Tekstit
Asumispalvelujärjestelmiemme turvallisuus tuntuu olevan paloturvallisuutta ja laatu neliöitä, henkilökuntamitoituksia ja varustetasoja. Mikäs siinä, monelle ne varmaan edustavatkin laatua.
Mutta on onnetonta, että tuttua elinympäristöä tuttuine ihmisineen ei pidetä turvallisuustekijänä (ikääntyvät itse kyllä yleensä pitävät) - eikä tuttuuden tarjoamia sosiaalisia verkostoja pidetä laatuna.
Käytän tutkimuksessani tapausesimerkkinä kylällä sijaitsevaa 12-paikkaista hoivakotia. Se sijaitsee entisellä koululla aivan kylän keskellä. Sen asukkaat ovat kylältä tai lähikyliltä. Joku on muuttanut taajamasta, koska tytär perheineen asuu kylällä. Koulu siis elää edelleen uudessa käytössä. Hoivakodista on vuosien varrella tullut osa kylän profiilia, yksi instituutio. Jokainen kyläläinen vähintään tietää, missä hoivakoti sijaitsee ja ketä siellä ainakin asuu. Se on lunastanut paikkansa kylän rakenteessa, siihen luotetaan. Useimmilla kyläläisillä on myös henkilökohtaisia kontakteja hoivakotiin, kenellä joku sukulainen jo asuu siellä, kuka käy tapaamassa entisiä naapureita.
Syksyllä siellä mehustettiin talon käyttöön yhden asukkaan kotimökin marjat. Parikin eri naapuria kävi ne puskista keräämässä. Mökin isäntä itse seurasi marjojen mehustusta ja arvioi tarkkaan marjojen kokoa. Monilla asuikkailla oli pitkä yhteinen kylähistoria. Kylä oli läsnä kodissa niin tarinoina kuin kävijöinäkin.
Tutusumiskäyntien aikana jäi vahva vaikutelma, että kodin laatua oli kylän sosiaalinen verkosto ja turvallisuutta se sama. Työntekijöiden ei oikeasti tarvitse koko ajan murehtia, että "ehtivät tekemään vaan välttämättömimmän" eivätkä ehdi seurustella asukkaiden kanssa. Väkisinkin ehtivät, koska iso tupakeittiö on yhteistä tilaa. Vierailijoiden käyntejä ei myöskään miellä "omaisten avuksi" eikä "vapaaehtoistyöksi". Kyläläiset yksinkertaisesti pistäytyvät, kuka katsomassa äitiä, viemässä ja tuomassa jotakin, kuka muuten vaan.
Nämä laatutkeijät eivät näy kilpailutuksissa. Ylipäänsä alati uudet turvallisuus- ja laatuvaatimukset ajavat kylien pienyrittäjiä ahtaalle. Ja missähän se kilpailutettu, uusi isompi hoivakoti sitten mahtaa sijaita? Mitä luultavammin kunnan keskustaajamassa.
maanantaina, marraskuuta 29, 2010
keskiviikkona, elokuuta 04, 2010
Moninaiset maaseudun eläkeläiset
Heinäkuun olen kiihkeästi kirjoittanut Maaseudun ikääntymisestä. Välimatkat on kiehtova ja vähällä ohitettu teema, ainakin sosiaalipolitiikassa.
Harvaanasutun maaseudun eläkeikäiset ovat monella tavalla heterogeninen ryhmä. Eläkeikäistä elämää saattaa piisata kolmekymmentä vuotta ja tuona aikana yhdenkin ihmisen elämänkulussa ehtii tapahtua monenmoisia käänteitä, muutoksia ja murtumia. Ja yksikin maaseutu paikka muuttua siinä samalla - vanheta sekin.
Tutkimusaineistoissani on 80-vuotiaita "kyläaktivisteja", varsinaisia hankejyriä ja huomattavaasti nuorempia kylän hoivakodin asukkaita. Heidänkin elämänsä voi olla hyvinkin aktiivista - tapahtumiset vaan ovat erilaisia kuin kylätoimijoilla.
