa ei muuta oikein ole. Tyhjillään oleva kaminalla lämpiävä seurojentalo tulee lähinnä mieleen. Nyt odotetaan, mitä koululle tapahtuu. Huhuja liikkuu.

Kaupan kahvinurkkaus termareineen on kylän "huoltoaseman baari". Kauppiaan mukaan päivän mittaan ainakin kolme pöytäseuruetta tapaa siellä toisiaan.

Kohtaamisia kylällä

Haastattelua odotellessa käppäilin tämän päivän kylällä kameran kanssa. Osuuspankki auki kahdesti viikossa muutaman tunnin, parturi maanantaisin, pubi-ravintola kesällä joka päivä ja nyt vielä viikonloppuisin. Tarmo lähikauppa on kesällä auki päivittäin, nyt kuutena päivänä ja talvisydännä ehkä viitenä.
Kaupan edessä tapasin naisen, joka kysyi, voiko auttaa. Kerroin aisani. Hän on miehensä kanssa kotoisin Helsingistä. Etsivät vanhaa kaupparakennusta, pitävät nyt maalaispuotia kesäisin. Kaikki on mitä tarvitaan. Lääkäriin 30 km, ongelma ei ole matka vaan se, etti aikoja tahdo saada. Erityislääkäriä nainen tarvitsee, matkaa 100 km. Tiesi muuttaessaan. Muualta tullut on tehnyt valinnan. Tietää, ettei R-kioski ole nurkan takana. Kaikki tarpeellinen on kylällä. Nainen pitää blogia, jota ryhdyn seuraamaan. Saa palautetta, että pitäisi puhua kylän ongelmista enemmän.

Parturi on asunut kylällä vakituisesti muutaman vuoden, muutti pysyvästi, kun miehen vanhemmat kuolivat. KAikki tarpeellinen on kylällä: maisema, marjapuskat ja uimaranta. Talvella leivotaan, tehdään ruokaa, hiihdetään ja käydään jumpassa (mikäli jumppa jatkuu, kun koulu lakkasi).

Kauppias asuu toisella kylällä noin 20 kiolmetrin päässä. Kesällä tulee toimeentulo, tehdään 24/7 kahdeksan viikkoa, enempää ei jaksaisi.
Toivotti tulemaan aamupäivällä, kun asiakkaita vähemmän. Harmaatukkainen asiakas tuumasi, että me herätään myöhään täällä kylällä. Kaupassa on pieni kahvilanurkkaus.

Kaikki tapaamani ihmiset ovat auliisti auttaneet ja heittäytyneet juttusille. Nyt haastattelun tekoon kylätalolle.

Autotta

Olen aiemmin jäsentänyt maaseudun ihmisten vaihtoehtoja sen pohjalta, onko heillä auto käytettävissä. Lapset ja nuoret ovat myös autottomien ryhmä, jonka kyytivaihtoehtoja tai kyydin puuttumisen seurauksia ei ole tutkittu.

"Joku sanoo...joku taas sanoo"

Järjestelen ensi viikon kenttätyötä. Tällä kertaa jo vähän systemaattisemmin: aikanaan itsenäisen kunnan  kirkonkylän kylätalolle (kunnantalolle) maanantaina. Tästä entisen pitäjän keskustasta on liitoksen jälkeinen tullut palvelujen suhteen sivukylä jo vuosia sitten. Tuoreen kuntaliitoksen jälkeen se on muuttunut sivukylän sivukyläksi sillä edellisessä kuntaliitoksessa uuden pitäjän keskukseksi muodostunut kirkonkylä näyttää nyt tuoreessa kuntaliitoksessa menettävän toimintojaan kuntaliitoksen toisen osapuolen keskustaan. (Meneekö mutkikkaaksi? Tässä toistuvien kuntaliitosten edetessä keskuksista tulee sivukyliä ja sivukylistä - niin, mitä?)

Menen kylätalolle tapaamaan kyläläisiä sekä haastattelemaan kyläyhdityksen puheenjohtajaa.

Löysin kyläyhdistyksen välityksellä myös tutkimuksen ensimmäiset koululaiset, 1. ja 4.-luokkalaiset pojat, jotka aloittivat pari viikkoa sitten koulunsa uudessa paikassa. Ainakin matka (joka eimminkin tehtiin autokyydillä) piteni ja koulu isoni.

Pojat olivat äidilleen luvanneet, että voivat osallistua tutkimukseen. Niinpä ensi viikon tiistaina kello 7.40 ajan heidän kotipihaansa ja kuljen siitä koululle koulukyydissä. Takaisin palaan nuoremman pojan kyydin mukana. Haastattelen pojat ja äidin sitten jälkeenpäin.

Poikien äiti sanoi puhelimessa, että erilaisia busseja kulkee tällä hetkellä "kamalasti".  Poikien aiemman koulun lakkauttamispäätös tehtiin vasta kesällä, kuljetukset oli jo tarjousten perusteella sovittu - ja nyt sitten järjesteltiin lisäkuljetuksia.
Nainen sanoi myös, että "en sitten teidä, miten jatkossa kyydit kulkevat...joku sanoo yhtä ja joku toinen sitten sanoo (toista)..."

Tämä epätietoisuus, huhut ja erilaiset sanomiset ovat kylien tätä päivää. Ratkaisuja palveluiden lopettamiseksi tehdään nopealla aikataululla. Tässäkin tapauksessa koululle oli jo luvattu lisävuosi, mutta päätös muuttui kesän aikana ja kuoululaiset olivat yllättäen uuden edessä koulun alkaessa. (Se niistä aikanaan rummutetuista pehmeistä laskuista.)

Kuvasta on tullut sanan kaltainen kommentti

Valokuvataiteen museossa avautuu snapshot-valokuvanäyttely, jossa yhtenä teemana on kuvan uudenlainen rooli kommunikoinnissa. Kuvan todetaan lähentyneen sanaa kertomisen tapana.  Kyläprojektissamme kuvalla on kaksi roolia: Ne ajatellaan raportoidessa sanojen kaltaisina. Lukija ja katsoja tekevät tulkintansa kuvin ja sanoin kertomastamme.

Toisaalta kuvat toimivat sanojen tavoin kenttätutkimuksen muistiinpanoina.

Tämän näyttelyn haluan nähdä.

Muistiinpanoja

Aamulenkillä koirien kanssa komen kylätutkimuksen teemaa pyöri mielessä

1. Kyläkoulujen lakkauttamisen  seurauksena kylän koululaisten koulumatka pitkittyy ja mutkistuu. Tähän mennessä keskusteluihin aiheesta tässä tutkimuksessa on osallistuneet aikuiset, jotka sanovat, että
- koulumatkaan käytettävä aika on pitkä, usein kohtuutonkin
- koululla kyydin odottelu on raskasta
-koulumatkan kuljetusketju on monimutkainen ja katkonainen ja sisältää odottelua (karhujen keskellä, tuulisella aukiolla)
-kouluun lähtöön motivoituminen vaikeutuu matkan vuoksi
- kyliltä muutetaan pois, kun joudutaan koulukyytien varaan
- kylille ei muuteta, koska koulua ei ole (ja joudutaan koulukyyteihin)

Toisaalta Päivi Harinen tutkii koulukyytejä ja toteaa, että se on yhteisen hengailun paikka.

