7 km kylätietä

Ajatus metodologisesta urbanismista on pannut miettimään, miten voisin harjaantua havainnoimaan maaseutuja niiden lähökohdista käsin. Miten "keskellä ei mitään" muuttuu joksikin, moneksi ja vaikka miksi.
Tein pienen harjoituksen ajamalla seitsemän kilometrin pätkän itselle tuntematonta kylätietä (seutu on kyllä tuttu.) Otin avuksi kameran ajatellen, että se kenties auttaisi minua kohdentamaan katseeni kun opettelen katsomaan - ja samalla etsimään mahdollisia merkityksiä.

Mitä sitten kuvasin - ja mitä tulkitsen nähneeni, etenen kuvausjärjestyksessä.

Hiekkatiellä oli tietyömerkki, kuorma-auto ja tien sivussa kaivinkone (tosiasiassa en tarkkaan tiedä, mikä kone se oli). Päättelin, että on menossa tien parannustyö, kylätietä korjataan. Keltaliiviset miehet viittoilivat minua ajamaan ohi, mutta jatkoin kuvaamista sinnikkäästi. Tien vierellä on myös postilaatikko - siis asutusta.

 

 

 

Valkoisella muovilla päällystettyjä paketteja molemmin puolin tietä pelloilla - myös pieni kolmiomuotoinen peltokaistale, jossa yksi paketti. Päätelmä: heinä on paalattu. Jossain on tuotantoeläimiä tai sitä (rehua?) viljellään myyntiin, (Voidakseen tehdä tämän tulkinnan, on jo tiedettävä jotakin maataloudesta, viljanviljelystä ja uusita sadonkorjausmenetelmistä. Monelle kaupunkilaiselle valkoiset paketit jäävät vielä isommaksi arvoitukseksi.) Pienetkin alat on otettu peltokäyttöön.
Jäteastia tienhaarassa kertoo asutuksesta.

Paalujen takana sähköaidalla aidattu alue. En pysty päättelemään vielä tästä, mitä eläimiä. Hevosia (hevostiloja on maaseudulla paljon)? Lehmiä? (Ja jos lehmiä, onko kyseessä maitotila, lihakarjatila, emolehmätila... Kaikki erilaiset asettavat erilaiset reunaehdot ja muokkaavat arkipäivää erilaisiksi.)

Järvi aukeaa oikealla. Iso selkä. Mitä kaikkea se lupaa? Kesäasukkaita? Ympärivuotista maaseutuasumista? (75 kilometriä lähimpään kaupunkiin, 40 kilometriä lähimpään kuntakeskukseen).

Kaadettu koivupino tien varrella. Metsätaloutta - harvennushakkuuta tai jotakin muuta, en pysty sanomaan, mutta metsäyhtiötä puut siinä odottavat päässä olevista lapuista päätellen.

Taustalla peltoa. En tiedä mitä viljaa. Viljelystä joka tapauksessa.

Useampikin elävännäköinen isohko maatila. Paljon työkoneita, joiden käyttötarkoitusta en tiedä.

 

 

Nuorta metsää. Ikää en osaa sanoa enkä ole varma, onko istutettu tai itsekseen hakkuuaukiolle kasvanut. Luultavasti istutettu.

 

Tästä kohtaa tie on hiljattain kunnostettu. Vastaan tulee traktori (uudehko, jos oikein ymmärrän), kohta toinen. On elokuu ja elonkorjuun aika. Maatiloilla on kiire. Tien ja pellon välissä kivikasoja. En osaa sanoa, onko peltoa vai tietä raivattu. Taas sähköaita. Tällä kertaa myös laiduntava lehmäkarja. Ja kohta iso uusi rakennus, jonka päättelen (kenties väärin) moderniksi navetaksi - sellaiseksi robotoiduksi.

Talo siellä, toinen täällä, postilaatikkorivejä tienhaaroissa. Asutusta siis. Useamman talon pihassa asuntoauto. (Olen huomannut, että monilla maaseudun poikamiehillä on asuntoauto.)

 

Sininen liikennemerki. Kylän nimi. Tulen siis kylään. Maalaistalo, maitolaituri, jossa ovi. Kaikki viimeisen päälle laitettu ja maalattu. Maitolaiturin tarkoitusta en tiedä: symboli ja muistomerkki? säilytystila? kokoontumispaikka? (joillakin kylillä maitolaituri toimii kyläkirjastona). Harmaan ulkorakennuksen edessä iso traktori. (Ulkorakennuksessa on useammat isot, sivuunvedettävät ovet. Siis paljon työkoneita?)

