Karjalan kunnailla ei ikä paina

Markku Pölösen ohjaamasta Karjalan kunnailla-sarjasta näytetään nyt toista tuotantokautta. Minäkin istun sitä katsomassa kuin tatti suotuisassa maastossa.
Katsomisen motiivi on seudun tuttuus: Hotelli on oikeasti Kontioniemen vanha sairaala, jossa Mummini kuoli, jossa entinen mieheni armeija-aikana sairasti keuhkokuumetta ja johon itse kävin tutustumassa sosiaalityöntekijänä Joensuun terveyskekuksessa työskennellessäni.
Työmatkalla Joensuuhun osa kirkonkylän busseista kierähti Kontioniemen kautta.

Siinä lähellä Höytiäisen rannalla on avantouimareiden sauna, jossa muutaman talven saunoin kapiaisten joukossa. Avannon aukisuvuorollani olin jonkun kerran lirissä, kun pakkanen oli puhaltanut saunapäivien välillä Höytiäisen paksuun jäähän.

Höytiäisen vanha pohja oli 17 vuotta lenkkipolkuni ja hiihtolatuni. Asunto sijaitsi vanhan järven töyräällä.
Minun on vieläkin ikävä sitä luonnonympäristöä. Kontiolahden kirkonkylää en ikävöi. Sarjan yhteisöllisyys on etäällä henkisestä ilmapiiristä, joka seudulla vallitsi.

Karjalan kunnailla sarjan kyläyhteisö on romanttinen versio jostain menneestä. Yksi maaseudun peruspiirre on kylien ikääntyminen, mutta tässä kylässä ei vanhuksia näy. Ainoa eläkeläisen edustaja on Kaisa Ursinius, stereotyyppinen juoruakka ja pahan ilman lintu.

Kontiolahti on ikärakenteeltaan Pohjois-Karjalan kunnista nuorimpia. Sielläkin kylien puuhamiehinä toimii legendaarisia eläkeläisiä kuten Pentti Seutu Jakokoskella.

Karjalan kunnaitten lavastekylässä huolehditaan koulun loppumista ja lapsiperheiden lähtemistä, suunnitellaan palveluiden sulkemisia ja lakkauttamisia ja muuttoja - niin kuin kylillä on tehty viimeiset viisikymmentä vuotta.
Vanhusten kotona asumien oikeus ei taida kuulua tämän sarjan juoneen. Ellei sitten Kaisa ala miettiä muuttoa Joensuuhun - sinne palveluiden äärelle.