Mitähän eri ikäiset koululaiset sanovat? Esimerkiksi ensimmäisenä kyytiin nousevat? Se voisi olla aivan yksi tutkimusteema - ellei jo jossakin ole.

2. Toisen asian jo unohdin...(näin käy, kun ei kirjoita avainsanoja heti ylös).. Muistin sentään: Tyhjän koulun aihepiiriin kuuluu siis aivan käyttämättömänä oleva "hylätty" koulu (joka on ollut myynnissä muttei ole löytynyt -sopivaa-ostajaa), mutta yksi vivahde tyjästä koulusta on myös mukakäytössä oleva koulu, jossa kuitenkaan ei kylän näkökulmasta ole mitään toimintaa eikä käyttöä tai se "oikea käyttö" (esimerkiksi vapaa-ajanasuminen), jota kylällä odotetaan ei etene vaan koulua korjataan hyvin, hyvin verkkaisesti ja näkymättömästi eikä suunnitelmista tiedetä, eikä loppua näy.

3. Mitä tarkoittaa, kun ihminen sanoo vapaa-ajankylästään viihtyvänsä siellä, koska siellä "aika pysähtyy"?

Kesäteattereista

Aamun Karjalaisessa oli juttu kesäteattereista "Kesäfarssi pesi laitosteatterin". Mielestäni korostunut vertaus laitosteatteriin Pohjois-Karjalassa on turha ja kiusallinen. Kylillä kierrellessäni kesän mittaan olen käynyt myös muutamassa kesäteatterissa - niitähän on todella paljon esimerkiksi Pohjois-Karjalassa (onkohan kukaan laskenut?), osin puhtaasti kyläläisistä koostuvia harrastajateatteria, joskus mukana on myös ammattilaisia. Ohjaajienkin ammatillisuus vaihtelee.

Teatterin tutkimuksen seuran puheenjohtajan Marjatta Häti-Korkeilan mukaan kesäteatterit ovat poikkeuksellinen suomalainen ilmiö. Hän luettelee syitä sen suosioon: yhteisöllisyys ja lavalla on lupa olla joku toinen. Toisaalta kesäteatterit ammattimaistuvat ja ohjelmat monipuolistuvat. Paikalliset aiheet ovat lisääntyneet. Kesäteatteriin mennään katsomaan tuttuja. Joensuun kaupunginteatterin johtaja jäsentää kesäteatterin eroja: Ammattimaiset, business-tavoittein toimivat kesäteatterit - yhteisölliset kyläteatterit. Niiden suosio liittyy kesälomaan, ulkoilmaan ja muuhun ulkoilmanäyttelemiseen. (Ulkoilmanäyttelemien, by the way, voisi lisääntyä laitosteatterissakin. Toisin sanoen teatteriesityksen paikkoja olisi paljon.)

Minustakin on helppo tulkita kyläläisten tekemä kesäteatteri yhteisöllisyydestä lähteväksi ja yhteisöllisyyttä lujittavaksi. Sen toteuttamiseen osallistuu laaja joukko muitakin kyläläisiä kuin näyttelijät. Useimmiten sitä tehdään edelleen talkoilla, jotkut toiminnot (kuten kahvio) on voitu ulkoistaa yrityksille. Eräällä tutkimuskylällämme muistellaan vieläkin kymmenen vuotta sitten toteutettua kesäteatterinäytelmää: näytelmäharjoitukset, puvustukset (jopa liikenteenohjaajat puettiin), lavastukset, kahvitukset, liikenteenohjaukset (jonka hoitivat alueen karavaanarit talkootyönä),  teatterilavan korjaamiset ja rakentamiset. Ja mitä kaikkea muuta siihen liittyikään. Kyseessä oli monen vuoden projekti, koska näytelmää myös esitettiin useana kesänä.
Yhteisöllisyys syntynee toiminnasta?

P.s. Neljän kesäteatterin kokemuksellinen saldo omalla kohdallani jäi laihaksi. Kaikkein ammattimaisin yritti olla hauska, mutta mielestäni oli erittäin tylsä, suorastaan pitkästyttävä. Oma suosikkini oli Rääkkylän kesäteatterin näytelmä: Jukka Itkosen teksti, taitava ohjaus, mainio lavastus (ja esityspaikka navetan ylisillä) ja taitavat, hyvät harrastajanäyttelijät etenkin päärooleissa. Esitys oli myös hauska - minua nauratti oikeasti (kaikki tutut kliseet) - vaikkei kesäteatterin tarvitse hauska ollakaan. Epäonnistuminen hauskan yrittäminen on huono juttu.

Kahvila ja baari

Tarkoitus oli tänään ajella maakunnassa tunnettuun kyläbaariin, joka on niitä ainoita kylillä ympäri vuoden auki olevia baareja (ellei muutamia huoltoasemia oteta lukuun). Matkalla pysähdyin kauniilla paikalla järven rannalla valtatien varrella olevaan kahvioon, joka on auki kesäisin 1.6.-31.8. Kiittelin monipuolisia suolaisia leivonnaisia ja kahvilan omistaja kertoi totuttaneensa asiakkaansa kuuden vuoden aikana niihin - nousee joka aamu aikaisin leipomaan.

Omistaja on pitänyt kesäkahvilaa kuusi vuotta. Vakituinen parinsadan ihmisen asiakaskunta koostuu kyläläisistä, työmatkalaisista ja turisteista. Omistaja perheineen asuu kylällä.

Kertoi, että poikansa ehti käydä kolme vuotta kyläkoulua kunnes se lakkautettiin vuonna 2005 ja siirtyi heti jonkinlaiseen työpajakäyttöön (tarkemmin ei tiennyt.) Hän innostui luettelemaan monta asumiskäytössä olevaa seudun koulua. Itsellään on pieni mökki naapurikylällä, jonka kylän molemmat tunnemme ja jonka vanhoja rakennuksia minäkin olen usein ihastellut. On pieni teollisuusyhdyskunta, jossa on persoonallisia rakennuksia. Nainen sanoi, että tuolla kylällä on omanlaisensa tunnelma, jostakin syystä hän viihtyy siellä erityisen hyvin. (Olen omien kokemusteni vuoksi samaa mieltä, täytyy pohtia mistä kaikesta "tunnelma" tulee.)

Kyselin muutamalla sanalla palveluista. Kuntaliitos vei palvelut. Tukussa käydään naapurikaupungissa, jossa mies on töissä. Monet terveyspalvelut ovat kadonneet 50 kilometrin päähän liitoskunnan keskukseen. Oman kirkonkylän kaksi kauppaa eivät oikein houkuttele.

