51 haastattelua

Sain tutkimusapulaiselta Ville Pöysältä koosteen hänen huhtikuun aikana tekemistään Leader-alueiden avainhenkilöiden puhelinhaastatteluista. Haastattelujen järjestämisessä Villeä auttoi Mari Voutilainen lähettämällä ennen puhelinyhteydenottoa kaikille alueille tutkimuksesta kertovan tiedotteen, jossa myös "varoitettiin" tulevasta puhelinsoitosta. Tästä on mitä ilmeisemmin ollut apua: ihmiset ovat osanneet odottaa puhelua ja Leader-tiedottajalta tullut posti toiminee myös "suosituksena".
Ville Pöysä on siis parissa viikossa onnistunut tavoittamaan, sopimaan haastattelun ja haastattelemaan jo 26 henkilöä. Aina tämä ei suinkaan ole onnistunut yhdellä tai kahdella puhelulla vaan aikamoinen puhelinrumba on takana.
Ensilukemalta totean, että todella kiinnostavia juttuja haastatteluissa on tullut esille kuten käyttötarkoitusten laaja kirjo, kunnan ja kylän suhde myyntitilanteissa, nykyisen omistajan ja kylän suhde, visioita tulevaisuuden käyttötarkoituksista.
Ensilukemalla huomioin sen, miten affektiivisesti kylän suhdetta muutosten eri vaiheisiin kuvattiin ja koulu todella sai aivan inhimillisiä piirteitä.

Tämä ensimmäinen vaihe tarjoaa siis kylien ulkopuolisen maaseututoimijan näkökulman aiheeseen.
Tätä kautta löytyy myös joukko hyvinvointipalvelukäytössä olevia ex-kouluja, joihin myös jatkossa zoomaamme. Löytyy myös muita yksittäisiä erikoisia, innovatiivisia tai muuten vaan huomiotani herättäneitä kohteita. Esimerkkinä vaikkapa "julkkiskoulut" - jotka omistaa joku nulkisuuden henkilö tai jotka toimintansa vuoksi ovat saaneet tarkoituksellista kansainvälistä huomiota. Tai katri vala keskus.
Näitä Villen haastattelukoosteita on todella hauska lukea! Huomasin senkin, että aika moni haastateltu oli paneutunut asiaan ja suhtautui myös innokkaasti asiaan.
Odotan, että pääsemme raportoimaan ensimmäistä vaihetta pian. Haastattelut jatkuvat vielä jonkun aikaa.

Ei koulu sinänsä

Mari postasi fb:ssä "kyläkoulukuvan", joka fokusoi peltohin. Tämä olkoon näkökulmamuistitus: eihän tarkoitus ole tutkia kouluja sinänsä vaan koulua sosiaalisessa, kulttuurisessa ja fyysisissä ympäristöissään. Ja toisin päin: tarkoitus on tutkia ihmisten ympäristöä heille merkityksellisten hyvinvointipalvelujen suunnasta.

Palaan hyvinvointipalvelukäsitteeseen. Jututtamani ihmiset tuntuvat mieltävän sen sotena - eikä ihme, sellaiseksi se kapenee julkisessa keskustelussa.
Hyvinvointipalveluna ymmärretään tässä tutkimuksessa kaikki julkisen vallan, kolmannen sektorin (ja markkinoiden?) toiminta, jota on/on ollut/voisi olla.
(Kaikilla toimilla on sekä tuki- että kontrollifunktio - vai kuinka?)

Poliisista ja patikkapolusta ihmiseen, joka järjestön vapaaehtoistöissä avaa kaverina kirjekuoria, jotka sisältävät maksumuistutuksia, ulosottoilmoituksia jne. tilanteessa, jossa ihmiset eivät itse uskalla niitä enää yksin avata.

