Taakkoja yksin ja toisten kanssa

Tänä aamuna käyskentelimme koiran kanssa kosken yläjuoksulle. Kirkkaan harmaata, sinisen maltillisia sävyjä, tyyntä, vesi peilinä. Metsähallituksen hyväkuntoinen tutkimusasema on törmällä tyhjillään. Poimin reppuun reitiltämme pari kiveä. Isoja. (Miksi, onkin sitten oma juttunsa.)
Reppu kävi yllättävän raskaaksi ja kotimatka vuoren rinnettä ylös pani huohottamaan. Pudotin repun selästä kerrostalomme portailla. Nyt tiedän, mitä tarkoittaa, kun taakka putoaa harteilta. Hetken oli ylikeveä olo, jalat miltei ilmassa.

Tämä ihmisen ruumiillisuus kiinnostaa. Taakka symbolisoi tavallisesti jotain sielun taakkaa. Se kevenee monien teorioiden mukaan jakamalla. Ystävyys, vertaistukiryhmät ja ammatillinen terapia nojaavat kaikki oletukseen, että jakaminen keventää, puhuminen parantaa.
Miksi emme puhu ruumiillisen taakan jakamisesta? Kaikki ruumillisen työnjakohan on myös jakamista.

Jopa monet henkisiksi ymmärretyt tuen muodot ovat lopulta fyysisiä: Ihminen saattaa tarvita toista ihmistä vierelleen uskaltautuakseen sosiaalisiin tilanteisiin. Aina ei ole niin kovasti väliä sillä, millaiseksi kahdenvälinen vuorovaikutus muodostuu. Joskus toinen ihminen voi toimia henkisenä kävelykeppinä, avata ovia ihmiselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin.

Kun ihminen (esimerkiksi lapsi) pääsee liikkelle kannettuna, työnnettynä tai talutettuna, se avaa uusia maisemia ja mahdollisuuksia. Kokonaisia uusia maailmoja.
Jos ei enää pääse kulkemaan eikä kuljettajaa (taluttajaa, vierellä kulkijaa) ole, sulkeutuvat monet mahdolliset maailmat.

Sosiaalisen pääoman teoriat nojaavat oletukseen siitä, että yhdessä olemme enemmän. Tarvittaisiin myös ruumiillisen pääoman teoriaa. Ydin on siinä, että toisten fyysisesti tukemana ihminen pääsee edemmäksi. Ylös sängystä, ulos talosta, metsään, kauppaan, sinne minne kukakin olisi mielellään menossa.

Ruumiillisuuden ymmärtäminen on maaseudun kannalta ensiarvoista. "Edemmäksi" on fyysistä välimatkaa. Monille matkojen taittaminen edellyttää toista ihmistä (työntäjää, taluttajaa, auton ajajaa.) Maaseutu ei pärjää pelkällä sosiaalisella pääomalla - se kiinnittyy ruumiillisiin ihmisiin. Syrjäisen maaseudun ongelma on ihmisten vähyys. Mutta ainakin yhtämoinen ongelma on se, ettei ihmisten ruumiillista työpanosta pystytä hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla. Hoivatyö on yksi tällaisen työn muoto.