Silta, joki (tai puro). Tuon joen mukaan kylä lienee saanut nimensä. Sillalla tulee vastaan lenkkeilijä.

 

Pellolla traktori. Tällä kertaa vihreä. Se vetää perässään jonkinlaista lavaa. En tiedä, mitä se tekee.

 

Teleyhtiön auto ojan reunalla, kaapeleita tai jotakin. Asennettaisiinko tässä valokuitua. En tiedä.

Jatkan tietä eteenpäin. Tiedän, että jossain näillä tienoilla on kylätalo, entinen koulu (minulla on sen osoite). Ajattelen etsiä sen. Joudun ajamaan monta kertaa edestakaisin, kunnes päättelen tienhaarasta, että tuolla sen on oltava (tienhaarassa ei mitään viittaa. Monissa paikoissa on koulun viitta - vaikka koulua ei enää ole - tai kylätalon viitta.) Sieltä se löytyy miltei tiessä kiinni, mutta puiden takana.

Siinä on ilmeisesti vanha ja uusi koulu. Vanha (kaunis) rakennus on aidalla erotettu pihapiiristä. Kylätalossa on iso kyltti. Mutta entiseltä koululta se ei näytä. Pitkä rakennus kyllä, mutta vain kaksi ikkunaa etuseinällä. Katolla kattoikkuna, pitkä punainen lautaseinä ummessa.
Tätä en olisi kouluksi arvannut. Mitähän sille on tehty ja miksi? Onko kyseessä energiansäästö? Kuka omistaa tuon enemmän koulurakennuksen näköisen, jonka ympärillä on korkeaa verkkoaitaa (olisiko koiria vai halu eristäytyä?)?

Nuorta metsää, vanhaa metsää. Sieniä, marjoja, metsästystä?  Ja mitä kaikkea muuta metsä tarjoaa?
Uusi siltarumpu.

Tienhaarassa jäteastia, vanha ruostunut maitotonkka ja kynttilälyhty kepin päässä. Kukahan/ketkähän siellä asuu.
Vielä yksi puupino (ei siis halko, vaan pystystä kaadettua puuta, luultavasti mäntyä, en tunne.)

Etuoikeutetun tien liikennemerkki. Palaan takaisin valtatielle. (Vielä 60-luvulla ajamani tie on ollut pääväylä kaupungista toiseen.)

Tämä paikka löytyy kartalta. Se ei ole keskellä ei mitään, jo pieni harjoitus osoittaa, että siellä on vaikka mitä ja vaikka kenelle. Samalla kokeilu osoittaa, etten osaa kieltä, jolla kuvaisin tätä. En tunne maa- enkä metsätaloutta. En myöskään osaa lukea luontoa niin, että tietäisin, missä saattaisi olla marjoja ja sieniä. Maaseudun ihmiset osaavat, paikalliset ihmiset tietävät.

Ajoin tienpätkän, jonka varrella asutaan, harjoitetaan maa- ja metsätaloutta. Luultavasti marjastetaan, sienestetään, kalastetaan ja liikutaan vesillä kesällä ihan huvin vuoksi. Jossa toimii kyläyhdistys (aktiivisesti tai ei), infrastruktuuria kohennetaan (tie ja valokuitu tms.). Mitä vielä voisin päätellä?

Valokuvat toimivat muistiinpanoina. Valokuvaaminen auttaa tarkentamaan katseen suuntaa - etsimään yksityiskohtia, havainnoimaan.

Metodologinen urbanismi ja muita mietteitä

Kumiko-projektimme eteni kesään asti ihan harppoen ja loikkien (hallitusneuvottelujen kielellä). Meillä on monta viimeistelyä vaille valmista tekstiä - sekä muutamia, jotka ovat vähintäänkin hyvässä vauhdissa valmiiksi. Aikataulustahan oltiin välillä miltei edellä. Tällä hetkellä olemme lähinnä aikataulussa.