Aivan huikea oma elämäntapansa on "Matilla ja Maijalla", reilusti 7o-vuotiailla sisaruksilla, jotka elävät lapsuuden kodissaan. Heidän yksin tekemänsä kävelyt ulottuvat "pihasta" muutaman sadan metrin säteelle. Silti heidän matkustushorisonntinsa on melkoinen ja ulottuu moneen muuhunkin suuntaan kuin lähempään taajamaan. Siitä pitävät huolen kuusi sisarusta - hekin eläkeläisiä jo useimmat. He kuljettavat Mattia ja Maijaa, keskinäinen kuljetusvastuiden jako toimii hämmentävän hyvin. JOkaisella on kyytipuolella omanlaisensa rooli.
Matti ja Maija elävät aktiivista arkea. Siitä pitää huolen jo puilla lämpiävä talo ja pihapiiri. He eivät konkreettisesti osallistu kylän tapahtumiin, mutta seuraavat hyvinkin tarkkaan kylän elämää - etäältä. Samalla he pitävät elävänä paitsi omaa kotitaloaan, myös kylää sillä elämäntavallaan he tarjoavat kuudelle sisarukselle mahdollisuuden tulla ja viipyä lapsuuden kodissa milloin vain.
Sisarukset eivät siis muodosta vain Maijan ja Matin " sosiaalista tukiverkostoa". Jokainen heistä vastavuoroisesti myös saa jotain noilla käynneillään Kukkolan kylällä - kuka mitäkin.
Ilman heidän jatkuvia käyntejään kylän raittikin hiljenisi melkoisesti.
Avainsana on auto. Heillä kaikilla on yksityisauto. Maija ja Matti taas ovat autottomia. Yksi merkittävin maaseudun eläkeläisiä jakava seikka onkin suhde henkilöautoon. Omistaako ihminen henkilöauton ja ajokortin, kykeneekö hän ajamaan autoa (vielä), eikö hän omista autoa enää - vai eikö hän koskaan ole autoa omistanutkaan. Avioparien kohdalla auton omistus, suhde autoon ja autoiluun on lisäksi sukupuolittunut. Auton omistaa mies, sitä ajaa yleensä mies ja sitä "rakastaa" mies. Naiselle se on kulkuväline. Naisen paikka on kuljettajan vieressä. Kimppakyydit ja muut maaseudun uudet kulkumuodot taas ovat naisten kyytiä.
Harvaanasutun maaseudun eläkeikäiset ovat monella tavalla heterogeninen ryhmä. Eläkeikäistä elämää saattaa piisata kolmekymmentä vuotta ja tuona aikana yhdenkin ihmisen elämänkulussa ehtii tapahtua monenmoisia käänteitä, muutoksia ja murtumia. Ja yksikin maaseutu paikka muuttua siinä samalla - vanheta sekin.
Tutkimusaineistoissani on 80-vuotiaita "kyläaktivisteja", varsinaisia hankejyriä ja huomattavaasti nuorempia kylän hoivakodin asukkaita. Heidänkin elämänsä voi olla hyvinkin aktiivista - tapahtumiset vaan ovat erilaisia kuin kylätoimijoilla.
Aivan huikea oma elämäntapansa on "Matilla ja Maijalla", reilusti 7o-vuotiailla sisaruksilla, jotka elävät lapsuuden kodissaan. Heidän yksin tekemänsä kävelyt ulottuvat "pihasta" muutaman sadan metrin säteelle. Silti heidän matkustushorisonntinsa on melkoinen ja ulottuu moneen muuhunkin suuntaan kuin lähempään taajamaan. Siitä pitävät huolen kuusi sisarusta - hekin eläkeläisiä jo useimmat. He kuljettavat Mattia ja Maijaa, keskinäinen kuljetusvastuiden jako toimii hämmentävän hyvin. JOkaisella on kyytipuolella omanlaisensa rooli.
Matti ja Maija elävät aktiivista arkea. Siitä pitää huolen jo puilla lämpiävä talo ja pihapiiri. He eivät konkreettisesti osallistu kylän tapahtumiin, mutta seuraavat hyvinkin tarkkaan kylän elämää - etäältä. Samalla he pitävät elävänä paitsi omaa kotitaloaan, myös kylää sillä elämäntavallaan he tarjoavat kuudelle sisarukselle mahdollisuuden tulla ja viipyä lapsuuden kodissa milloin vain.
