Näyttö- vai käyttöarvo?

Minulla on ollut koira yli 50 vuotta. Ensimmäisen koirani hain kymmenvuotiaana Helsingistä. Jo matkustaminen oli jännittävää, pelottavaakin. Piti osata vaihtaa junaa Tampereella, löytää Helsingissä taksi ja päätyä oikeaan osoitteeseen. Osoitetta en enää muista, mutta kerrostalon eteen taksi minut jätti. Kun soitin ovikelloa, alkoi kiihkeä haukku. Oven takana haukkui kaksivuotias, keskikokoinen, pippurin ja suolanvärinen, partasuinen snautseriuros Enos, kutsumanimeltään Emppu. Siitä alkoi yhteinen matkamme.  Empun entinen isäntäväki saattoi meidät takaisin asemalle ja junaan. Matkasimme tavaravaunussa, Emppu koirille tarkoiteussa vaunun häkissä, minä istuin vieressä vaunun lattialla koko kotimatkan. Emppu läähätti ja vinkui, minua jännitti ja vähän pelottikin. Aika avuttomia olimme molemmat.
En muista, miten saavuimme perille. Kotini sijaitsi kirkonkylän ainoan kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Myöhemmin olen oivaltanut, että koira annettiin pois  "pitovaikeuksien vuoksi". Mitä ilmeisemmin se oli haukkua louskuttanut kerrostalossa niin, että sille siksi etsittiin uusi koti maalta. Kukaan aikuisista ei tullut selvittäneeksi, että uusi koti maalla sijaitsi kerrostalossa.

Emppu eli 16 vuotiaaksi. Rakas siitä  meille tuli, vaikka kerrostalossa kiusallista haukkumista se ei koskaan lopettanut. Nykyisin tuo hakkuminen saatettaisiin diagnosoida eroahdistukseksi. Junia se pelkäsi lopun ikäänsä ja hihnassa se kiskoi ihan loppuun asti. Luulen, että kaikella nykyisellä koirankoulutustiedolla ja sinnikkäällä harjoittelulla hihnassa vetäminen olisi saatu loppumaan, kenties haukkuminenkin hillittyä.  Meillä taidettiin ajatella, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Koirakouluja ei ollut ja nykyisin helposti saatavilla oleva tieto oli vähäistä. Käsitys koiran oppimisesta ja koulutuksesta on viidessäkymmenessä vuodessa tiedon lisääntyessä muuttunut mullistavasti.

Junien pelkoa Empusta tuskin olisi saatu  millään opeilla kitkettyä, niin silmittömästi se niitä pelkäsi.

Emppu oli pitäjän ensimmäinen snautseri. 1960-luvulla puhdasrotuisia koiria oli maaseudulla muutenkin vähän. Muistan omalta kylältä vain yhden mäyräkoiran. Ajokoiria oli uesampia, mutta toisin kuin Emppu, ne eivät olleet ensisijaisesti seurakoiria vaan ne oli hankittu käyttökoiriksi metsästykseen , tuskin niillä rotukirjoja oli.  Kylän ainoa mäyräkoira toimi Empun tavoin seurakoirana  vaikka metsästyskoira se mäyräkoirakin on.

Kaikki myöhemmätkin koirani ovat olleet rotukoiria, mutta  rotu-uskollinen en ole ollut, vaikka snautserin ulkonäkö viehätti.  Kaksi seuraavaa koiraani olivat noutajia, vanhempi labrador ja nuorempi sileäkarvainen noutaja. Sitten vuorossa on ollut useampi suomenlapinkoira. Ja nyt hännän huippuna mäyräkoira, nuoruuteni unelma. Tosin pitkään luulin, että mäyräkoiria on vain yhtä sorttia - se karkeakarvainen mäyräkoira. Nyt tiedän, että niitä on yhdeksän eri rotua. On lyhytkarvaisia, karkeakarvaisia ja pitkäkarvaisia. On kääpiöitä, normaaleja ja kaniineja. Ne kaikki yhdeksän ovat todella omia rotujaan.

TSällä hetkellä uomessa enemmistö koirista on rekisteröityjä rotukoiria, mutta sekarotuisten määrä on viime aikoina ollut kasvussa. Kuitenkin rotukoiria on kasvatettu vasta  parisataa vuotta. Suomessa ensimmäiset koiranäyttelyt järjestettiin 1800-luvun lopulla. Sata vuotta sitten mopsilla oli huomattavasti pidempi kuono kuin nykyisellä . Bullterrierin kallonmuoto on muuttunut kaartumaan ulospäin. Saksanpaimenkoiran selkälinja on laskenut sadassa vuodessa huomattavasti. Shettlannin lammaskoiran turkki on yhä muhkeampi. Ja mäyräkoiran jalat entistä lyhyemmät.
Nämä ja lukuisat muut ulkonäön muutokset ovat tapahtuneet määrätietoisen ulkonäköjalostuksen seurauksena. Ihminen on tavoitellut omissa silmissään  nätinnäköistä.  Aina ei ole ajateltu koiran fysiologisia tarpeita.  Suomen ykköskoira Lennu kuuluu lyhytkuonoisiin rotuihin, joilla on ongelmia niin hapensaannissa kuin lämmönsäätelyssä. Monien ihmisten silmää ne tuntuvat viehättävän sillä noiden koirarotujen suosio on nosteessa.

Jalostaminen voi tähdätä siihen, että koiran terveys paranee, sen käyttöominaisuudet paranevat tai ulkomuoto paranee.
Jalostaminen sinänsä ei ole uusi asia, mutta aiemmin  kriteerinä oli pääasiassa käyttötarkoitus. Valinta jatkoon tapahtui sen mukaan, kuka teki työnsä metsästyksen apuna, vahtina tai paimenena hyvin. Nyt koira on yhä useammin ihmisen vapaa-ajan täyte ja harrastus. Samalla se, miltä koira näyttää, on tullut ihmisille yhä tärkeämmäksi. Toinen valintaan vaikuttava asia on rodun menestysmahdollisuudet erilaisissa uusissa harrastus- ja kilpailulajeissa. Lajien kirjo on valtava ja uusia kehitellään jatkuvasti. Ihminen haluaa harrastaa ja kilpailla koirallaan tai koiran kanssa.


Kansainvälinen koiranjalostusliitto, FCI, on hyväksynyt 358 rotua, joista Suomessa on noin 320. Suomessa on myös Pohjoismaisen Kennelunionin, PKU:n, hyväksymiä rotuja.

"Kaiken karvainen kansa - miten koirista tuli miljoonabisnes" 2017 on viiden kirjoittajan tekemä valaiseva tietokirja, jota olen käyttänyt tässä tekstissä lähteenä.