Seuraavassa baarissa olikin sitten lähinnä paikallisia miehiä (kolme). Tälläydyin salakuuntelemaan heidän juttujaan: säistä, marjastuksesta (marjastajia ei ole näkynyt), kuivasta kesästä, katiskoilla käynnistä, raekuuroista ja sateen tarpeesta. Sellaista tuttujen keskinäistä turinaa. Ennestään tiedän, että tämä paikka on kyläläisten kohtaamispaikka. Vuokrarivitaloasuntoja näytti ilmoitustaululla olevan tarjolla.
Kouluakin kyselin, mutta sain sen nykykäytöstä vältteleviä vastauksia (tiesin kyllä suurinpiirtein, millaisessa käytössä on) enkä sitten lopulta mennyt sitä etsimään.

En lopulta saanut oikein mitään irti täällä määränpäässä, kiinnostavampi keskustelu syntyi siellä edellisessä paikassa.

Szymborskaa

Kesken kaiken jaarittelun putkahti päähän yhden suosikkirunoilijani Wislawa Szymborskan luomus:

Kolme merkillistä sanaa

Kun lausun sanan Tulevaisuus,
Ensimmäinen tavu häipyy jo menneisyyteen

Kun lausun sanan Hiljaisuus,
Rikon sen

Kun lausun sanat "Ei mitään",
Luon jotain olemattomuuden vastaista.

#####

Luen runoa tieteenfilosofisena pohdintana kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta ja kielestä todellisuuden tuottajana. Ajatus siitä, että tutkin maaseudun nykytodellisuutta on haavoittuva. Mutta entä jos totean, että tutkin maaseutuelämää vuonna 2014? Olkoon NYT siis vuosi 2014 - kuten tutkimussuunnitelmassa on todettu. Sanoilla voi määritellä toisia sanoja ja käsitteet - nehän ovat keskeinen osa yhteiskuntatieteellisiä tiedonmuodostusta.

Meille luvattiin....mutta heti katosi

Olen näillä kenttätyöreissuillani kylille heittäytynyt (itselleni epätyypillisesti) herkästi juttusille miltei jokaisen ihmisen kanssa kylätaloilla, baareissa, kesäteattereissa, uimarannalla, rajanylitysmuodollisuuksissa ja ylipäänsä kaikkialla, missä ihmiset ovat hetkeksi pysähtyneet paikalleen. Parin utelevan kysymyksen (asutteko näillä seuduin, oletteko täältä kotoisin, tms.) on tuntunut tarpeelliselta kertoa, kuka olen ja mitä teen (maaseutukyliin ja palveluihin liittyvää tutkimusta). Ihmiset tarttuvat herkästi sanaan "palvelu" ja varsin usein keskustelu jatkuu tähän tapaan:

...kyllähän myö jo etukäteen tiijettiin, miten tässä tullee käymään, vaikka meille luvattiin, että palvelut säilyy...heti lähti kaikki... ei oo ennää kuin postilaatikko tuossa seinässä...

Ihmiset viittaavat siis kuntaliitoksiin, vaikka en niistä mitään ole kysynyt. Siis siellä, missä kuntaliitoksia on toteutettu. Hyvin nopealla silmäyksellä havaitsee ulkopuolisena liitoskuntien kirkonkylissä nopean kuihtumisen (tyhjien tilojen määrän). Kylillähän prosessi on alkanut jo aiemmin - ja tyhjille julkisille tiloille (kuten kouluille, asemarakennuksille, kaupoille) on viritelty uutta käyttöä. Toisilla kylillä onnistuneemmin kuin toisilla. Silti esimerkiksi hyvinvointipalveluiden kaikkoaminen entistäkin etäämmäksi (pois entisestä kuntakeskuksesta) puhututtaa kylilläkin ja se liitetään kuntaliitoksiin.

Iltapäivähellettä kenttätöissä

On ollut niin antoisa alkupäivä kylätutkijalla, että täytyy jo blogata itselle muistiin muutama juttu.
Ensinnäkin olen ennenkin huomannut antoisaksi tämän kentälle ilman suuria suunnitelmia tupsahtelun (etenkin alkuvaiheessaan), olisiko sitä kuljeskelun metodia tämä.

Netistä olin katsonut lähiseudun kylätalojen aukioloajat sekä mahdolliset majoitukset. Ensimmäisellä kylätalolla sitten ryhdyin selvittelemään majoitusta ja heti alkoi kylätaloisäntä (vapaaehtoistyössä, eläkkeellä) rimputella ja selvitellä majoituksia, joita ei siis löytynyt. Sen jälkeenhän hän järjesti minulle lammenrantamökin 13 km kylältä. Laittoi mukaan vettä kanisterissa sekä kylmäkassin, johon eräs toinen mies antoi mukaan jäisen mehukattipullon. Kävin muutaman kilsan päästä "elintarvikekioskista" ostamassa eväät. Siellä olin sitten "salolla", uin illalla ja heäilin aamulla auringon paisteessa. Kahvin olin korvannut kokiksella, ei se ihan sama asia ole. Uin taas ja lähdin matkaan toiselle kylätalolla lähikylälle.  Tämä kylätalo oli 1800-luvulla rakennettu koulu, jossa kahvio ja koulumuseo. Hyvin hoidettu rakennus ikiaikaisten kuusten ympäröimänä mäellä.

Kylätaloemäntä vaihtui isännäksi (pariskunta, talkootyötä) ja isännän kanssa sitten juteltiin niitä näitä. Muun muassa, että ehkä vain 10 pros kylän väestöstä on käynyt kylätalolla (koululla). Koulua vuokrataan tapahtumatilaksi, on harmi, ettei ole yhtään asuntoa vuokrattavaksi sillä ylläpitokustannuksetovat lämmityksen vuoksi kovat. Asunnon vuokralla saisi ylläpidon kuitatuksi.

Kylässä on ikään kuin kaksi kylää sisällä, toinen karjalan radan aikoina asemaseudulle muodostunut, toinen siirtokarjalaisten alue. Tuntuu, että vieläkin kulttuurierot jollakin tavalla taustalla kummittelevat.

Nämä rajakylät ohjaavat väkisinkin nykypäivän perspektiivin sijaan historiaan, niin omanlaisiaan ovat kylien tarinat.

Talolle saapui myös uusi isännälle tuttu asiakas, kahville ja koulumuseoon. Oli käynyt mopolla tankilla naapurissa, yleensä käy autolla, mutta huvikseen nyt helteellä mopolla. Oli syönyt rajan tuolla puolen. Totesivat yhdessä, että paikat rajan lähellä (huoltoasemat, ruokapaikat, kaupat) ovat siistejä ja viihtyisiä kun taas oman kunnan keskustassa tilanne alkaa olla päinvastainen.

Molemmat tankkaavat Venäjällä. Autotta ei kylällä enää montakaan ihmistä asu.
Asiakasmies asuu itsekin vuokralla vanhalla koululla, kaksiossa sukulaisen omistamalla. Toinenkin asunto on vuokrattu ja kolmannessa asuu omistaja. Luokkatiloista kokoontuu kansalaisopiston piiri

Paikalle osui myös turistipariskunta kahville. Heillä on tapana lomamatkailla molemmin puolin itärajaa. Sortavala on kuulemma mennyt heikompaan suuntaa. Kylätaloisäntä totesi, että siellä käy paljon venäläisiä turisteja, majoituspaikat on täynnä ja ruokailu kannattaa tilata etukäteen. Petroskoi on kehittynyt ja tie parantunut, totesivat.