P.s. Tiedätkö, mikä on köyhän lotto? Se on toimeentulotukihakemus. (TV 1 28.4. Dokumenttiprojekti,  Kuka välittää)

Yksi keskustelu

Tämä pariskunta asuu 17 km päässä kunnan keskustasta. Mies eläkkeellä, nainen käy työssä kunnan keskustassa. Pariskunnalla on yksi auto, huoneen ja kammarin mökki, ei mukavuuksia. Ovat muuttaneet Helsingistä kymmenen vuotta sitten aivan vieraaseen paikkaan, ajelleet vaan katsomassa myytäviä halpoja paikkoja ja tässä kolahti paikan vuoksi.  Navetassa onn muutama lehmä, muutama lammaskin on ja kissa ja koira, mehiläisiä.
Tuotantoeläimillä on nimet ja tuntuu, että ne ovat enemmän harrastus ja elämäntapa kuin ansio ja elinkeino.
Kysyn tarpeellisista hyvinvointipalveluista: kun on auto niin kaikki tarpeellinen - lääkäri - löytyy kunnan keskustasta. Kelakyydeilläkin pääsee ne, jotka tietävät. Yllättävän vähän tiedetään, ei myöskään kerran viikossa toimivasta asiointiliikenteestä, joka täytyy erikseen tilata.

Eläinlääkäri on tullut aina kun on tarvittu - kun on tuotantoeläimiä. Kirjastoa käyttävät todella paljon (eivät huomaa mainita sitä hyvivointipalveluna). Siis keskustassa.
Poliisista on pula. Nainen on työssään kaivannut lähempänä olevaa poliisia. Turvallisuuden tunne on uhattuna.

Miehellä on mopo, muttei sillä oikein pärjää, kun vaimo tarvitsee auton työssään.

Mitään kylä- tai kuntaidentiteettiä heillä ei ole: ovat muualta tulleita, arvostavat maaseudun vapautta ja sitä ettei kukaan kontrolloi. Kirkonkylään ei mennä, siellä ei ole mitään sellaista, mitä kaipaisivat. Pariskunnalla on monenlaisia elämänkokemuksia, samoin työkokemuksia myös ulkomailta, naimisissakin ovat olleet muutaman kerran aiemmin.

Toimeentulo oli jossain vaiheessa nolla ja mieli maassa. Sosiaalitoimistossa kokivat itsensä nöyryytetyiksi. Rahaa ei ollut ruokaan, mutta toiminimen ja jonkun muunki asian vuoksi, eivät
saaneet toimeentulotukea. Eivät ikinä enää menee kysymään. Nyt meihellä on eläke ja naisella työpaikka.
Ja vielä: Mies kiertelee koiransa kanssa kansallispuiston ja muitakin merkittyjä vaellusreittejä. Tuntuu tärkältä palvelulta. (Rannikko muistaakseni on kiinnittänyt huomiota näiden Metsähallituksen ylläpitämien palveluiden merkitykseen maaseudulla. Merkitys on selvästi kahtaalla: toisaalta turisteille, mutta toisaalta myös paikallisille ihmisille!)

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Ks. Linkki yllä.

Pertti Rannikko on maaseututukijaidolini (kuten myös idoliopettaja ja -kollega).On taas syytä palata moniin hänen tutkimuksiinsa. Hänellä on ihailtava taito löytää tuoreita ja tärkeitä näkökulmia tuttuihin asioihin. Tässä muutaman vuoden takaisessa jutussa esimerkkejä elävästä nykymaaseudusta tarjotaan Lieksasta. Sinnepä sinne.

Yhden kunnan kyläkoulutarinaa

Referoin tähän yhden virkamiehen kanssa käymäni sähköpostivaihdon vastaukset:

 

Kaupunki on äskettäin tehnyt kouluverkkolinjauksia ja mm. keskustan tuntumassa oleva koulu on päätetty lakkauttaa syksyllä 2015. Koulu on hyväkuntoinen 1950-luvulla rakennettu kivirakennus ja sopii moneen käyttöön. Siellä on mm. iso liikuntasali, joka rakennettiin 10 vuotta sitten. Muutenkin koulun tilat ovat hyvässä kunnossa.

Myös toisen koulun lakkauttaminen on ollut esillä. Viimeisempänä lakkautettu koulu on tällä hetkellä tyhjillään. Yksi lakkautettu koulu myytiin äskettäin yksityiselle eurolla. Ei tiedetä, mitä yrittäjä sinne suunnittelee. Yhdellä ex-koululla on ollut matkailuyritys, jonka tämän hetken tilanteesta ei ole tarkkaa tietoa kunnassa. Yksi ent. koulu on kertojan mukaan "ihanalla paikalla". Se on yrityskäytössä ainakin osittain.