Sisarukset eivät siis muodosta vain Maijan ja Matin " sosiaalista tukiverkostoa". Jokainen heistä vastavuoroisesti myös saa jotain noilla käynneillään Kukkolan kylällä - kuka mitäkin.
Ilman heidän jatkuvia käyntejään kylän raittikin hiljenisi melkoisesti.
Avainsana on auto. Heillä kaikilla on yksityisauto. Maija ja Matti taas ovat autottomia. Yksi merkittävin maaseudun eläkeläisiä jakava seikka onkin suhde henkilöautoon. Omistaako ihminen henkilöauton ja ajokortin, kykeneekö hän ajamaan autoa (vielä), eikö hän omista autoa enää - vai eikö hän koskaan ole autoa omistanutkaan. Avioparien kohdalla auton omistus, suhde autoon ja autoiluun on lisäksi sukupuolittunut. Auton omistaa mies, sitä ajaa yleensä mies ja sitä "rakastaa" mies. Naiselle se on kulkuväline. Naisen paikka on kuljettajan vieressä. Kimppakyydit ja muut maaseudun uudet kulkumuodot taas ovat naisten kyytiä.
torstaina, helmikuuta 11, 2010
Paikat joita ei pitäisi olla?
Lukiessa 1990-luvun suomalaisen sosiaalipolitiikan oppikirjaa sosiaaliturvajärjestelmästämme huomaa, ettei siellä mainita lainkaan kirkkoja tai uskonnollisten yhteisöjen tekemää avustustyötä. Nyt aiheeseen törmää toistamiseen. Erityisesti diakoniatyö on kutsuttu "hyvinvointitalkoisiin", mutta sosiaalitoimen jatkeena toimiminen ei ole diakoniatyöntekijöille lainkaan ongelmatonta.
Sosiaalipolitiikan suhtautumien Suomessa näkymättömänä pidettyy sosiaaliseen toimijaan on ristiriitainen. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaan liittyvä sananjulistus epäilyttää. Kansankirkkoa pidetään tässä suhteessa maltillisena, mutta evankelioimistavoittein liikkeellä olevien yhdistysten roolia vieroksutaan.
Samanaikaisesti hyvinvointibarometreihin on ilmestynyt uusia indikaattoreita, kuten uskon tai henkilökohtaisen vakaumuksen antama elämänsisältö, jota luonnehditaan eräänlaisena hyvinvoinnin superulottuvuutena.
Kristilliset päihdetyön päiväkeskukset ovat kohta, jossa tutkija voi ihmetellä uskon ja henkilökohtaisen vakaumuksen merkitystä. Taustaltaan päiväkeskukset ovat jokainen ainutkeratisia, erilaisten uskonnollisten liikkeiden ylläpitämiä. Niin ammattilaisten osuus kuin uskonnon rooli vaihtelee. Samalla ne näyttävät paikkaavan hyvinvoinijärjestelmämme puutteita. En tiedä, minne muualle ainakin pienemmillä paikkakunnilla päiväkeskuksissa käyvät ihmiset menisivät ellei sitten kadulle tai yksinäiseen asuntoon - jos sellainen on.
Jos vielä ajattelemme julkisen vallan tehtäväksi huolehtia kaikista kansalaisistaan -etenkin huono-osaisista, niin näitä paikkoja ei kai sitten pitäisi olla. Tai niiden rooli tulisi olla täydentävä siinä mielessä, että neutraalisuuden nimeen vannovat julkiset sosiaalipalvelut hoitaisivat ihmisten nälän, vilun ja muut sosiaaliset ongelmat. Täältä käytäisiin hakemassa sitä päihdepalveluiden laatusosituksisissakin mainittua esksistentaalia ulottuvuutta. Kuvio ei vain mene näin. Päihdetyön päiväkeskuksissa käyvät sekä ihmiset, joilla ei kerta kaikkiaan ole muuta paikkaa minne mennä. Ja siellä käyvät ihmiset, joille paikan hengellisyys on ensiarvoisen tärkeä. Näyttäisi siltä, että ensimmäisiä evankelioiminen ei yleensä häiritse. Toiset taas saavat siitä elämälleen tarkoituksen.
