hoivaräätäleitä maaseuduille

Aamun Hesarin pääkirjoituksessa murehdittiin, löytyykö vanhuksille Helsingissä kelpo asuinsijoja laitoksia purettaessa.

Mielenterveyskuntoutujien, kehitysvammaisten ja vanhusten keskistetty asuminen on ainoa kohta, jossa palvelurakenteen keskittymistä puretaan.
Lasten ja nuorten palvelut (kuten koulut) ja koko väestön palvelut (kuten kirjastot) jatkavat keskittymistään. Synnytetään yhä harvemmassa sijaitsevia yhä suurempia laitoksia - toisin kuin vanhustenhuollossa sanotaan tehtävän.

Keskittäminen on alueellisen eriarvoistamisen perusmekanismi. Hajautunutta yhdyskuntarakennettamme moititiaan kelvottomaksi siellä, missä kulloinkin on keskittymisen keskus, niin sanottu "vetovoima".

Keskittymistään jatkavat myös maaseudun vanhusten "avopalvelut". Sen seurauksena siirtyvät eläkeläiset. He keskittyvät asumaan kuntataajamiin, joissa asuntoon tarvittavia palveluita luvataan olevan. Vetovoima on toisille pakkotyöntöä, mahdollisen avun tarpeen ennakointia. Ennakointi perustuu syväänjuurrutetulle oletukselle, että avopalveluita saadakseen "kotona asuvan" kuuluu muuttaa "kirkolle", "osakkeeseen". Samalla tavoin työttömän odotetaan muuttavan työllistyäkseen. Ei kukaan siinä kohtaa puhu oikeudesta asua kotona.

Vanhenevien asuinpaikkaa siirrellään samanaikaisesti useasta suunnasta. Heidän ei kuulu asua laitoksissa, mutta heidän kuuluu muuttaa keskitettyjen palveluiden äärelle.

Eikö ole mitään konstia, jolla ikänsä maaseudulla asuneet ihmiset voisivat niin halutessaan oikeasti jatkaa kotona asumistaan ilman, että heidän on siirrettävä asuntonsa kunnan taajamiin (jotka kuntaliitoksissa tyhjenevät palveluista, jonka jälkeen jne.)tai edemmäs? Uudet hallinnolliset keskukset voivat kyliltä katsoen olla hyvinkin vieraita, kaikkea muuta kuin kotoisia. Lupaus saatavilla olevista hoivapalveluista saattaa myös pettää. Aivan kuten usein pettää lupaus työstä pitkäaikaistyöttömälle.

OPM, STM ja TEM näyttävät yksituumaisilta siinä, että vanhustenhuoltoon on rakennettava uusia, räätälöityjä, vuoden kestäviä koulutuksia. Harvaan asutulla maaseudulla tarvitaan vielä jotain erilaista. Tarvitaan kyläasiamiehen tapaisia hoivaräätäleitä, sellaisia jotka kulloisenkin tilanteen mukaan kokoavat yhden vanhuksen avustamiseksi saatavilla olevista ihmisistä (sukulaisista, suostuvaisista pitkäaikaistyöttömistä ja naapureista, hoivayrittäjistä) kelvollisia kokonaisuuksia vanhan asumisen avuksi.

Pitkän ja leveän Suomen laajenevien kuntien hallinnollisissa keskuksissa on mahdoton tuntea kaikkien reuna-alueiden kulloistakin tilannetta ja kunkin kylän erilaisia mahdollisuuksia. Ei sitä ehkä kannata edes odottaa.

Tarvitaan vanhusasioita tuntevia keskustoja karttelevia reuna-alueiden hoiva-asiamiehiä. Tämä olisi oikeasti asiakaslähtöinen (sekä asukas ja kansalaislähtöinen) tarkastelutapa, ei pelkkää "asiakaslähtöisyyden höttöpuhetta".