Minä olen kesällä mietiskellyt kahta asiaa. Lanseerasin käsitteen "metodologinen urbanismi" kuvaamaan sitä, että kenttätutkijat (etnografit) ovat lähestyneet maaseutua kaupunkietnografian tarjoamin näkökulmin ja käsittein. Siitä seuraa, että tutkimuksissa asioita ja ilmiöitä kuvataan lähinnä kertomalla mitä ei ole, mikä on lähtenyt jne. Maaseutulähtöinen kuvaamisen tapa on lapsen kengissä. Emme osaa tehdä "tiheää tulkintaa" maaseudun jokapäiväisestä elämästä ja ympäristöstä.

Ensimmäinen teksti aiheesta ilmestyy Päivi Harisen ja kumppaneiden toimittamassa kirjassa Hylkysyrjästä (ilmestyy nyt elokuussa, jos oikein ymmärsin.) Siinä kirjoitamme aiheesta Pirjo Pölläsen kanssa.
Pirjo Pöllänen oli projektitutkijana pari kuukautta nyt keväällä kulkien maaseudun lasten koulumatkoja ja haastatellen lapsia. Etenkin koulukyytien mukana kulkemisesta kirjoitetut tiheät kuvaukset osoittauivat hienoksi aineistoksi.

Toinen asia, jota olen miettinyt, on tuo valokuvaaminen. Valokuvaaminen tutkimusmenetelmänä tarkoittaa siis empiirisen aineiston keräämistä kuvaamalla. Se vertautuu haastatteluihin, jolloin kuvin piirretään ilmiöitä (voisiko sanoa kuvilla kirjoitetaan?), joita sanat eivät tavoita. Osaksihan kyse on myös muistin - tuon epäluotettavan kumppanin - tuesta tai kuvia katsellen uudelleen virittämisestä.

Raporteissa kuvat voivat toimia sanojen tavoin evidenssinä. Voimme käyttää kuvasitaatteja haastatteu- ja kenttäpäiväkirjasitaattien (tekstisitaattien) rinnalla. Onko kuva sitten luotettavampi tai epäluotettavampi kuin sana? Haastatteluissa valikoimme kysymykset ja sanat joilla kysymme ja keskustelemme. Haastateltava nappaa sanat omasta diskurssi- ja sana-avaruudestaan - siitä mikä hänellä on käytettävissä ja jolla hän pyrkii kuvailemaan asioita.  Puhuessaan hänellä on ennakko-odotuksia sen suhteen, miten tässä tilanteessa tälle henkiölle puhutaan - mitä haastattelija olettaa ja odottaa.
Kenttähavaintoja tehdessä ja ylöskirjatessa joudumme valitsemaan ympäristöstä tietoisesti ja tiedostamatta havainnot, joihin huomion kohdistamme. Sen jälkeen valitsemme (tietoisesti ja tiedostamatta) sanat, joilla muutamme havaintomme tekstiksi.

Molemmissa tapauksissa lukija tulkitsee tekstiämme omien kokemustensa läpi - asettaa sen kontekstiin, jota emme voi määrätä.

Eikö kuvassa lopulta ole kyse ihan samasta???? Kuvaamme kuvilla, emme sanoilla. Katsoja tulkitsee - eikä näe välttämättä sitä, minkä me luulimme kuvanneemme. 

Valokuvauskurssilla Muhun saarella Virossa yritin lisäksi löytää tapoja valokuvata maaseutua ja tuoda esiin paikan maaseutuerityispiirteitä. Pieni saari kymmenine pikkukylineen on mainio paikka harjoitella tätä.
Lisäksi sattumalta majoituin kulttuuriantroplogi Anne Tainion kanssa, joka on kiinnostunut juuri kuvista aineistoina. Hän puhui "kuvadiskurrseista". En vielä tarkelleen tiedä, mitä sillä voisi tarkoittaa, mutta kiinnostava käsite se oli. Anne käytti muutenkin mainiolla tavalla sanaan ja kuvaan samoja ilmaisuja. Sain paljon ideoita.