Pienempiä lakkauttettuja kouluja on myyty lähinnä asumiskäyttöön.

Kaksi koulua on kyläyhteisön käytössä ja niissä on useanlaista toimintaa sekä useita eri toimijoita. 

HeSan tapa tarttua terveyseroihin

Hesa uutisoi tänään väestön (kasvavista) terveyseroista: sosiaalinen tausta, köyhyys, pitkäaikaistyöttömyys. Tasa-arvoiset mahdollisuudet tehdä elämäntapavalintoja ovat oleellisia jutun mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa poliittisilla päätöksillä.

Asuinpaikasta suhteessa tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin ei pihaustakaan. Eikä siitä, että köyhin ja sairain väestö asuu harvaanasutulla maaseudulla. Ei vihjaustakaan siihen, että heihin satsaamisensa (työn ja työkyvyn suhteen) on tarpeen. Maaseutukontekstissa tarvitaan uusia ajatuksia, jos uskalletaan puhua pitenevistä työurista.
HeSa 22.4 terveysongelmatkasautuvat köyhemmille.

Kommentin herättämiä ajatuksia

Kyläkouluprojektin ohjausryhmän jäsen Jussi Vähämäki muistutti kylän sosiaalisesta rakenteesta ja siitä, että  kyläkoulut jossain määrin yhteisinä tiloina kokosivat yhteen erilaisia. Hän toi esiin myös kontrollinäkökulman: kunnan sekä valtion kontrollit eivät kohdistuneet suoraan esim. oppilaisiin, vaan opettajien jne. kautta. Jussi kysyi, mitä tästä on jäljellä.
Ja esitti myös, että vaikkapa vanha kyläkoulu, jossa muutama hippi puuhastelee jotakin, on kylälle jonkinlainen ”vänkä siemaus raitista ilmaa”, siis jotakin joka pitää kuitenkin kylää hengissä, antaa pakoaukon muuhun maailmaan tms.
Tämä on kiinnostavaa: millainenkohan "vänkä tuulahdus" mikäkin uusi toiminta (eri) kyläläisten näkökulmasta on. Tämä saattaa liittyä myös kyläidentiteettiin (joka ei ole yksi ja yhteinen, eikä kaikille sama.)

Tunteita kuumentava tutkimusaihe

Kuulun tutkijoihin, joiden mielestä myös tunteet ovat tutkimusväline ja yhteiskuntatieteellisenkin tutkimuksen kohde. Ystävän kanssa jutellessa tunteet kuumenivat viikonloppuna yhden kerran. Kerroin hänelle ex-koulututkimuksesta, johon hän: kunnat haluavat päästä niistä eroon kenolla millä hyvänsä ( kyllä minä sen tiedän), maaseudulla niille ei keksitä mitään käyttöä (tiedän, että on vaikeaa )... Ja vielä viimeisenä tämä veto: minä oon kuule maalla syntynyt ja kasvanut (1950-luvulla...), joten minä kyllä tiedän (mutta minä olen kasvanut kyläkoululla viisi vuotta ja loput vuodet maaseutukirkonkylässä...koulun vieressä, opettajienasuntolassa..)

Huomaan, että monien ihmisten on vaikea astua ulos lakkauttamispuheesta ja sen argumenteista (ystäväni on Pohjois-karjalassa syntynyt kunnallispoliitikko ja opettaja eteläsuomalaisessa kunnassa). Ystävän avopuoliso taas hiffasi heti, mitä ajan takaa ja alkoi luetella tietämiään erilaisissa käytöissä olevia entisiä kouluja.)

Ja minä huomaan kiihtyväni, kun minulle vihjaistaan, että puhun asiasta, josta en mitään tiedä... Ja etenkin, jos ihmiset vetoavat oman tietämyksensä suhteen muinoin maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Siksipä tutkimuksen aikamuoto on korostetusti maaseutu NYT.