Turisteina totesimme, että majoituspaikkojen nettitiedot eivät ole ajan tasalla. Miekin pistäydyin aamulla yhdessä netin perusteella somassa paikassa, joka osoittautui hoitamattomaksi, palveluita ei enää ollut kuin majoitus. Ystävällinen eläkeläispariskunta tosin tarjoutui tekemään ruokaa, jos maltan odottaa. En jäänyt, sillä outo haju karkoitti.

Ja palveluista sitten: olemme pakkosopeutuneet niiden katoamiseen, totesi koulun isäntä.

Tähän mennessä saamani infon perusteella kylien venäläisväestö on etupäässä vaimomuuttajia eikä heitä ole saatu oikein mukaan toimintaan, vaikka on yritetty. En kysynyt, miten on yritetty.

Kylätalon isäntä oivalsi, että olen henkilö, jolle häneltäkin oli eilen kyselty majoitusta. Kahden vierekkäisen eri kunnissa sijaitsevan kylän toimijoiden sosiaalinen verkosto on siis olemassa ainakin täällä.

Niin ja mopomieskin näyttelee kesäteatterissa, tosin toisessa kuin mitä kävin illalla katsomassa.

Avuliasta porukkaa olen tavannut kaikkialla.

Muutama huomio tämänkertaisen matkan varrelta

Kaksi kylää, monta kohtaamista mahtuu tähän päivään. Päällimmäisenä miltei kaikille paikallisille ihmisille yhteinen aihe: kysymättä puheeksi otettiin kuntaliitokset ja se, miten entisten kirkonkylien nopea näivettyminen heijastuu kielteisesti kyliin tyyliin "meille luvattiin, että palvelut säilyisivät" - mutta toisin on käynyt. Kaupan tilalle on tullut jotakin, jolle ei oikein löydy nimeä, lähinnä kai jonkinlainen elintarvikekioski, jossa kaikki on melko kallista.
Tai sitten "kaikki" on viety.
Mutta mitä ihmiset sitten nostivat esiin kysellessäni arkipäivään kaivattuja parannuksia : hidasteet kylätielle, jossa autot eivät noudata nopeusrajoituksia, esimerkiksi. Lopulta ei puhuttu palveluista. Niiden etäisyys otetaan näissä rajakylissä itsestäänselvyytenä, samoin auto ja venäjän bensa. Joku totesi käyvänsä tankilla yöllä, koska päivällä jonotus voi viedä aikaa ja reissu kestää vartista kolmeen tuntiin.

Yksi mieleen jäänyt asia liittyy turismiin. Turistit pysähtelevät kuulemma kysymään auki olevia paikkoja, nähtävyyksiä, tietä ja milloin mitäkin. Tapaamani nainen sanoi, että hänkin on usein keitellyt kahvit ohikulkijoille, koska mikään pysähdyspaikka ei ole ollut auki. Monet sulkevat ovensa jo elokuun alussa - jos ovat auki ollenkaan. Minäkin kyselin lähellä olevan turistipaikan aukioloa, mutta ei hän tiennyt. Ei meille kerrota, ei meitä informoida, totesi hän.

Huomion itse, että infokyltit esimerkiksi nähtävyydestä tai maja- ruokapaikasta olivat paikoin ränsistyneitä ja kallellaan kaatuneita).. Alkoi jo itseänikin jännittää, löytyykö jostakin jotakin syötävää ja riittääkö bensa. Syötävää löytyi auki olleelta kylätalolla ja bensa riitti rajan tällä puolem olevalle tankille. Kylätalo ympäristöineen oli hyvin merkitty ja nätiksi laitettu

Turistit ovat osa monien kylien arkea. Mutta millainen osa ja mitä heidän palveluistaan tiedetään tai haluttaisiin tietää.

Käväisi mielessä, että netissä asiat on jo aika hyvin esitelty, mutta konkreettinen, fyysinen infopuhelimesta on paikoin unohdettu.

Kylätalo, jossa vierailin oli eräänlainen monitoimitalo sekin: kahvio, kirpputori, kokous- ja kokoontumistiloja, venäjän- ja suomenkielisiä toimijoita.

Minua autettiin auliisti ja kun osoittautui, että lähiseudun majoitustilat ovat täynnä, sanottiin, että kyllä minulle jotain keksitään. Keksittiin myös. Kirjoittelen tätä lammen rannalla sähköttömässä mökissä, jonka omistaa eräs paikallinen yhdistys. Tulin juuri kesäteatterista, joka oli hauska ja hyvä ja joka myös esiteltiin kylän yhteisenä voimanponnistuksena. Katsomo oli ääriään myöten täynnä. Vieressäni istui kesäpphjoiskarjalainen etelästä. Hänelle tämä oli kuudes kesäteatteri.

Aurinko laskee ja valoja ei ole, joten nukkumaan.

Ilman paikkamuistia

Eilen ja tänään ex-kyläkouluvierailu ja yksi haastattelu. Haastattelemansa 26-vuotias nainen on asunut kylällä avomiehensä kanssa kolme vuotta. Kylällä on vuoden mittaan yhteisiä tapahtumia (kirpputori, joulujuhla ja muutakin), mutta haastateltavilla ei ollut tietoa tapahtumapaikan historiasta, siis kuka ja mihin tarkoitukseen se on rakennettu aikanaan. Nyt sitä kutsutaan "torpaksi"ja siinä on isoja tiloja, ylhäällä asuntoja. Voisi olla seurojentalo tai koulukin. Kiinnostavaa minusta on se, että energinen ja aktiivinen haastateltavana ei tiennyt paikkojen menneisyydestä eivätkä ne häntä kiinnostaneet. Kyläkoulu kai joskus on kylällä ollut, mutta kylältä kotoisin oleva avomies on jo käynyt koulunsa toisella kylällä. Anoppi kuulemma tietäisi.
Palveluista lähin ja merkittävin on bensa-asema Venäjän puolella. Kaikki muut palvelut sijaitsevat 40-75 kilometrin päässä. Siksipä tankkaaminen rajan takana on hyvä etu: kaikkeen tarvitaan autoa. Autot starttaavat kotipihassa kuulemma joskus 10 kertaakin päivässä. Litteroin haastattelun referoiden lähipäivinä.  Monta plussaa maalla-asumisen puolesta informantti löysi.

Pysähdyin myös yhdellä ex-koululla, jonka pihassa istui mies ja nainen, ympärillään kaksi isoa koiraa. Koulu on tällä hetkellä heidän vapaa-ajanasuntonsa (koulu on järven rannalla). Suunnitelmissa on joskus muuttaa pysyvämminkin. Koulun entisestä omistajasta heillä oli epämääräistä tietoa (asunto ja jonkinlaista käsityöyrittämistä).
Kysyin lupaa ottaa valokuvia. Se sopi, mutta ei kuulemma ole mitään kuvaamista, sanoi mies osoittaen ulkorakennuksen keskeneräistä kattoremonttia. Siis täälläkin korjataan.
Pariskunnan miehen isä oli kotoisin lähikylältä.

varsin vähän oli heilläkin tietoa vapaa-ajanasuntonsa menneisyydestä.