Maalaiskansakoulu

Nyt hetkeksi historiaan, omaani ja kansakoululaitoksen

Olen surffaillut FB:ssä sivuistoilla, jotka liittyvät vanhoihin taloihin. Koulujahan siellä tietysti myös on. Keskustelut koskevat asumista, kunnostamista, ostamista ja myymistä.
Ihastuttavana yllätyksenä törmäsin tuota pikaa  lapsuuskotini kuvaan. Toisin sanoen samanlaiseen koulurakennukseen, missä itse asuin varhaislapsuuteni Turunläänin Koskella. Satopään kansakoulu oli rakennettu vuonna 1925 ja koulutoiminta siellä lakkasi vuonna 1969. Koulua ei rakennettu tietylle kylälle vaan se rakennettiin "kulmakunnalle". Satopään kulmaksi nimettiin useampien kylien eteläpäitä ("takamaita"). Alueen asutus on nuorta (reilut sata vuotta vanhaa).  Satopään koulupiiri muodostui pitkälti tästä kulmakunnasta ja alueen nimeksi vakiintui Satopää  vasta koulun myötä. Satopää on kulmakunnan vanhin talo. (Matti Heinonen: Mettäkulmalaisia vaan ei mettäläisiä. Satopään kulman historiaa, Sälekarin kirjapaino oy, Somero 2001).
Koulupiirijako muokkasi siis aikanaan ihmisten paikkaidentifikaatiota. Koulupiirin asukkaista (ainakin oppilaista) tuli "satopäänkulmalaisia".

Lapsuudenkotini on "Maalaiskansakoulu tyyppi numero 5". Se on rakennettu Kouluhallituksen piirustuksilla, jotka ovat arkkitehtien Borg. Siren ja Åberg käsialaa. Facebookissa tunnisteltiin ainakin seitsemän samoilla piirustuksilla 1920-luvulla rakennettua koulua eri puolilla Suomea: Alavuden Pollarinkylällä, Virtain Vaskivedellä, Pyhäjärven Vuohtomäellä, Mikkelin Soikkalassa, Haukanmaalla. Minä olen nähnyt samanlaisen koulun Heinävedellä. Useimmat ovat joko vakituisessa tai vapaa-ajan asuinkäytössä. Omasta lapsuuskodistani on jäljellä vain ulkoseinät. Paikalliset maanviljeilijäveljekset ostivat sen kuivuriksi. Entisen koulun pihalle Satopään koulun oppilaat kuitenkin kokoontuivat tavatakseen toisiaan vuonna 1998. Koulumuistot yhdistävät.

Rakennusten täydellinen samankaltaisuus on siis seurausta Kouluhallituksen tyyppipiirustuksista.
Vanha kouluylihallitus muutettiin vuonna 1918 Kouluhallitukseksi. Valtion keskusvirastona se vastasi koulu- ja kirjastoasioista. Kouluasioihin kuuluivat myös koulurakennuksia koskevat ohjeet ja säädökset. Piirikirjasto toimi usein koululla. Niin myös Satopäässä.

Kunhan ennätän, skannaan kuvan koulusta oppilaineen ja opettajineen. Kuva on noin vuodelta 1953. Paikallishistorian kirja kertoo, että koulua perustettaessa oppilaita oli noin sata. Tämän kuten lukuisten muidenkin maalaiskansakoulujen perustamisen pontimena on siis vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki. Piirustukset ovat oletettavasti 1920-luvun alusta, sillä juuri 1920-luvulla tämän tyypin kouluja on perustettu.

Takaisin nykypäivään: Facebookissa kohtaamani tuttu koulu on peruskorjattu vimpan päälle ja maalattu vaalekasi. Oma kotini oli punamullan värinen. Piharakennukset oli kuulemma purettu. Satopään koulun pihassa töröttivät ulkorakennukset, kun kävin siellä kääntymässä joskus 2000-luvun taitteessa. Myös sauna oli paikallaan. Iso, juhlava hirsisauna.

On talvi ja kova pakkanen. Istun isän hartoilla kylpyviittaan kiedottuna. Palaamme saunasta. Höyryän. Vuosin on noin 1954. Olen kenties kolmevuotias. Tämmöisiä muistoja rakennukset virittävät.

 Kouluhallituksen maalaiskansakoulujen piirustukset (kokoelma) löytyvät kouluhallituksen arkistoista.

Koulumatka

Bloggaan tänne saman viestin kuin "Kyläkouluprojektin" varsinaiselle sivulle

Yhdeksi "kyläkoulututkimuksen" teemaksi valittiin pitkä koulumatka = siis matka, joka edellyttää lain mukaan koulukyydin järjestämistä. Haluamme tietää mitä keskeisen hyvinvointipalvelun eli opetuksen siirtäminen edemmäksi koululaisten asuinpaikasta merkitsee koululaisten omasta näkökulmasta.