Tämä on vähän samanlainen aihe kuin vanhuuden tutkimus (kaikilla on siihen jotain sanottavaa, kun heillä on vanhenevat vanhemmat tai he vanhenevat itse) tai opettamisen tutkimus (kaikilla on koulumuistoja ja käsitys opettajasta) ja muut lähellä ihmisten omaa kokemusmaailmaa olevat, vahvasti arvolatautuneet aiheet. On siis yllättävänkin vahvasti arvolatautunut. Kyläkoulu on affektiivinen aihe. Ja poliittinen. Yritän politisoida sitä uudella tavalla.

Olen sitäkin mieltä, että paras maaseutututkija ei aina ole maalla asuva maaseutututkija. Eikä myöskään maaseutututkija, joka on kovin sisällä juuri maaseutututkimuksen kontekstissa. Minun tutkimuksieni viitekehys on yhteiskuntapolitiikka, ei maaseutupolitiikka. Sen sijaan eräänlainen emansipatorinen maaseutuviritys tutkimuksessa on. Lähinnä kyse on näkyväksi tekemisen pyrkimyksestä.

Puolimatkan krouvi - ex koulu

Palailen pohjoisesta ja yövyin valtatien varrella bed and breakfast - paikassa. Tämä on vuonna 2009 lakkautettu kyläkoulu. Omistajan mukaan uusi kunnanjohtaja heti virkaan tultuaan lakkautteli kyläkouluja ihan paniikissa. Koulun oli ensin ostanut joku nainen majoitusaikein. Luopunut kuitenkin ja nykyisellä omistajalla on ollut pari vuotta.

Avaaminen majoituspaikkana oli kertoman mukaan monen mutkan takana: rakennus- ja terveysvalvonta pistivät alkuperäiset suunnitelmat uusiksi. Kylältäkin oli tullut valituksia, että siellä harjoitetaan laitonta rakennustoimintaa (vaikka kuulemma yritystiedoissa ensimmäisenä oli juuri majoitustoiminta mainittu.) Kateudella selitti. On kuulemma Kainuussa erityisen kova kansansairaus.

Yhtään palkkaa ei ole vielä voitu itselle maksaa. Kaksi ensimmäistä vuotta menivät miinuksella. Nyt toivotaan parempaa. Asiakkaissa on paljon lastenlasten kanssa pohjoisen mökille kulkevia eläkeläisiä, jotka nuorempana matkanneet pysähtymättä. Myös lecille menevät venäläiset majoittuvat paljon, monet jo useampaan kertaan. Samoin Pietariin Muurmanskista lastensa luokse menijät. Vakituisiakin asiakkaita alkaa jo olla.

Omistaja on kotoisin naapurikylästä ja kuvailee itseään jääräpäiseksi. Muuten ei onnistuisi. Venäläiset turistit ovat nyt vähentyneet Ukrainan seurauksena ja miettii, miten käy jatkossa.

Vanhoissa kunnan kyläkouluissa on pari homeista purkukuntoista, yksi toinenkin majoituskäytössä ja jotain yritystoimintaa on yhdessä yritelty.

Istuimme kaikki vieraat (lisäkseni pohjoiseen menevä perhe isoäiteineen) aamukahvilla. Kyläkoulut ovat ehtymätön puheen ja muistojen aihe. Ja meitä opettajia riittää: seurueen isoäidin isä oli ollut kyläkoulun opettaja - ja mukana ollut poikakin on opettaja.
Illalla kun tulin yhdeksän jälkeen, pääsin ensimmäiseksi saunaan. Muutenkin mutkatonta meininkiä.

Yhden maalaiskunnan kyläkoulupäivitustä

Sain eilen fb-viestin tuntemattomalta ihmiseltä, joka halusi kertoa oman kuntansa kyläkoulukäytöstä. Oli jostain  kuullut, että etsin itselleni vuokralle kyläkoulun päätyä. Selvitti sitten kuitenkin kysyessäni koko kunnan tilanteen, kylätalona, urheiluseuran omistuksessa kylätalona, yksityisen omistamina vuokra-asuntoina vapautuville vangeille ja myöhemmin päihdekuntoutuspaikkana,  yksityisen omistamana vuokrauskäytössä, myöhemmin hevosharrastajan paikkana, atk-alan yrityksenä jne.