Kulttuuritilana edelleen

Oma lukunsa ovat nämä ex-koulut, joissa tietoisesti "tuotetaan" kulttuuria. Kävin tänään koululla kuuntelemassa oopperaa. Ei siis mitään kesäteatteria (kaikki kunnia kaikenlaisille kesäteattereille, joiden merkitykset kylälle ovat moninaiset) vaan ympärivuotista taiteellista toimintaa idealla "me emme tule sinne, tulkaa te tänne".

Koululta oli kivenheiton matka (vajaa neljä kilometriä) entisen kunnan keskustaan. Kuntaliitosten jälkeiseen keskustaan kilometrejä kertyy  reilu 30.

Pelkästään nämä kulttuuripalvelut ovat vaikeasti hahmotettava kirjo kaikessa monimuotoisuudessaan. Yritysperustaisesta bisneksestä vapaaehtoisten voimin toimivaan. Kylälle asettuneen taiteilijan ideasta kylän ikiaikaisesta kulttuuriharrastuksesta ponnistavaan. Yhden henkilön luomuksista koko kylän tai jopa seudun yhteiseen taidonnäytteeseen. Yleisönä kuitenkin on useimmiten enemmän kuin oman kylän nykyiset asukkaat.

Korjataan ja korjataan ja...

Viime päivien keskusteluissa maaseutukierroksillani tyhjillään pidettäväksi ostetun koulun teema on noussut yhä uudestaan esille. Kuulen toistuvasti kertomuksia siitä, kuinka "joku" osti koulun yksityiskäyttöön ja käyttöä ei ainakaan ulkopuolelta katsoen ole ollut. Joku on saattanut myydä koulun jollekin seuraavalle - jonka on kuultu kertovan, että nyt koulu pannaan kuntoon. Paikalliset ihmiset seuraavat silmä kovana tuon lupauksen toteutumista, mutta aluksi ehkä jotain pientä touhua onkin, sitten taas ei mitää. Koulua "korjataan ja korjataan ja korjataan", mutta homma ei näytä etenevän.

"Joku" on usein kyläläisille tuntematon ihminen, jolla ei ole siteitä kylään. Itä-rajan pinnassa se saattaa olla venäläinen, jota ei koskaan näy. Mutta yhtä lailla on kylälle vieraita suomalaisia - joskus keskieurooppalaisia.
Kylillä pohditaan "jokua"  ehkä paljonkin: kuka, millä aikeilla, miten- ja seurataan silmä kovana, eteneekö käyttöönotto/ korjaaminen. Tuntuu, että mitä vähemmän tiedetään, sitä ennakkoluuloisemmin ja kielteisemmin koulun omistajaan suhtaudutaan.

Jotkut aktiiviset kylät tai aktiiviset ihmiset kylällä tekevät lähentymisyrityksiä.

Ylipäänsä tämä julkisten rakennusten (koulu, kauppa jne.) omistajan vaihdos on iso ja kiinnostava asia, jonka ympärillä saattaa kuhista kovastikin, huhut liikkuvat ellei tietoa ole.

Villen aineistossahan oli niitä kyliä, jossa kyläläiset ovat kampanjoineet sen puolesta, että koulu menisi tutulle yksityisomistajalle, joka on suunnitellut koulua tiettyyn käyttöön. Nämäkään suunnitelmat eivät aina toteudu. En tiedä, miten kylän ja tutun asukkaan suhde sitten jatkuu.

Koulurakennusmuisto

Koulumuistoja on kirjoitettu hyllymetreittäin. En tiedä, miten usein niissä muistellaan itse rakennusta. Kirjailija Heikki Turunen tekee sitä(kin) kirjoittaessaan Vuonislahden koulun 120-vuotisjuhliin runon: "...Entä itse koulurakennus! Ikkunatkin kahdeksan ruutuiset, ja miten pitkä oli niiden rivi yläluokasta veistoluokan päätyyn. Tuntui pitävän juosta hengästyksiin ennen kuin pääsi pääovelta koulusiivekkeen ympäri sisäpihalle, jonne opettajan asunto näkyi salaperäisen arvokkaana... (kuvaus jatkuu)"
Heikki Turunen kirjassa "120 vuotta kuusikosta kukkoon. Vuonislahden kouluhistoria 1888-2008), Vuonislahden kyläseura ry. Toimittanut Sirpa Sulopuisto, s. 52)

Ylläpidon tuskaa

Lueskelen Villen puhelinhaastatteluraporttia samalla, kun litteroin (referaatinomaisesti) viime viikkoista haastattelua kylällä.

Näyttää olevan yleisempikin trendi se, että kyläyhdistykset ovat vaikeuksissa koulun ylläpitokustannusten kanssa ja kouluja suunnitellaan myytäväksi eteenpäin samalla, kun kiinnostus koulujen ostamiseen on ylipäänsä vähentynyt.
Villen haastatteluissa todettiin, että lähinnä asumiskäyttö voi kattaa ylläpidon ellei kyse ole yritystoiminnasta. Tämä tuntuu olevan usein asian laita omien havaintojenikin pohjalta. Muitakin onnistuneita kyläyhdistysten (yhdessä muiden toimijoiden kanssa) räätälöimiä rahoitusmalleja Villen haastattelujen perusteella on. Niihin täytyy tutustua.

Onnistumisen kannalta on oleellista, millä hinnalla kunta on koulun kylälle myynyt. Mikäli koulun ostamiseksi on jouduttu ottamaan velkaa, rasittaa lainanhoito toimintaa, joka muuten pyörisi ilman suuria voittoja tai tappioita. Usein kyläläisten isovanhemmat ovat pitkälti talkoovoimin olleet koulua aikanaan rakentamassa, koulun paikka (ja osa rakennustarvikkeista) on kyläläisen lahjoittama - ja nyt tätä "omaa" ostetaan sitten kalliimmalla kuin yksityiset muita kunnan kouluja. Se koetaan epäoikeudenmukaisena.

Oman kylän yhdistykselle myyty koulu saattaa olla hinnaltaan huomattavasti kalliimpi kuin yksityiselle myydyt. Tällainen tilastoitu esimerkki meillä on. Huomio kiinnittyy siihen, että koulua on lakkauttamisvaiheessa moitittu huonokuntoiseksi ja sitä on käytetty yhtenä perusteena lakkauttamiselle.

Toisaalta puhelinhaastatteluaineistossa nostetaan esiin kuntia, jotka tarjoavat koulua ensimmäiseksi kyläyhdistykselle sopuhintaan.


Googlatessani huomasin, että Ruppovaaran koulu Kiteellä on tänä keväänä myyty hoitokoti Eerikalle (kaupunginhallituksen päätös 31.3.2014), joka on valtakunnallisestikin monin tavoin huomioitu muistisairaiden hoitokoti. Kauppahinta 20 000 euroa.  Karjalaisen uutisen mukaan  kouluun suunnitellaan tuettua asumista. Hyvinvointipalvelukäyttöön (asumiskäyttöön) siis on menossa tämä koulu.