Tämän osion aineison kerää YTT Pirjo Pöllänen. Tapaustutkimuksen aineiston hankinta on kaksivaiheinen: 1) puhelinkyselyllä selvitettiin yhden maakunnan kuntien käytössä olevat koulukyytijärjestelyt ja kyytien piirissä olevien lasten lukumäärät (noin) 2) aineiston hankinta jatkuu kenttätyönä kahdessa kunnassa. Pirjon tarkoituksena on kulkea koulukyytien mukana sekä haastatella kyytien piirissä olevia koululaisia. Näkökulma on nyt siis lasten. Kenttätyö tapahtuu lähiviikkoina.

Kenttäviikko

Tämän viikon olen viettänyt maaseutukylällä. Tämä on aktiivinen kylä, joka profiloituu kulttuurimatkailuun, verkostoituu niin naapurikyliin, kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Koko ajan on monenmoista menossa - esimerkiksi kulttuuritapahtumia.

Lyhyesti (ja taas lähinnä itselleni muistutukseksi) muutama huomio alkuviikon varrelta.

1. Kylän entinen koulu, nykyinen kylätoimintakeskus, on taloudellisissa vaikeuksissa. Sitä pyörittää yksityisten ihmisten omistama yhtiö. Vaikeuksien takana on kylän  jätehuollon uusimisen maksut. Koulun keskeinen toiminta pyörii yksityisen yrittäjän lounaskahvilan ympärillä. Kaupan lopetettua siitä on tullut kylän toiminnallinen sydän, vaikka muitakin kokoontumistiloja (esim. entinen seurojentalo) on.

Osakeyhtiön hallitus teki jo päätöksen siitä, että entinen koulu, nykyinen toimintakeskus pannaan myyntiin, mutta kyläläiset vastustivat ajatusta. On syntynyt kyläliike toimintakeskuksen pelastamiseksi. Tämllä hetkellä lainan hoitokulut saadaan peitettyä, mutta lainoja ei onnistuta lyhentämään. Nyt tavoitteena on lainojen puolittaminen.

Syksystä asti on ollut vireillä kylätoimintakeskuksen pelastumisoperaatio. Ideoita on kuulutettu facebookia myöten. Monenmoista rahankeruuprojektia onkin menossa. Esimerkiksi kyläläisiä patistelemaan siivoamaan varastoistaan tyhjät pullot ja tuomaan ne keskukseen.  Talon ulko-oven pielessä on tiedote, jossa kerrotaan, paljonko rahaa on koossa (tällä hetkellä 79 euroa 50 senttiä).

On myös järjestetty erilaisia kulttuuritapahtumia, joiden tuotto menee talolle. Sunnuntaina järjestetään illallinen, jossa esiinty viulutaiteilija ja syödään valkoiset liinat pöydillä talon lounaskahvilan pitäjän tekemä illallinen. Illalliskortti 25 euroa, eilen 18 ilmoittautunutta. Ilmoittautumisaika jatkuu.

Myös keskustaajaman ostoskeskuksessa (aulassa) on myyty paikallisten ihmisten tekemiä tuotteita, osa tuotosta talon pelastustalkoisiin.

Myös kunta tuli vastaan jätevesiremontin maksujen osalta, tukee muistaakseni 75 prosentilla kustannuksista.

Talon suhteen on myös pitkäntähtäimen suunnitelmia - kuten tässä kylässä aina. Ja kun yksi suunnitelma torpataan (niin sattuu todella usein), viritetään uusia.

2. Lounaskahvilassa ei ole aivan hiljaista edes talvisydännä. Olen käynyt päivittäin syömässä ja aina siellä on ollu pari-kolme muutakin syöjää/kahvittelijaa: Sukulainen kyytii kaksi iäkästä ihmistä syömään joka päivä tiettyyn aikaan. Ilmeisesti kaksi vapaa-ajanasukasta oli yhtenä päivänä syömässä. Heidän mukaansa lähti myös pienet lapaset. Kyläläisten neulomia sukkia ja lapasia on myynnissä runsaasti.Omistaja sanoo, että hiljaisimpaan aikaan ruokailijoita on minimissään kuusi, kesällä vilkkaaseen aikaan kuusikymmentä. Lounaskahvila on toiminut nyt viisi vuotta.