Nyt puhun siis heistä, jotka eivät halua muuttaa, vaan haluavat jatkaa asumista keskittymisen kannalta väärässä paikassa sijaitsevassa kodissa. Heistä jotka haluavat vaikka pätkittäin työllistyä tutuilla seuduilla, heistä jotka haluavat asua kotonaan kuolemaan asti - ei siis vain niin pitkään "kun tätä apua saa" - kuten eläkeläisillä nykyisin on tapana sanoa.

Tällä hetkellä suomalaisen hoivatyön selkäranka on palkkatuki. Puolustetaan ja kehitetään sitä.

Karjalan kunnailla ei ikä paina

Markku Pölösen ohjaamasta Karjalan kunnailla-sarjasta näytetään nyt toista tuotantokautta. Minäkin istun sitä katsomassa kuin tatti suotuisassa maastossa.
Katsomisen motiivi on seudun tuttuus: Hotelli on oikeasti Kontioniemen vanha sairaala, jossa Mummini kuoli, jossa entinen mieheni armeija-aikana sairasti keuhkokuumetta ja johon itse kävin tutustumassa sosiaalityöntekijänä Joensuun terveyskekuksessa työskennellessäni.
Työmatkalla Joensuuhun osa kirkonkylän busseista kierähti Kontioniemen kautta.

Siinä lähellä Höytiäisen rannalla on avantouimareiden sauna, jossa muutaman talven saunoin kapiaisten joukossa. Avannon aukisuvuorollani olin jonkun kerran lirissä, kun pakkanen oli puhaltanut saunapäivien välillä Höytiäisen paksuun jäähän.

Höytiäisen vanha pohja oli 17 vuotta lenkkipolkuni ja hiihtolatuni. Asunto sijaitsi vanhan järven töyräällä.
Minun on vieläkin ikävä sitä luonnonympäristöä. Kontiolahden kirkonkylää en ikävöi. Sarjan yhteisöllisyys on etäällä henkisestä ilmapiiristä, joka seudulla vallitsi.

Karjalan kunnailla sarjan kyläyhteisö on romanttinen versio jostain menneestä. Yksi maaseudun peruspiirre on kylien ikääntyminen, mutta tässä kylässä ei vanhuksia näy. Ainoa eläkeläisen edustaja on Kaisa Ursinius, stereotyyppinen juoruakka ja pahan ilman lintu.

Kontiolahti on ikärakenteeltaan Pohjois-Karjalan kunnista nuorimpia. Sielläkin kylien puuhamiehinä toimii legendaarisia eläkeläisiä kuten Pentti Seutu Jakokoskella.

Karjalan kunnaitten lavastekylässä huolehditaan koulun loppumista ja lapsiperheiden lähtemistä, suunnitellaan palveluiden sulkemisia ja lakkauttamisia ja muuttoja - niin kuin kylillä on tehty viimeiset viisikymmentä vuotta.
Vanhusten kotona asumien oikeus ei taida kuulua tämän sarjan juoneen. Ellei sitten Kaisa ala miettiä muuttoa Joensuuhun - sinne palveluiden äärelle.

Maaseudun eläkeikäisiä kanssatutkijoita kaivataan!

Nuoren voiman liiton uutta Kritiikki- lehteä moititaan Hesarissa latteaksi ja hampaattomaksi.

Myönteisesti suhtaudutaan ideaan, jossa kaksi seksuaalisuudesta kirjoittanutta ihmistä arvioivat toistensa teoksia.

Olen toistamiseen miettinyt sellaista asetelmaa, jossa voisin kirjoittaa yhdessä "tutkimuskohteen" kanssa.

Mistä löydän maaseudulla ikääntyviä, joilla on kirjoittamisen intoa ja halua kommentoida omaan elämänpiiriin liittyvää tutkimusta?

Pyrin tutkimuksessa näyttämään sitä, että maaseudut ovat erilaisia, mutta myös iäkkäillä on monta erilaista elämäntapaa ja elämänvaihetta. Työelämän jälkeistä elämää kestää hyvinkin 20-30 vuotta. Se on enemmän kuin nuorilla maaseutututkijoilla elinvuosia - ja mitä kaikkea heidänkin elämänhistoriaansa onkaan ehtinyt mahtua 25 ensimmäisen elinvuoden aikana.