Aika usein kertomus etenee "myytin ensin, sitten sen osti, nyt myynnissä". Toisin sanoen monet rakennuksista kiertävät tarkoituksesta toiseen. Sekin on kiinnostavaa: mihin kaikkeen niiden ajatellaan sopeutuva.
Tämän tarinan kertoja oli eläkkeellä oleva kunnan virkahenkilö. Sain kattavan kuvauksen myös toisen kunnan kyläkoulukäytöistä sähköpostiin eräältä toisen kunnan nykyiseltä - tutulta - virkanaiselta. Palaan siihen myöhemmin.

P.s. Tuostapa tuli mieleeni, että vaikka olemme kiinnostuneita ensisijaisesti koulun nykykäytöstä, tuota lakkauttamisen jälkeistä elämänhistoriaa voisi hitusen kopaista. Tehdä lyhyitä juonitiivistelmiä koulujen lakkauttamisen jälkeisetä elämästä, joka on vahvasti yhteydessä kylän elämään ja yhteiskunnan laajempiinkin muutoksiin, myös politiikkamuutoksiin.

Toisaalta käyttöä voinee luokitella monella tavalla: hoivayrityksinä toimivia paikkoja ei välttämättä tarvitse luokitella tutkimuksessa yrityksiksi. Ehei. Nehän ovat asuinkäytössä, siis ihmisten asuntoina. Tämän huomion kirjaan ylös siksi, että on tarpeen vastustaa totunnaisia luokituksia, jotka ohjaavat katsomaan tietyllä tavalla kohdetta. Institutionaalinen etnografia ymmärtääkseni yrittää vastustaa juuri tätä: institutionaalisesti vakiintunutta lähestymistapaa, joka uusintaa vallitsevia rakenteita ja sosiaalisia suhteita!

Haja-ajatuksia asuinkäytöstä

Yksi asuinkäytössä olevien koulujen myynnin syy on sangen luonnollinen: kun lapset kasvavat ja lähtevät, käy koulu isoksi. Ylipäänsä tietysti yksilöiden elämänmuutokset ovat merkittäviä kyläkoulusta luopumiseen.
Yksi entinen kollega muutti aikanaan sveitsiläisen miehensä kanssa kyläkoululle. Lapset syntyivät ja kasvoivat siellä. Nainen kävi töissä pitkän matkan takana - kelillä kuin kelillä. Miehellä oli puusepänverstas ja myös paljon lasten arjesta oli heidän vastuullaan. Nyt lapset ovat aikuisia, nainen käy edelleen töissä ja varmaankin miehellä on edelleen yritys.
He asuvat myös edelleen koulullaan. Joten asuinkäyttö jatkuu.

Aika pitkiäkin asuinhistorioita siis. Heidän kohdallaan liki 40 vuotta tähän mennessä.

Haastattelukysymysten kehittelemistä

Juuri juttelin kampaajan kanssa hänen lapsuutensa kyläkoulusta Saukkojärvellä Ranualla. Koulu toimii kuulemma nykyisin koulumuseona. Puuhanaisena nykykäytölle on ollut paikallinen toimittaja. Kesätapahtumissa se on entisten kyläläisten ja turistien kohtaamispaikka.

Mikä merkitys koululla on omistajalleen? Tätä täytynee omistajilta tai koulun elossapitäjiltä kysellä erilaisin kysymyksin. Palatakseni aiemmin käyttämääni diametaforaan: miten koulu kehystetään, millaisiin tulkintakehyksiin se asetetaan, millaisia ajallisia kerroksia omistajan elämässä siihen liittyy. Kyläläisillä on sitten omia kehystämisen tapojaan.

Rääkkylän virittämää

Käväisin eilen Rääkkylässä kertomassa eläkeläiskirjastamme kunnan mummolaksi brändäyshankkeen  tiimoilta. Idea on sama kuin esimerkiksi Ristijärvellä jo 2000- luvun alussa: ikääntyminen käännetään myönteiseksi ja kunta mummolana houkuttelevaksi. Aika hyvin olivat onnistuneet ravistelemaan ikäkäsityksiä - kuolemaa unohtamatta.