Keltaisiin huomiotakkeihin pukeutuneet kaksi nuorehkoa miestä kävi kahvilla. Myös pari muuta ihmistä olen nähnyt. Kahvilassa luetaan päivän lehti, jutellaan niitä näitä. Ja minulta kysytään, mistä olen kotoisin. Jotkut käyvät silloin, kun on tiettyä ruokaa (keskiviikko on lihapullapäivä.)

Vieraat eivät tällä kylällä ole lainkaan outo juttu. Kesäaikaan turisteja on todella paljon, myös Suomen ulkopuolelta.

3. Kulttuuritapahtumia on kesäksi suunnitteilla todella runsaasti. Sekä paikallisen kirjailijan näytelmä kesäteatteriin että pyöreitä vuosia täyttävän kansainvälisesti tunnetun taitelijan juhlavuoden ympärillä.

4. Muutaman kerran vuodessa ilmestyvässä kylälehdessä oli kansanedustajaehdokkaiden haastattelu, jossa kysyttiin, mitä kylän pitäisi tehdä jotta elinolosuhteet,  työmahdollisuudet ja palvelut pysyisivät myös tässä keskittyvässä yhteiskunnassa.

Poimin (ilman puolueanalyysiä) muutamia pointteja

- on pidettävä ääntä ja vaadittava KOHTUULLISTA kohtelua valtiovallalta ja kunnalta
- päättäjille välityttävä asianmukaista ja asiantasaista tietoa haja-asutusalueen arkea hankaloittavsita säädöksistä
- on uskottava itseensä, oltava hyvä itsetunto - niin saa yhteistyökumppaneita, uusia asukkaita ja matkailijoita
- täytyy jaksaa uskoa asiaansa, ei saa antaa periksi
-omatoimisuutta ja kotiseutuhenkeä tarvitaan, samoin infraa ja uutta luovaa ajattelua
-kiinni omasta asenteesta, on tehtävä itse eikä ajateltava että joku toinen tuo palvelut
- kyläläisten oma aktiivisuus avainsana
- suuret luonnonvaroja, maankäyttöä ja -kaavoitusta koskevat päätökset ovat kylien kannalta tärkeitä (siis lainsäädäntö)
-valtion on tuettava syrjäseutujen kuntia, mutta lisää oma-aloitteisuutta
- yhteis- ja talkootyötä
- luonto tarjoaa elinmahdollisuuksia, kun niitä käytetään
- kaupungistuminen ei ole uusi ilmiö, vaan on jatkunut 1950-luvulta lähtien, kylän imago tärkeä, yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voivat olla vetovoimatekijöitä, tarvitaan positiivisuutta ja myönteistä esillä oloa
- puhetta pyörillä kulkevien palvelujen puolesta
- pilottihanke yritysten työllistämisedellytysten parantamiseksi
- olette oivaltaneet, että tulevaisuus tehdään itse

Huokaus. Kun on usean vuoden ajan seurannut sitä, mitä kaikkea kylässä on tehty (ja yritetty), useiden kansanedustajien ehdotukset tuntuvat surkuhupaisilta. Perusviesti tuntuu olevan, että olkaa aktiivisia, luottakaa itseenne, tehkää itse. Niinhän täällä on mielestäni tehty. Eniten minua kiusaa tuo useiden vastausten opettavainen sävy. Niissä toistellaan asioita, jotka kylällä kyllä on tiedetty iät ja ajat, joiden mukaisesti on viety kylää eteenpäin - kunnan toistuvasta vastustuksesta ja torpedoinnista huolimatta.
 Yhteiskunnan ja valtion, kansanedustajan ja lainsäätäjän vastuun tuo esille vain pari edustajaa, toinen valtion tukitoimina toinen elinkeinoelämän vauhdittamisen näkökulmasta.

Toinen tapa tuntuu olla ylistämällä alistaminen: kyllä te olette hyviä. Entä sitten?

Harvaan palveltu maaseutu

Tein mielestäni hyvän oivalluksen KUMIKOn otsikon ja näkökulman suhteen. Työnimenä olkoo nyt
"Harvaan palveltu maaseutu".
Idean tavoittaakseen täytyy ehkä tietää jotain maaseutupolitiikasta. Siinähän pitkään on toiminut (nyt jo vähän taka-alalle jäänyt) jako kaupunkien läheinen - ydin - harvaanasuttu maaseutu.
Mehän tutkimme harvaanasuttua ja ydinmaaseutua hyvinvointi(palveluiden) näkökulmasta. Siksi asumisen sijaan voikin lähtökohdaksi ottaa palvelut: palveluverkko harvenee, joten eikö harvaan palveltu maaseutu ole hyvä kielellinen leikki ja näkökulma?