Samanaikaisesti tarjouksia pyydettiin myös Juurikan koulusta. Tarjouksen oli tehnyt hanksalmelainen yrittäjä tarkoituksenaan majoittaa siellä marjanpoimijoita. Tämä tarjous jätettiin pöydälle. Marjanpoimijoiden majoitus kuulostaa periodikäytöltä

Marjanpoimioiden majoituskäytön yleisyys Pohjois- ja Itä-Suomessa on yllättänyt. Kovasti kiinnostava on tämä globalisoitumisen seurauksena syntynyt ilmiö, mutta ei taida kuulua suoranaisesti hyvinvointipalvelututkimuksemme tematiikkaan.

Haastattelun iloa ja tekniikan harmit

Viime viikon kenttäreissulla haastattelimme kylätoimijoita, kuljeskelimme kylällä ristiin rastiin ja Katri otti myös paljon valokuvia.
Haastattelusta tuli lopulta pari- tai peräti ryhmähaastattelu, koska kyläyhdistyksen ihmisiä oli paikalla kolme, vaikka olin sopinut haastattelun vain yhden ihmisen kanssa. Tämä porukka antoi meille aikaansa yli kaksi tuntia - eikä heillä vielä sittenkään tuntunut olevan kiire. Tämän tapaisissa tutkimuksissa sitä aina ajattelee, että on pelkästään saavana osapuolena, mutta kommenteista päättelin, että haastateltavatkin innostuvat katsomaan ja arvioimaan toimintaansa vähän etäämmältä ja saavat siten itsekin uutta perspektiiviä siihen jokapäiväiseen tekemiseen.

Haastattelu tehtiin entisellä kyläkoululla kahvipöydän ymärillä. Koulu on nykyisin kyläyhdistyksen omistuksessa ja siellä on monenlaista toimintaa. Ylläpitokustannukset ovat kovat ja yhdistyksellä onkin uusia suunnitelmia koulun suhteen.

Käytin ensimmäisen kerran (vanhaa, tuttua) tallenninta. Haastattelu kyllä tallentui, mutta laatu on heikko ja ongelma on, että en saa sitä siirrettyä tietokoneelle. Ohjelma ei tunnista sitä enkä uskalla paljon temppuilla asian kanssa etten vahingossa deletoi haastattelua.

Niinpä aion käyttää tämän viikon siihen, että puran haastattelun referoiden suoraan laitteelta.Tulee olemaan iso urakka.Sana sanalta en edes yritä purkaa, vain pääajatukset ja kiinnostavat sanonnat, joita tuli paljon.

Tästä on hyvä jatkaa: purkaessani voin vielä pureskella esille tulleita teemoja (minulla oli teemahaastattelurunko, jota väljästi noudatin (tuo sanonta taitaa olla Hirsijärvi-Hurmeen perusoppikirjasta.)

Tiivistäen kyläkoulujen "entisyys"

Pähkäilen, että koulutoiminnan lopettamisen voisi tiivistää niin, että alueellista ja sosiaalista tasa-arvoa ja hyvinvointivaltion ideaa rakentanut lainsäädäntö ja professiot jättivät kylät.Näin (karrikoiden) lähti kyliltä myös valtion (kasvatuksellinen ja tiedollinen) ohjailu ja kuntien juridinen vastuu. Jäljelle jäivät hyvinvointivaltion fyysiset rakenteet ja kuntien moraalinen vastuu.

Tämä nyt kuulostaa provosoivala, mutta jotenkin tämä julkisen vallan paikallinen häipyminen on kiteytettävissä.(Tähän tiivistykseen hiipii sellainen moraalinen närkästys, joka ei ole tarkoitukseni. Pikemminkin haluan todeta muutoksen.)

Ja kyllähän toki se ohjailu säilyy, koska opettajat opettavat lapsia edelleen opetussuunnitelmien mukaisesti, nyt vaan heidät viedään pois kylästä.

Maailman eniten tutkittua kylää tutkitaan jälleen

http://www.maakaista.fi/item/870-maaseutu-muuttuu-mutta-ei-h%C3%A4vi%C3%A4

Kylää ei pidä enää tarkastella fyysisenä paikkana vaan sosiaalisten suhteiden verkostona, joka ulottuu kylän ulkopuolelle. Näin toteavat  Karjalan tutkimuslaitoksen Sivakka-Rasimäki-kylätutkijat, jotka taas matkaavat kylälle. Tätä vuosikymmenestä toiseen toteutettua kenttätyömenetelmiä käyttävää, monitieteistä tutkimusta arvostetaan laajalti, myös kansainvälisesti. Se kertoo monesta näkökulmasta yhteiskunnan rakenteellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista muutoksista. Tutkimuksesta julkaistut kirjat kuuluvat ehdottomasti maaseutu/-kylätutkimuksen lähteisiin.

p.s. Se pieni yksityiskohta pistää silmään, että kylätutkimuksen kenttätöitä tehdään aina kesällä.

Kyläkoulurakennukset -kulttuuriperintöä?

Olen tehnyt erittäin pinnallisen exkursion kyläkoulurakennusten historiaan. Tämä kiinnostus kyläkouluihan alkoi eräällä tavalla sattumalta. Tarinan olen kertonutkin: Asuin 6-vuotiaaksi Tl Kosken Satopään koululla, joka mitä ilmeisemmin rakennettiin suuria ikäluokkia varten - ja lakkautettiin pian niiden kasvettua. (En ole asiaa tarkastanut.) Koulurakennus oli punamullan värinen, valtavan kaunis kaksikerroksinen rakennus, sisällä hirsiseinät. Meillä yläkerran kodissa oli keittiössä kaunis kaari-ikkuna. Punainen pihasauna ja ulkorakennukset (jossa tietenkin olivat ainakin ne monireikäiset tyttöjen ja poikien vessat ja luultavasti myös meille opettajaperheille omat.Tätäkään en muista, arvaan vaan.)
Kymmenen vuotta sitten ajoin etukäteen tietämättä aivan samanlaisen kyläkoulun pihaan Heinävedellä. Se oli yksityiskotina (ja supikasverstaana ja montaa muutakin pientuotantoa siellä taidettiin harrastaa). Kyläkoulun rakennshistoria tunnettiin seillä (koululla asui arkkitehti, joka ehkä vielä lisäsi kiinnostusta tämän kaltaisiin asioihin.)  Silloin taisin ensimmäisen kerran kuulla, että kyläkoulut rakennettiin kouluhallituksen tyyppipiirustuksilla, ulkorakennuksineen päivineen. Ja että minun kotini oli piirtänyt Wivi Lönn.