Uusia asumisen mallejakin siellä haettiin, etenkin yhteisöasumisesta - vaikkei sitä oikein saatu konkretisoitua vielä. Siinä yhteydessä vihjaisin etsiväni kyläkoulun päätyä vuokra-asunnoksi itselleni.  Minulle lueteltiin heti kolme koulua, joissa sellainen saattaisi olla juuri nyt tarjolla. Ovat siis vuokrakäytössä, mutten tiedä kenen omistuksessa.
Kaksi taisi olla samanaikaisesti myynnissä.

Pieni surffailu netissä osoitti, että kiinteistövälittäjällä olevaa koulua tarjotaan idealla asunnoiksi ja ateljeetiloiksi. Taiteilijat taitavat edelleen olla yksi potentiaalinen ostajakohderyhmä. Liperissä myynnissä olevaa Vaivion koulua, ehkä 60-luvulla rakennettua matalaa punatiilikompleksia ei taideta kaupata taiteilijoille vaan vihjataan mahdollisuuksista käyttää varastotilana tai yrityskäyttöön.

Mitähän kaikkea kouluilla varastoidaan? Täytyy muistaa selvittää.

Muistui samalla mieleen Vilppulan entisen kulttuurisihteerin Sirpa Timosen noin kymmenen vuotta sitten eläkkeelle jäädessä ostama koulu, joka sai nimen "Pelimannin penkillä". Käsittääkseni Sirpalla oli suunnitteilla sinne monenlaista kulttuuritapahtumaa. Käsittääkseni hän otti myös ison lainan koulun kunnostamiseen. Tästä en ole varma. Kesällä täytyy käydä katsastamassa Vilppulan tilanne.
Vilppulan ottamisella tarkempaan syyniin on monta perustelua: sosiaalisen taustani vuoksi tunnen hyvin kaikki kunnan entiset kyläkoulut. (Vasta nut oivallan, että tällaista oman kunnan
kyläkoulutuntemusta ei tietenkään ole kaikilla pitkäaikaisillakaan kuntalaisilla. Oppikouluun tai
kansalaiskouluun tultiin jostakin - ei taidettu paljon keskustella, mistä.) Lisäksi kenttätyö Vilppulassa tulee halvaksi, kun siellä voi edelleen asua ilmaiseksi.

Koulujen myyntiajat ovat pitkiä, joskus kai ikuisia. Niitä taidetaan kunnassa käsitellä lähinnä taloudellisena taakkana. Käsitelläänköhän missään arvokkaana kultturisena pääomana.

Kerroksellinen tulkinta

Anu Silfverbergin Long Play juttua 'Katoaminen' lukiessa tulee mieleen, että
Jokainen maalaa nykyisen päälle oman maailmansa - laskee nykyisen päälle kuin vanhoja dioja, joiden läpi nykyiset maisemat ja rakennukset kuultavat. Paikka maalataan erilaisiksi riippuen siitä, millaisia muistoja ja merkityksiä siihen liitetään. Mistä ne muistot tuodaan. Toki tässä on myös kollektiivinen muistin taso - sukupolvien, sosiaaliluokkien, sukupuolien, asuinpaikkojen jne. Taso.

Identiteetti perustuu ainakin jossain määrin muistoille ja (henkilö) historialle. Aikakaudella, syillä ja seurauksilla on väliä, kun haluamme kertoa, keitä olemme. Näin kirjoittaa A.S. Artikkelissa.
Kiinnostavaa ovat ihmisen tapahtumille ja tarpeille antamat selitykset - syyt ja seuraukset. Tulee mieleen Nuorin poikani, joka sanoi, että pitkässä autossa hänelle tulee paha olo. Meillä oli silloin kartanomallinen farmarivolvo. Minä puolestaan selitin pahoinvointia tupakan hajulla. Oleellista ei tässä ole, kumpi oli oikeassa - jos kumpikaan - vaan miten me tapahtunutta selitimme. Kyse on siis tavastamme määritellä ongelman syyt.