Kumiko-muistiinpano

Olen nyt lukenut systemaattisesti Ville Pöysän puhelinhaastatteluista tekemät muistiinpanot ja yhdistellyt niitä omiin kenttähavaintoihini. Jonkinlainen käsikirjoitusversio on kasassa (= teemat päätetty ja teemojen alle koottu näkökulmia.) Kyllä tästä artikkeli tai kirjan luku (tai molemmat) syntyy.

Muistutukseksi itselleni kirjoitan tähän: Ville pyysi kaikkia haastateltavia mainitsemaan esimerkkejä kyläkoulujen onnistuneesta "jatkokäytöstä". Jatkossa kannattaisi omana kysymyksenään analysoida nämä vastaukset: millaisia onnistumisia esitetään ja miksi niitä pidetään onnistumisina (perustelut).

Nyt nuotit nippuun ja pakkaamaan. Huomenna on kotiinlähtö ja kymmenen tunnin bussimatka edessä. Käsikirjoitus saa nyt jäädä muutamaksi viikoksi muhimaan muiden töiden taakse. Helmikuussa palaan siihen ja hyvässä lykyssä saan sen jo kondikseen. Monta muuta teemaa on vielä hajallaan - totta kai tässä vaiheessa.

p.s. jatkorahoitus hankkeelle on myönnetty, hieman budjettia on leikattu. Suunnitelmaa vähän viilaten edetään.

Anna

"Ja Nevan kaupunki,
metropoli maijasteettinen,
lokaan lankesi, ylpeytensä unohti
ja kuin huora humalainen itseänsä tarjosi,
kenelle, tuskin muistaen..."

Annelin Heliön suomentama Anna Ahmatovan runo  Pietari-Leningradista, kaupungista, jossa Anna Ahmatova eli Neuvosto-Venäjän suurten mullistusten aikana.
Kävin Ahmatovan kotimuseossa Fontankan talossa (nimi tulee siitä, että se sijaitsee Fontankan kanavan varrella). Tämä helmi löytyy aivan Nevski prospektin kainalosta, kävelymatkan päässä majapaikastani. Sain kierrostani varten laitteen, jonka nimeä en tiedä, mutta se korvalla saattoi Ahmatovan (ja monen muun ihmisen yhteisessä)  asunnossa liikkua englantilaisen oppaan kanssa. (Sellainen olisi saattanut olla suomeksikin, jos olisin älynnyt kysyä.)


Palatsin piharakennuksessa, kerrostalon kolmannessa kerroksessa oli Ahmatovan "kotiovi".

Siinä ei suinkaan lue Ahmatova vaan Punin - jonka kanssa (ja yhdessä Punin vaimon sekä tyttären  kanssa) Anna eli avoliitossa Venäjän suurten mullisusten vuodet, jotka mullistivat ja mursivat myös yksittäisten ihmisten elämät. Tässä talossa Anna vietti miltei kolmekymmentä vuotta elämästään

Kylppärin ikkuna avautuu käytävää ja siitä näkee asunnon ovelle. Kerrotaan, että lapset nostettiin kurkistamaan ikkunasta, kuka ovikelloa soittaa. Etenkään öiset vieraat eivät olleet terveulleita - sillä heillä oli tapana suorittaa "kotietsintä" - ja viedä joku asukkaista mennessään.

Asuntopula oli silloinkin kova ja kommunismin aikaan asunnot muutettiin kommunalkoiksi. Tässä kommunalkan käytävä, sen päässä asukkaiden yhteinen keittiö - jonne (koneoppaani mukaan) kokoonnuttiin puhumaan hiljaa. Hiljaa puhuminen ei auttanut, sillä ovelle koputeltiin - ja koputtelijat veivät Puninin. Myös Annan poika hänen edellisestä avioliitostaan pidätettiin.

1930-luvulla sekä Annan poika Lev Gumiljov että avomiehensä Punin pidätettiin usempaan otteeseen. Anna vetosi Stalinin. Kerran se taisi auttaa, mutta seuraavat pidätykset  johtivat vankilaan ja työleireille.Äiti odotteli poikansa kuolemantuomiota. Myöhemmin Lev kuitenkin vapautettiin - hänestä tuli historiantutija, maantieteilijä ja etnografi.