Nyt laajensin hitusen tätä tietämystäni. Ensnnäkin huomasin, että rakennusperinnöstä kertovissa kirjoissa kyläkoulut eivät ole juurikaan saaneet huomiota. Mikko Härö (2001) kuitenkinkirjoittaa "Tiedon ja valistuksen tiloista" Referoin hänen tekstiään:

Koulut ovat hänen mukaansa "kulttuurirakennusten suurta massaa ja samalla niiden selkäranka - kansalaisyhteiskunnan perusta." Koulut ovat määrällisesti hallitsevin ja maaseudulla myös näkyvin osa julkista rakentamista. Koulujen pystyttäminen oli sosiaali- ja terveydenhuollon ohella kuntien suurin rakennusurakka. Härö kirjoittaa myös koulujen jäämisestä pois käytöstä sekä siitä, että koulujen kulttuuriperinnön huolehtiminen on kunnille melkoinen tehtävä.

Kansanopetuksen uudistus, vuoden 1866 kansakouluasetus, liittyi yhteiskunnan teolliseen murrokseen. Tärkeitä olivat myös piirijakoasetus, oppivelvollisuuslaki (1921), kansakoululaki (1957) ja peruskoululaki (1957), jotka kaikki edellyttivät myös uusia rakennuksia ja tiloja.

Ensimmäisten koulujen paikkana oli tavallisesti pitäjän keskus, kirkonkylä. Valtio ohjasi alusta alkaen koulujen rakentamista. "Satojen koulujen rakentaminen vaati tyyppipiirustuksia, joilla varmistettiin paitsi edullisuus, myös toiminnallisten, teknisten ja rakennustaiteellisten odotusten täyttyminen.  "Koulut saivat samalla identiteettinsä", kirjoittaa Härö, mutta ei kerro, mikä se oli.

Tyyppipiirustuskokoelmia ilmestyi 1880-luvulta aina 1950-luvulle noin vuosikymmenen välein. Erityisen merkittäviä olivat ns. Stenbäckin kokoelma vuodelta 1892 sekä Yrjö Sädeniemen kokoelma  1904 ja 1990. "Sädeniemen koulut" antoivat leimansa miltei joka kunnalle. Perustyyppinä  harjakattoinen, korkealla ullakolla varustettu , vuorattu hirsirakennus suurine ikkunoineen ja niukkoine detaljeineen.

1920-luvulla Suomessa rakennettiin vuosittain 100-200 uutta kansakoulua.Jälleerakennus ja suuret ikäluokat pakottivat entistä vilkkaampaan rakentamiseen. 1945-1661 maalaiskunnissa valmistui yli 3300 koulurakennusta samalla kun monia vanhoja uusittiin ja laajennettiin. Jo ennen sotia koulutilojen vaatimukset olivat monipuolistuneet; tarvittiin koulukeittoloita (se kuuluisa suomalainen ilmainen kouluateria ST), oppilasasuntoloita ja tiloja oheistoiminnoille. Urheilkentät kuuluivat kuvaan.

Tässä siis tiivistetysti ex-koulujen rakennushistoria. Yhteiskntapolitiikassa ja kasvatustieteessä olen kyllä oppinut lukemaan koululainsäädännön historiaa, mutta rakennukset eivät ole tulleet esille. Monet sosiaalipoliitikot pitävät kansakoululakia suurimpana sosiaalipoliittisena (hyvinvointivaltion tasa-arvoajattelua) ennakoivana saavutuksena.

Ex-kyläkoulut, nuo vanhimmat, ovat siis iältään yli satavuotiaita - ja norimmatkin jo eläkeiässä - yli 60 -votiaita. Ne ovat toteuttaneet kansalaisyhteiskuntaa ja kulttuuripolitiikkaa.Mitä ne nykyisin toteuttavat?

Mainitsinko jo, että minun kotiani oli Suomessa vain kaksi, yksi vielä "elossa" (käyttääkseni tätä kouluja personifioivaa kieltä).
Lähde: Härö,Mika: Tiedon ja valistuksen tilat. Kirjassa "Rakennusperintömme.Kulttuuriympäristön lukukirja. Museovirasto.Rakennustieto 2001., 154-172.

Ja vielä vähän kylärakennushistoriaa: "Monilla maasedun tienvarsikylien kaupoilla on melkein satavuotias historia takana, mutta suurin osa maaseudun kyläkaupoista on kuitenkin yhden miespolven ikäisiä. Jälleenrakennuksen aikana muodostuivat monet itäsuomalaiset kyläkeskukset: harvaanrakennetussa itääsuomalaisessa kylärakenteessa syntyi kylän keskus palveluiden kolmiyhteydestä, jonka muodostivat kauppa, koulu ja posti.  Tavallista oli, että kummallakin osuustoiminnallisella suunnalla oli oma myymälänsä, osuuskauppa ja osuusliike, vastakkain tai vierekkäin tai risteyksen eri nurkissa. Myymälään kuului puoti, pieni asunto myymälänhoitjalle ja bensanjakelupiste. Rakennukset tehtiin usein keskusliikkeiden tyyppipiirustuksilla paikallisin, jopa talkoovoimin." Siksi rakennukset poikkesivat toisistaan vain vähän.

Tuttua historiaa minun ikälokalleni. Tässä nostan kuitenkin esille tuon valtio-kunta-kylä-akselin: Valtio määräsi ja ohjasi, kunta vastasi - ja paikalliset ihmiset toteuttivat (julkisen rahan tuella, mutta myös ihan kansalaisyha.)teiskunnan toimintana. (Lähde: Kovanen, Kirsi & Saraste, Leena) Arkkitehtuuri Itä-Suomessa. Meijän miljöö.Rakentajain kustannus oy, 1989)

p.s. kesän blogit tulevat sisältämään tavallistakin enemmän kirjoitusvirheitä sillä kirjoitan eritääin käytetyllä tietsikalla, jonka tekstinkäsitteyohjelmassa (tai muuten vaan) kirjaimet pomppivat vähän omavaltaisesti.

Yhteensaattavat tilat

Villen puhelinhaastatteluista päätellen suljetun koulun saaminen kylän käyttöön on erityisen tärkeää silloin, jos kylällä ei ole vielä muuta yhteistä kokoontumistilaa.Näitä "entisiä" tiloja kylätalokäytössä ovat usein esimerkiksi nuorisoseurantalot, työväentalot ja muut jonkin yhdistyksen aikanaan (yleensä talkoilla) rakentamat. Mahtaakohan enää tässä vaiheessa poliittiset jaot estää ketään tulemasta jollekin "entiselle"?

Kesäkuukausiksi  avatut kesäkahvilat ovat myös kyläläisiä yhteen kokoava paikka. Radiosta (Yle/ Pohjois-Karjala)  kuulin, että Varparannan kylälle on avattu "perheyrityksenä" kesäkahvila. Päävastuu kahvilan pidosta (sekä aamuvarhaiset heräämiset leipomaan) taisi olla perheen äidin, mutta lapsetkin osallistuvat. Haastattelussa kahvilan pitäjä korosti sitä kyläläisten kokoontumispaikkana. Kajaani-Joensuu-tien varrelta sinne oli kuitenkin kyltit eli turistejakin toivotaan paikalle. Kesäkahviloita pitävät myös kyläyhdistykset ja kenties muutkin yhdistykset.