Maaseutukylän ikääntyvien elämäntapoja on kyllä tutkittu. Leena Vuorinen jakaa elämäntavat perhekeskeiseen, liikkuvaan, originelliin ja perinteiseen.
Lähestymistapa on hyvin yksilö- ja perhekeskeinen.

Yhteiskuntateorioissa elämäntapojen väitetäänkin yksilöllistyvän ja individualisoituvan.
Miten sitten pitäisi suhtautua eläkeläisten yhteisökeskeisiin ja vaikuttamaan pyrkiviin elämäntapoihin? Omassa aineistossani sellaisia edustaa esimerkiksi kylien "hankeaktivistit". Eläkeikiäisistä aktivisteista ei haastateltavia etsiessäni ollut pulaa, päinvastoin.

Sen lisäksi yhteisöllistä toimeliaisuutta on monenlaista. Kylien talkootöissä eläkeläiset muodostavat merkittävän ryhmän. Laskimme jopa yhden toimintaryhmän alueelta heidän työpanoksensa hankeasiakirjoista- se oli mittava.

Hyvät maaseudun eläkeläiset - te jotka asutte tai olette ennen eläkeikää asuneet keskustaajamien ulkopuolella "maalla". Te, joita kiinnostaa mitä ikäryhmästänne kirjoitetaan: Ilmoittautukaa kommentoimaan tutkimuskäsikirjoituksiani! Ilmoittautukaa kanssakirjoittajiksi!

Maaseudulla asumisen mahdollisuudet

Kuuntelen lammelle tehdyn aamulenkin jälkeen kansanradion juhlalähetystä Lapinlahdelta.

Lammen jäällä oli vettä, kenties jää on sulanutkin jo kantamattomaksi. 1950-luvulla se oli kirkonkylän lasten ja nuorten luistinrata, jota kunta ylläpiti. Minun ensimmäiset luistimeni silloin olivat hokkarit. Arosen Jussi (joka nyt asuu tässä samassa kerrostalossa) auttoi nauhojen kiristämisessä.

Kansanradiossa Lapinlahden kunnanjohtaja yrittää hehkuttaa kulttuuria, mutta "kansa" napisee: puhutaan kulttuurista vasta, kun saadaan vanhusten asiat kuntoon. Arvostelun kohteena on muun muassa koluttamattoman henkilökunnan käyttö vanhustenhuollossa.

Ammatillisuuden ja maallikkouden jännite onkin yksi maaseudun vanhuspalveluiden kohtalonkysymys. Maallikkoauttamista on hankala hehkuttaa, vaikka usein juuri se yhtenä pilarina (esimerkiksi pitkäaikaistyöttömien palkkatukena) takaa vanhuksen kotona asumisen reuna-alueilla.

Vanhuksille vaaditaan ohjelmassa myös kunnollista hoitopaikkaa. Mikähän sitten olisi se kunnollinen - ja ennen kaikkea: missä se sijatsisi. Tässä asiassa mielipiteet ovat usein ristiriitaisia: vanhusten on hyvä asua kotona, mutta samalla vaaditaan yhteisöhoitopaikkoja (ei niinkään yhteisöasumisen uusia muotoja). Niiden sijainnista ei kanneta huolta. Siinä vaiheessa asumishistoriaa iäkäs voidaan surutta irrottaa entisestä elinympäristöstään.

Ja miksi ihmeessä kulttuuri ja vanhustenhuolto pannaan vastakkain? Kulttuuri on miltei ainoa voima medikalisoituvaa vanhustenhuoltoa vastaan.

Nyt lähden pannuhuoneeseen jatkamaan MUA-lehteen aikomaamme artikkelia. Sen tulema lyhyesti on, että pinta-aloiltaan laajoissa kunnissa ohjataan sekä hienovaraisesti että miltei uhkaillen vanhuksia muuttamaan reunoilta "hyvissä ajoin" keskustaajamiin - muun muassa lupauksilla toimivista vanhuspalveluista.