Anna eli hirveitä vuosia tämän maan historiassa. Kuitenkin siellä kulkiessani mietin, katsonko  varmasti historiaan - vai katsonko peiliin - omaan aikaani.

Annan sukunimi Ahmatova on muuten tataarinimi. Noihin(kin) aikoihin Veäjällä(kin) suhtauduttiin varauksellisesti vähemmistöihin.

Ennen vaikeita vuosia 1910- luvulla kokeilevat ja uutta suuntaa etsivät  taiteilijat tapasivat Pietarisa Kulkukoira-nimisessä Kabareeravintolassa. Ravintola on nyt herätetty henkiin taidekahvilana.

Kävin siellä minäkin.
Blogin tiedot ovat pitkälti peräisin - eivät koneoppaaltani vaan -  Anneli Heliön Fb-ssä pitämältä sivulta Anna Ahmatovan aika ja runous. Hän postaa siellä Ahmatovan runoja ja elämäkertaa. On tutkinut aihetta. Hienot sivut, suosittelen.

Hieno museo, suosittelen. Ajattelemisen aihetta antaa Anna. Samanaikaisesti luen tähän omaan aikaani sijoittuvaa romaania "He eivät tiedä mitä he tekevät". Kyllä, se tämän vuoden Finlandia-voittaja. Ostin matkalukemiseksi, kun oli sähköisenä kovasti edullinen (18 euroa). Yli 700 -sivuisessa romaanissa ei jää paljon sivulle hintaa...Tällä hetkellä sanoisin, että olen ymmälläni. Mutta hyvä kirja se on. Palaan asiaan.

Pieni turistipäivitys Pietarista

Lämpötilan äkkilasku miinus viidestätoista plussalle merkitsee talvikenkäilijälle märkiä varpaita. Onneksi joulupukki toi tusinan merinovillaisia nilkkasukkia (kiitos tonttupoika Ollille, joka lahjoittelee vain käyttötavaroita). Huippuhyvät - eivät tunnu märiltä vaikka olisivat.
Yllättävän nopeasti lumen ja jään sulettua lätäköt katosivat keskustan kaduilta. Muutama turistivinkki: Singerin kahvila Kazanin kirkkoa vastapäätä olevan kirjakaupan toisessa kerroksessa (muinoin Singerille kuuluneessa talossa, maapallologo talon katolla on hyvä maamerkki) on viihtyisä turistipyydys. Kazanin kirkon takana ravintolassa Mama..jotain saa hyvää gruusialaista ruokaa. Myös Idiot (Dostojevskin hengessä) Moikan rantakadun varrella on mainio ruokapaikka. Kaikissa kolmessa osataan englantia.

Bussilipun voi ostaa bussista, jossa on rahastaja. Kertalippu maksaa 28 ruplaa. Metrossa voi yhdellä 28 ruplan poletilla ajaa niin kauan kuin lystää kunhan ei välillä nouse maanpinnalle (sieltä to-del-la alhaalta.)

Teatralnaja kassoja on miltei kaikissa metron ulostuloauloissa ja niistä voi ostaa lippuja erilaisiin kulttuuririentoihin. Minä ostin uuden vuoden päivänä kolmelle lipun "jonnekin". Se joku oli jazz-konsertti Nevskiyen poikkikadulla Mihailovskajalla Filharmonian talossa. Paljon hassumpaankin arpa olisi voinut osua. Osoittautui että Filharmonian talossa Mihailovskajalla on mukava teatterikahvio ja sieltäkin voi ostaa lippuja.

Sataa. Vettä. Ei haittaa, kun on kaupungissa, joka on pullollaan viihtyisiä kahviloita. Teetä on tullut juotua litratolkulla - samoin seljanka- tahi borshkeittoa. Ei tämä metropolin ydinkeskusta tosin lainkaan halpa paikka ole. Pelmeneitä voisi itsekin opetella laittamaan - kunhan ensin oppisi käyttämään tuota huoneiston induktioliettä. Kotiin ostin juuri vanhakantaisen neljän levyn hellan, jossa on turva-ajastin (siis dementiakello). Joten elän kotona aivan eri aikakaudella.