Snt. Petersburg

Suomen Tietokirjailijoilla on residenssi Pietarissa, aivan tämän yli viiden miljoonan asukkaan kaupungin ytimessä Nevsky Prospektin poikkikadulla, jossa katuelämä on vilkasta 24/7.

Tulin kaupunkiin illalla. Pieni Valamosta Joensuun, Imatran ja Viipurin kautta ajava bussi taivaltaa matkaa yhdeksän tuntia. Matka maksaa vajaat 50 euroa, ruplilla ostaessa se on halvempi.  Minut kuljettaja toi aivan oven eteen.

Kuljettaja ei puhunut suomea tai englantia, oma venäjänselvitymissanastoni on käyttämättömänä kadoksissa, mutta venäläiset matkustajat toimivat tulkkeina. Imatralta Viipuriin yksityiseen hammaslääkäriin menossa ollut nainen selvitteli  kohteeni kuljettajan kanssa. Sovimme (tai he sopivat) jo paluumatkastakin - minut haetaan samasta kohtaa Marian kirkon vierestä, johon jätettiin, Voiko matkanteko tämän helpompaa olla.

Kun muut matkustajat huomasivat, etten puhu venäjää - he selvästikin vähän "katsoivat perääni" vaikkeivät ympärilläni hössöttäneetkään: Yksi käänsi bussin pysähtyessä tauon kestoajan aina suomeksi (tosin sen teki kuljettajakin sitten, kun älysi, etten ole kielikartalla.) Toinen - suomalaisen miehensä ja pienen pojan kanssa matkustanut - tarkasti, että ymmärrän kassaneidin hintapyynnön. Kolmas (joka osasi vain muutaman sanan suomea), varmisti minulle, mistä minut haetaan (ja kun en ymmärtänyt, toinen auttoi.)
Bussista poistuessani  kuljettaja seisoi vieressäni ja sanoi avainsanan: perjantai - sekä osoitti paikkaa, jossa seisoimme. Kanssamatkustajaa ei totta vieköön jätetty pulaan. Jospa tässä parin viikon aikana kielikin vähän vertyisi ja tarpeelliset perusilmaisut muistuisivat mieleen venäjäksi. Tosin Nevsky Prospektilla pärjää mainiosti englannilla.

Olen Imatra-Svetogorskin kohdalta ylittänyt rajan viimeksi joskus 1980-luvulla, kun kävimme ystäväperheen kanssa Leningradissa omalla autolla. Viimeisestäkin Pietarin matkasta on aikaa kymmenen vuotta.

Svetogorskissa rajamuodollisuuksien jälkeen kahvilla istuessani juttusille tuli mies pipo päässä kauhtuneessa tuulipuvussa: Millaista ruokaa tässä kahvilassa, mistä tulen, paljonko matka maksoi, missä majoitun jne. Keskustelun keskiössä olivat hinnat: miten majoittua halvalla, miten matkustaa edullisesti, mitä ostaa edullisesti.
Miehellä oli selvästikin jonkinlainen hintakartasto päässään ja sitä hän keskustelullamme laajensi.
Hän itse oli liikkeellä pyörällä tupakanhaussa. Talvikelillä pyörällä rajanylittäjiä on kuulemma vähemmän, kesällä runsaasti. Hän ottaa tämän noin viiden kilometrin matkan Imatralta liikunnan kannalta.
Myös hän on tulossa Pietariin uudeksi vuodeksi: Svetogorskista pääsee bussilla parilla sadalla ruplalla. Svetogorskiin taas voi Imatralta pyöräillä, pyörän voi jättää johonkin vartioituun parkkiin muutamalla ruplalla.
Verratessani Veäjän palveluita rajan pinnassa huomioin, että kahvila oli pienempi ja vaatimattomampi kuin kotikonnuilla Värtsilä-Niiralassa. Bensa-asemia ja liiketoimintaa oli vähemmän muutenkin aivan rajan pinnassa. Kenties Svetogorsk palveluineen on aivan vieressä, mutta jää sivuun bussireitiltä.
Ylipäänsä Svetogorskin rakennushistoria on varmaan tuonut rajanylityskokemusta, jota meillä Värtsilä-Niiralassa ei ole. Kukaties sitä löytyy myös Kostamuksesta.

Kysymättä päättelin, että suomalais-venäläinen perhe oli tulossa Pietariin uuden vuoden viettoon, samoin kaksi Imatralta bussiin tullutta naista. Heidän matkaansa toimitettiin yhdeltä pysäkiltä sylillinen joulupaketteja - ilmeisesti sukulaisille ja ystäville vietäväksi. Olin jo miltei unohtanut tämän epävirallisen venäläisen sosiaalisen verkoston toimivuuden, vaikka aikanani siinä itsekin vuosia  toimin Joensuu-Petroskoi-akselilla.

Tulkkinani toiminut nainen oli siis matkalla Imatralta Viipuriin yksityiseen hammaslääkäriin - tarkoitus palata seuraavana päivänä. Hän yöpyi Viipurissa asuvan tyttärensä luona, vävy oli vastassa Viipurin rautatieasemalla (ikimuistoinen paikka myös minulle aina 1970-luvulta lähtien.) Hänen mukaansa yksityiset hammaslääkärit ovat hyviä ja vielä toistaiseksi edullisempia kuin Suomessa.
Hänen matkansa kuului ilman muuta sen arkiliikkumisen piiriin, josta Jämsénin Arjan kanssa keräämme parhaillaan kertomuksia. Samoin pyörällä tehty tupakanhakumatka.

Samainen "tulkkinainen" kertoi tehtäväkeen etsiä kylän, jonka nimi oli suomeksi Ina (tai jotakin sinne päin, en ole koskaan kuullut.) Arveli, että täytyy mennä arkistoon Viipurissa. Minä mietin, että eiköhän nykyisin jo googlaamalla jokaisen entisen suomalaisen kylän nimi löytyisi.
Kylä on Suomenlahden rannalla ja pimeällä sinne näkyivät Gronstadin valot - ennen vuotta 1944. Tämän tehtävän hän oli saanut joltakulta vanhalta suomalaiselta naiselta, joka haluaisi vielä nähdä lapsuutensa kotipaikat. Vieläkin riittää siis ihmisiä, jotka etsivät kotitalon kivijalkaa. Tämä matkailu taisi olla voimakkaimmillaan 1980-1990-luvuilla.