Reuna-alueilla sijaitsevia koteja lakkautetaan tällä tavalla, mutta kylilläkin kannetaan huolta vain koulujen lakkauttamisista (en lainkaan väheksy koulujen yhteisöä ylläpitävää voimaa, enkä lasten kohtuullisia koulumatkoja).

Kotien lakkauttaminen onkin vaikea aihe, sillä kodit ymmärretään yksityisiksi, ei yhteisiksi (vaikka juuri asukkaista kylä muodostuu). Asumista pidetään yksilön vapaana valintana, mitä se harvoin on. Maalta muutetaan niin työn puutteen kuin palveluidenkin puutteen vuoksi. Kotien lakkauttamista edustaa mielikuvituksessamme kuitenkin lähinnä 1960 -70-lukujen ruotsinsiirtolaisuuden jälkeinen poikkilyöty lauta kotimökissä.

Vanhuspoliittisesti viestimme artikkelissa on tämä:

1. Kotona asumista hehkuttavan valtakunnallisen vanhuspolitiikan on syytä kertoa, MISSÄ se vanhusten koti saa sijaita.
2. Kunnissa - etenkin uusissa liitoskunnissa - on kiireesti syytä hallinnollisissa keskuksissa tutustua reuna-alueiden erityispiirteisiin kysyen: Millaisia mahdollisuuksia kussakin paikassa on järjestellä vanhusten palveluita, erityisesti kotipalveluita. (Määrätietoisesti välttelen kotihoito-sanaa, koska suuri osa avun tarpeesta on kaikkea muuta kuin lääketieteellistä hoitoa.)
3. Hoivatyö on ymmärrettävä laajemmin kuin koulutettujen ammattilaisten tekemänä työnä. On naurettavaa kuvitella, että ammattilaisia missään olosuhteissa riittäisi kaikkeen ihmisen arvokasta elämää ja elämäntavan jatkuvuutta tukevaan työhön.
4. Maaseudulla asuvista sinkuista miehistä puhutaan toistuvasti yhtenäisenä ryhmänä väheksyen. Lopetetaan tuo peräkammaripoikapuhe ja mietitään, miten voimme arvostaen lähestyä maaseudun (naimattomia ja eronneita) miehiä ja tunnistaa heidän taitojaan. Ongelmia ei silti tarvitse vältellä.

Taakkoja yksin ja toisten kanssa

Tänä aamuna käyskentelimme koiran kanssa kosken yläjuoksulle. Kirkkaan harmaata, sinisen maltillisia sävyjä, tyyntä, vesi peilinä. Metsähallituksen hyväkuntoinen tutkimusasema on törmällä tyhjillään. Poimin reppuun reitiltämme pari kiveä. Isoja. (Miksi, onkin sitten oma juttunsa.)
Reppu kävi yllättävän raskaaksi ja kotimatka vuoren rinnettä ylös pani huohottamaan. Pudotin repun selästä kerrostalomme portailla. Nyt tiedän, mitä tarkoittaa, kun taakka putoaa harteilta. Hetken oli ylikeveä olo, jalat miltei ilmassa.

Tämä ihmisen ruumiillisuus kiinnostaa. Taakka symbolisoi tavallisesti jotain sielun taakkaa. Se kevenee monien teorioiden mukaan jakamalla. Ystävyys, vertaistukiryhmät ja ammatillinen terapia nojaavat kaikki oletukseen, että jakaminen keventää, puhuminen parantaa.
Miksi emme puhu ruumiillisen taakan jakamisesta? Kaikki ruumillisen työnjakohan on myös jakamista.

Jopa monet henkisiksi ymmärretyt tuen muodot ovat lopulta fyysisiä: Ihminen saattaa tarvita toista ihmistä vierelleen uskaltautuakseen sosiaalisiin tilanteisiin. Aina ei ole niin kovasti väliä sillä, millaiseksi kahdenvälinen vuorovaikutus muodostuu. Joskus toinen ihminen voi toimia henkisenä kävelykeppinä, avata ovia ihmiselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin.