Myös selitysten vastaanottajalla on omat tulkintakontekstinsa.

Smith puhuu kokemuskielestä - siinä on kyse kokemustemme tarjoamista resursseista.
Sosiaaliset suhteet taas hänellä tarkoittavat ajallisesti ja paikallisesti tietyissä asetelmissa tapahtuvaa toimintaa ja sen suhdetta toisaalla toisina aikoina tapahtuvaan toimintaan. Sosiaalinen suhde rakentuu toisiaan seuraavissa ajallisissa jaksoissa muodostaen perustan eri tilanteissa toiminnalle annettaville merkityksille. Se on sisäänrakennettu kieleen.

Yhtä lailla olennaista on, millaiset tapahtumat itse kerrottavaksi valitsemme, teemat ja motiivit.

Arkielämälähtöinen kulma hyvinvointipalveluihin

Arkielämä on liukas käsite, jos sitä ryhtyy määrittelemään. Tartun siihen kanadalaisen sosilogin Dorothy Smithin tavoin metodologisena ohjenuorana. Se ehdottaa suuntaa, josta aloittaa eli ihmisten jokapäiväisestä elämästä, ei palveluinstituutioista. Yksinkertainen ohje, mutta monelle teoreettisesti virittyneelle tutkijalle vaikea. Smithin viritelmä on pikemminkin tietämisen ja tutkimuksen metodi kuin teoria. Siinä korostuu tutkimuksen luonne  etsimisenä ja löytämisenä. Smith pyrkii myös irrottautumaan ihmisiä objektivoivasta yleistävästä selittämisestä.

Sosiaalisilla suhteilla, kielellä ja toimintaa ohjaavilla periaatteilla on tärkeä merkitys ongelmien määrittelyssä ja instituutioiden sekä niiden toimintatapojen muotoutumisessa. Tutkimuksen tehtävä on tunnistaa ja välittää jokapäiväisen elämän, toimijuuden ja kokemisen ehtoja, jotka rakentuvat arkisessa puheessa, kokemuksellisessa kielessä. Toisaalta arjen ehdot määritellään ihmisten arkielämän ulkopuolella,  järjestelmien institutionaalisissa suhteissa, joita asiantuntijat uusintavat ja hyödyntävät.

Smith siis haluaa aloittaa sieltä, missä ihmiset ovat ja kysyä yksilöiden arjessa merkityksellistä toimintaa, sosiaalisia suhteita ja arjen sosiaalista organisoitumista. Sosiaalinen järjestelmä on sosiaalisten suhteiden kokonaisuus, joka ilmenee kokemusten tulkinnassa ja kokemusten ulkoistamiseen käytetyssä kielessä, käsityksissä ja merkityksenannoissa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihmisten luonnollisina ja itsestäänselvinä pitämät käsitykset otettaisiin sellaisinaan tutkimuksen lähtökohdaksi. Niiden avulla voi lähestyä arjen ja sosiaalisten järjestelmien välisiä suhteita.

Kumiko-tutkimuksessa toistaiseksi  tarkentamaton kysymys kuuluu jotenkin tähän tapaan: Millainen on uudessa käytössä olevien koulujen ja kyläläisten suhde ja miten tutkimuskoulukylillä hyvinvointipalveluita uudelleenorganisoidaan. Miten uudelleenorganisointi näyttäytyy kyläläisten arjessa ja millaisia merkityksiä siihen liitetään.


Kentälle  lähdetään kysyen - kuten Riikka Perälä väitöskirjassaan - "mitä täällä tapahtuu" ? Tämä "mitä täällä tapahtuu" vaihe  alkakkoon.

Kuka on kuka

Alkavassa projektissamme "Kuka" on monitasoinen kysymys. Sen avulla lähestytään hyvinvointipalveluiden rakenteita usealla tasolla valtiosta paikalliseen toteuttajiin,
Kuka on myös koulujen uuden elämän kysymys: kuka omistaa koulun, ketkä koulua käyttävät ja millainen on koulun omistajan ja käyttäjien suhde kylään ja kyläläisiin. Toisin päin: millainen on kylän suhde koulun nykyisiin käyttäjiin ja käyttötarkoituksiin.