Ilomantsissa, jossa kunta organisoi palveluprojektia kahdella kylällä kaikki toimintan on kesällä tauolla.  Noattavatkohan kuntavetoiset hankkeet laajemminkin tätä"virkamiesvuosi"aikaa? Nimittäin vuodenaika on myös kiinnostava tutkimuskohde: Heinäkuu ja marraskuu ovat kylien kannalta monella tavoin erilaisia kuukausia. Tutkijanakin sitä mielellään ohittaisi sen marras-(tai tammikuun) kenttätutkimuksessa. Tästä olen kirjoittanut aiemmin "Eläkeläisenä maaseudulla" -kirjassa. Maaseutututkijan kenttäajat noudattavat pahimmillaan turistin maaseutumatkailukuukausia. (kesäloma, ruska, joulu, huhtikuun hiihtokelit jne.)

Yhteisestä tilasta vielä: Kesäkahvioiden hintataso ei turistin päätä huimaa, mutta osa kyläläisistä tullee ulossuljetuksi myös näistä kohtaamisista jo rahankin takia (kahvi 1,5 eroa, lettu 2,5 euroa).

Tuntuu, että maaseudun ihmiset rakentavat niitä sosiaalisa kohtaamispaikkoja vaikka mihin: busseihin, kimppakyyteihin, kappojen odotsauloihin, kirjastoatoihin (ja niiden odottelupaikkoihin). Olenkin puhunut sosiaalisesta odottamisesta. Tietysti kohtaamiset vähenevät väen vähetessä, mutta sosiaalisten, fyysisten tilojen tarve ei ole kadonnut - ei vaikka netti (siellä missä toimii) ja puhelin korvaakin osan sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Olin oikeastaan hieman yllättänyt kuin eilisessä kesäkahvilassa oli lyhyellä käynnilläni niinkin monta kylän pysyvää asukasta paikalla -ei vain töissä vaan myös asiakkaina.

Ensmmäinen kyläkyläily

Ensimmäinen  vierailu ensimmäiseen "tapauskylään".  Kylässä on heinäkuun  muutaman tunnin päivässä avoinna oleva kesäkahvila. Kunnan keskustaajamaan noin 30 kilometriä, toisen kunnan puolella olevaan huoltoasema-kauppa-kahvila- pisteeseen noin 15 kilometriä.
Pihaan ajaessani kahvilaan käveli mies ja nainen.

Ostin muurinpohjaletun ja kahvin. Töissä oli  kaksi naista; toinen myi ja toinen paistoi lettuja. Kerroin ylimalkaisesti, millä asioilla liikun.  Myyjä-nainen jäi mielellään juttelemaan kanssani: hän on syntynyt kylässä, asunut aikuisena muutaman vuoden Tampereella, palannut miehensä kanssa takaisin kylälle. Mikä häntä sitten pitää kylällä, mitä "hyvää" kylässä on? Juuret, entisen maatilan pihapiirin puutarha, marjastus. Pariskunnalla on myös vene viereisen ison järven rannassa ja kesällä käydään kalassa.

Kylän toimeliaita yhdistyksiä on Martat, kyläyhdistys ja monet metsästysseurat. Talvella pidetään yllä valaistua latua, käydään jumpassa koululla (, joka on yksityisomistuksessa, mutta jonka juhlasalia kyläläiset voivat käyttää ja vuokrata isompia juhlia varten). Jumppaan osallistuu joskus reilu 20 miestä ja naista, on  naapurikunnan lähikyliltä.

Nainen sanoo, että hänellä kaikki on hyvin, koska on auto (en siis kysy). Kaupassa käy useimmiten naapurikunnan "lähikaupassa", jos muitakin asioita niin sitten taajamassa. Kylällä on myös kahdetsti viikossa kiertävä asioimistaksi. Sitä käyttää muun muassa aivan kylän perukalla omakotitalossa yksin asuva yli 80-vuotias leskinainen.

Naapurikylän (muutaman kilometrin päässä) koulu on yksityiskäytössä ja siellä toimii eläinlääkärin vastaanotto myös.

Lettujan paistavan naisen kanssa en ennättänyt jutella. Se selvisi, että hänkin on kylällä syntynyt. Kanssani yhtäaikaa paikalle tullut nainen oli puhelias.  Hän on syntyisin saman maakunnan eteläisemmästä kunnasta, asunut kylällä 20 vuotta. Kysyin, mikä hänet pitää kylällä ja vastaus oli:"sitä ihmettelen itsekin". Olisi isänsä kuoltua halunnut ostaa oman synnyinpaikkansa, mutta rahaa ei ollut. Onneksi tuttu naapuri osti sen ja hän voi käydä siellä halutessaan. Ikävöi sinne.

Nainen asuu rivitalossa vuokralla. Neljästä rivitalosta yksi on tyhjillään ja se tuntuu kolkolta. Hänenkin talostaan kuoli juuri yksi naapri ja asunto on tyhjillään. Tyhjät asunnot ja muut tilat tuntuvat ahdistavan ihmisiä. Tyhjilleen jäävä tai tyhjillään pidetty ostettu kouluhan tulivat jo Villen haastatteluissa toistamiseen esille.

Rivitalossa asuvalla naisella on auto (isältä peritty). Hänen kanssaan kahville tullut (nuorempi) mies käyttää häntä autolla asioilla ja huoltaa sen.Nainen painotti, että hän hoitaa kaikki huoltoon ja ajamiseen liittyvät kulut. Isä olisi aikanaan maksanut ajokortin, mutta silloin hän ei halunnut. Nyt harmittaa, mutta enää ei pidä mahdollisena. Kun sanon, että toki se vieläkin on mahdollista, hän totesi, ettei ole rahaa. Ajokortti on kallis.

Juttelimme siitä, että täällä vuokra-asuntoja olisi hyvin tarjolla. Tähän nainen totesi, että kunhan vaan olisi kunnollisia vuokralaisia. Tässä vaiheessa naisen seurassa ollut mies tuli pyytämään asunnon avaimia.

Yksi paikallinen(kysyin)  mies ja nainen tulivat sisälle ja ostivat myös kahvit ja letut. Aika monet kyläläiset käyvät kuulemma paikalla miltei päivittäin. Nyt tapaamani ihmiset näyttivät kaikki tuntevan toisensa. Viimeiseksi sisälle tuli vielä yksi mies ja nainen. Kuulostelin, että he ovat enemmänkin ohikulkumatkalla: ihastelivat avointaa kahvilaa, mutta alkoivat myös kertoilla omasta suhteestaan kylään.
Tyhjä kylätila on kyllä kiinnostava ilmiö). Tulee historiasta mieleen ne sadat pientilat, joiden ovelle (symbloisesti tai konkreettisesti) naulattiin lauta poikittain 1960-luvulla.Tiedän, että tyhjilleen jääviä tiloja (maaseutukunnissa myös taajaman kerrostaloja) on tutkittu, mutta mistähän näkökulmista. Tyhjien tilojen käyttöönsaaminen on kova juttu kylillä.