Kun ihminen (esimerkiksi lapsi) pääsee liikkelle kannettuna, työnnettynä tai talutettuna, se avaa uusia maisemia ja mahdollisuuksia. Kokonaisia uusia maailmoja.
Jos ei enää pääse kulkemaan eikä kuljettajaa (taluttajaa, vierellä kulkijaa) ole, sulkeutuvat monet mahdolliset maailmat.

Sosiaalisen pääoman teoriat nojaavat oletukseen siitä, että yhdessä olemme enemmän. Tarvittaisiin myös ruumiillisen pääoman teoriaa. Ydin on siinä, että toisten fyysisesti tukemana ihminen pääsee edemmäksi. Ylös sängystä, ulos talosta, metsään, kauppaan, sinne minne kukakin olisi mielellään menossa.

Ruumiillisuuden ymmärtäminen on maaseudun kannalta ensiarvoista. "Edemmäksi" on fyysistä välimatkaa. Monille matkojen taittaminen edellyttää toista ihmistä (työntäjää, taluttajaa, auton ajajaa.) Maaseutu ei pärjää pelkällä sosiaalisella pääomalla - se kiinnittyy ruumiillisiin ihmisiin. Syrjäisen maaseudun ongelma on ihmisten vähyys. Mutta ainakin yhtämoinen ongelma on se, ettei ihmisten ruumiillista työpanosta pystytä hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla. Hoivatyö on yksi tällaisen työn muoto.

maaseudulla lakkautetaan kouluja - ja koteja

Aamun iloja on astuminen vapaana juoksevan koiran kanssa "vuoren" laella tönöttävästä kerrostalosta suoraan metsään. Kävelin kumisaappaissa märkiä lumettomia ladun pohjia alas lammelle, siis kylälle ja kirjakauppaan. Tämän kylän valtteja ovat kolmesti päivässä pysähtyvä peräkylän pendoliino, toimiva lähiökapakka ja kosken ranta. Kirjakauppakin on kova sana. Kirjakaupan pitäjä Pirkko kuoli äskettäin melko äkisti 70-vuotiaana. Jännittää, löytyykö jatkajaa. Kuvittelen, millaista olisi olla kirjakauppiaana kirkonkylässä.

Nyt lähden pannuhuoneeseeni kirjoittamaan artikkelia Maaseudun Uuteen Aikaan. Kirjoitan siitä, miten hienovaraisesti maaseudun iäkkäitä ihmisiä ohjataan muuttamaan kuntien laidoilta keskustaan. Palvelurakennemuutoksissa ei suinkaan ole tavoitteena vain kyläkoulujen lakkauttaminen. Siinä lakkautetaan myös taajamista etäällä olevat kodit - ainakin heiltä, jotka ovat vailla julkisia palveluja kuten kodinhoitoapua tai kotihoitoa. Nämä kaksi - kotihoito ja kodinhoito - ovat toki kaksi aivan eri asiaa. Jälkimmäisestä hyvinvointivaltio on sanoutunut irti jo aikoja sitten ja siirtänyt sen verovähennysoikeudeksi heille, joilla on mistä vähentää.

Pelakuita

Pelargonia on Etelä-Afrikasta Eurooppaan 1600-luvulla tuotu hyötykasvi. Maailmassa on noin 300 luonnovaraista pelargonia, joista on jalostettu tuhansia risteytymiä, hybridejä ja lajikkeita. Pelakuuharrastajat kasvattavat kukkansa pistokkaista ja siemenistä. Pelakuihin hurahtaneet haluavat vaalia vanhaa, mutta samalla luoda uutta.



Kasvattelen kirjoittamalla "pelakuita": lajikkeita ja risteymiä arvokkaina pitämistäni aiheista. Tavoitteena on saada aikaan uutta ja kestävää, kaunista ja hyödyllistä eri puolilta keräämistäni siemenistä ja pistokkaista - toisten ihmisten ajatuksista ja kirjoituksista.