Esimerkiksi kunta tai yksityinen omistaja voi vuokrata sitä asumiseen. 'Kenelle' on silloin kiinnostavaa.
Tai yritystoiminnassa oleva koulu voi tuoda työpaikkoja - millaisia ja kenelle?

Ulkomailla tai muuten etäällä asuva omistaja voi pitää koulua tyhjillään - huolehtia sen kunnosta tai jättää huolehtimatta.

'Kukan' kirjo on suuri samoin 'kukan' seuraukset kylälle ja kyläläisten sosiaalisille suhteille.

Toisten palvelut

"Nyt rikos ei ole 'tuolla jossain' vaan keskellä perhettäni, ja tarvitsemme poliiseja äärimmäisen kipeästi." Lause on Rosamund Luptonin dekkarista 'Mitä jäljelle jää'. Se ohjasi ajattelemaan niitä ihmisten palvelun ja avun tarpeita, jotka mieluusti ajatellaan toisten kuin itsen tarpeeksi - ja joita ei mielellään edes ajatella.
Päihdeongelmat, mielenterveyden horjuminen ja pelkkä köyhyyskin ovat sellaisia. Päivi Kivelä on tutkinut tämänlaisia palvelutarpeita maaseudulla.
Referoin hieman hänen ajatuksiaan. "Hiekkatien päässä tutkijaa odotti vieras maailma" kertoo siitä, että ihmisten isojen vaikeuksien maailma jossain tuolla (maaseudulla) on usein vieras, yllättävä ja pelottavakin tutkijalle (kuten auttamisen ammattilaisillekin).
Kivelän tutkimuksen ihmiset eivät jaksa ja pysty tekemään valintoja ja jäävät siksi syrjään. Heille saavutettavuusongelmana ei ole vain välimatkat vaan myös kyky, halu ja jaksaminen - sekä instituutioiden ja yhteisön asenteet.
Oman kylän ihmiset ovat yleensä tietoisia 'mökin mummosta' tai siitä, että kunnan vuokra-asunnossa asuu 'sellaista väkeä'. Kukaan ulkopuolinen ei halua ehkä olla tekemisissä heidän kanssaan, ei tietää siitä, mitä seinien sisällä tapahtuu. Kun hyvinvointivaltio on muuttanut kaupunkiin, he ovat omillaan - hyvässä ja pahassa.
Kivelän tutkimuksen nimi "Syrjässä syrjäytyneet" viittaa yhtäältä fyysiseen etäisyyteen ja toisaalta sosiaaliseen etäisyyteen eri ihmisryhmien välillä.

Muistutus tutkimukselle: on huolehdittava siitä ettei joitakin ihmisiä syrjäytetä - siis unohdeta tutkimuksesta. Tutkimuksen kohteena on koko kylä - siis kaikki kylien nykyiset asukkaat riippumatta siitä, identifioivatko he itsensä tai identifioidaanko heidät kyläläisiksi.
Vastuun ja palveluiden tuottamisen suhteen toisten palvelut ovat enenevästi kolmannen sektorin vastuulla - tai niitä ei (enää) ole.

Päivi Kivelä: Syrjässä syrjäytyneet. Pelon sosiaalipolitiikka ja verkostoyhteistyön mahdollisuudet maaseudulla.  Sininauhaliitto.

Tuttuuden puolesta

Aamun uutisissa kuultiin  (taas) paikallinen taistelu yhden lähipalvelun puolesta. Polvijärveläiset haluavat säilyttää poliisin palvelupisteen kirkonkylällään. Kunta tarjoaa tiloja ilmaiseksi poliisin käyttöön kerran viikossa auki olevan palvelupisteen toiminnan jatkamiseksi. Yksi argumentti puolesta oli se, että poliisi haluaa tuntea asukkaat ja asukkaat poliisin.
Tuttuuden elementti on ollut aika vähän esillä palvelurakennemuutos -jutuissa. Lähinnä on kiistelty ammattilainen- ei ammattilainen (kouluttamattomat tukityöllistetyt) ulottuvuudalla.

Muistetaan tuttuuden teema tutkimuksessa!