Vapaaehtoistyöntekijöitä työllistämistuilla

Päivän HeSarissa oli juttu hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan ryhmän puheenjohtajast Leif Jakobsonista. Hänen mukaansa nykytaiteesta "suuri osa liikkuu taideinstituutioiden ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla, kuin instituutioissa."

Taidetta on kyllä ikiaikaisesti tehty instituutioiden ulkopuolella, mikäli instituutiolla tarkoitetaan julkisen vallan pystyssä pitämiä ja kontrolloimia taidelaitoksia taitelijan ammattistatuksineen.

Siirrynpä ketterästi lempiaiheeseeni, hoivaan. Hoivatöitä on kautta maailman sivu tehty julkisen vallan tuetta. Euroopassa sotien jälkeinen hyvinvointivaltiollistumisvaihe siirsi osan hoivavastuista julkiselle vallalle. Suomessa sitä hallinoivaksi instituutioksi rakennettiin sosiaali- ja terveyssektori, valtion-, läänin- ja kuntien-tasoisine organisaatioineen. Yhteys opetusministeriöön oli kiinteä, siitä osoituksena hyvinvointivaltiolliset sosiaali- ja terveysalan ammattit virkoihin liittyvine pätevyysvaatimuksineen ja kontrollimekanismeineen, myös ammattien etua ajavine liittoineen. Silti ammatit perusteltiin kansalaisten hyvällä.

Juuri nyt lehdet uutisoivat valelääkäreistä, jotka viimeistään tekevät terveyskeskuksista arvauskeskuksia - kuten luonnehdinta kansan suussa on jo pitkään kuulunut.

Ammattien ja ammatillistumisen tutkijat väittävät sosiaali- ja terveysalan ammattien haurastuneen. Haurastumista edistää lukuisat eri mekanismit, jotka heijastuvat niin ammattikoulutuksiin, pätevyysvaatimuksiinkin kuin käytännön toimintaan.

Ammattien haurastumisesta kannattaa kantaa huolta, mutta kaikki haurastuminen ei ole pahaksi. En välittäisi saada tautiini diagnoosia ja hoitomäärystä valelääkäriltä. Sen sijaan kävelylenkille fyysiseksi tueksi minulle kelpaisi aivan hyvin kuka tahansa siedettävä ihminen, joka pysyy hyvin pystyssä ja jonka käsivarresta voin pitää kiinni. Kuulen jo jonkun sanovan, etten arvosta perushoivan koulutusta ja ammattilaisia. Tai että taluttajani ei taida kuntouttavaa työotetta.

Ei kaiken auttamisen kuulu olla kuntouttavaa ja jos nyt välttämättä niin halutaan, niin ihminen kuntoutuu mitä yllättävämmillä tavoilla. Sosiaali- ja terveysalan perusammattien hankaluus on se, että ne usein puolustavat olemassaoloaan tehtävillä, joita eivät edes halua tehdä.

Krögerin ja kumppaneiden (2009) mukaan Suomessa on Pohjoismaiden koulutetuimmat perushoivan työntekijät. Työntekijät ovat huolissaan siitä, että eivät ehdi tarjota tarpeeksi arjen tukea asiakkailleen. Tukityöllistettyjä tai vapaaehtoisia heistä vain harvat toivottivat tervetulleeksi vanhustenhuoltoon.
Miksiköhän? Ensimmäisenä tulee mieleen etiikalla perustelu. Tällä hetkellä käydään oikeutta vanhusmurhista syytetyn perushoitajan kohtalosta.
Mikään ammatti ei suojaa epäeettisyydeltä.
Eikä työttömyys tee ihmisestä automaattisesti moraalitonta.

Olen haastatellut kristillisiin päihdeyhdistyksiin hoivatöihin työllistettyjä pitkäaikaistyöttömiä. Olen alkanut ajatella, että se porukka jakautuu karkeasti kahtia. Töissä on kepillä työhön ajettuja. Kirkkaammin nousee esille ryhmä, joka muistuttaa vapaaehtoistyöntekijöitä. He, jotka ovat sitoutuneet omalla panoksellaan tekemään jotakin konkreettista toisten hyväksi.

Sosiaaliturvan perusjako on jako ansioperusteiseen ja syyperusteiseen sosiaaliturvaan. Jorma Sipilä kutsuu jälkimmäisen varaan jääviä perusturvakansalaisiksi. Tämä on työttömienkin perusjako, joka tekee heistä oikeuksiltaan kahden luokan kansalaisia.

Tapaamani hoivatyöllisteyt kuuluivat kaikki perusturvakansalaisten joukkoon. He ovat lähtökohtaisesti itse köyhiä, eikä työllistämisjakso juurikaan paranna heidän toimeentuloaan. Moni heistä piti työtään mielekkäänä siksi, että kyseessä oli toisten auttaminen. Moni katsoi samalla auttavansa myös itseään.