Tutkimuksen mukaan sosiaalitoimen viranhaltijat eivät läheskään kaikissa kunnissa tiedä, millaisia nämä paikat ovat ja miten ne toimivat.
Sisältä katsoen paikoilla on roolinsa siellä käyvien ihmisten elämässä, usein hyvinkin merkittävä rooli. Toisille kynnys astua sisälle on todella matala, toisille taas ylittämättömän korkea. Nehän ovat paikkoja, johon kadulta voi astua kuka tahansa.
Ehdotan, että sosiaalialan ammattilaisena astuisit seuraavan kerran ohi kävellessäsi sisälle. Kävisit ja kertoisit, mitä näit. Olen joskus opiskelijoiden kanssa tehnyt kenttätutkimuksia niin kutsutuissa matalan kynnyksen paikoissa. Olemme huomanneet, että näemme jokainen yhden paikan aivan eri tavoin. MOnet eivät yksin pysty kynnystä edes ylittämään. Ihan ensimmäiseksi on tarpeen selvittää, miksi minä katson niin kuin katson. Se kertoo minusta enemmän kuin siitä paikasta.
Sosiaalipolitiikan suhtautumien Suomessa näkymättömänä pidettyy sosiaaliseen toimijaan on ristiriitainen. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaan liittyvä sananjulistus epäilyttää. Kansankirkkoa pidetään tässä suhteessa maltillisena, mutta evankelioimistavoittein liikkeellä olevien yhdistysten roolia vieroksutaan.
Samanaikaisesti hyvinvointibarometreihin on ilmestynyt uusia indikaattoreita, kuten uskon tai henkilökohtaisen vakaumuksen antama elämänsisältö, jota luonnehditaan eräänlaisena hyvinvoinnin superulottuvuutena.
Kristilliset päihdetyön päiväkeskukset ovat kohta, jossa tutkija voi ihmetellä uskon ja henkilökohtaisen vakaumuksen merkitystä. Taustaltaan päiväkeskukset ovat jokainen ainutkeratisia, erilaisten uskonnollisten liikkeiden ylläpitämiä. Niin ammattilaisten osuus kuin uskonnon rooli vaihtelee. Samalla ne näyttävät paikkaavan hyvinvoinijärjestelmämme puutteita. En tiedä, minne muualle ainakin pienemmillä paikkakunnilla päiväkeskuksissa käyvät ihmiset menisivät ellei sitten kadulle tai yksinäiseen asuntoon - jos sellainen on.
Jos vielä ajattelemme julkisen vallan tehtäväksi huolehtia kaikista kansalaisistaan -etenkin huono-osaisista, niin näitä paikkoja ei kai sitten pitäisi olla. Tai niiden rooli tulisi olla täydentävä siinä mielessä, että neutraalisuuden nimeen vannovat julkiset sosiaalipalvelut hoitaisivat ihmisten nälän, vilun ja muut sosiaaliset ongelmat. Täältä käytäisiin hakemassa sitä päihdepalveluiden laatusosituksisissakin mainittua esksistentaalia ulottuvuutta. Kuvio ei vain mene näin. Päihdetyön päiväkeskuksissa käyvät sekä ihmiset, joilla ei kerta kaikkiaan ole muuta paikkaa minne mennä. Ja siellä käyvät ihmiset, joille paikan hengellisyys on ensiarvoisen tärkeä. Näyttäisi siltä, että ensimmäisiä evankelioiminen ei yleensä häiritse. Toiset taas saavat siitä elämälleen tarkoituksen.
Tutkimuksen mukaan sosiaalitoimen viranhaltijat eivät läheskään kaikissa kunnissa tiedä, millaisia nämä paikat ovat ja miten ne toimivat.
Sisältä katsoen paikoilla on roolinsa siellä käyvien ihmisten elämässä, usein hyvinkin merkittävä rooli. Toisille kynnys astua sisälle on todella matala, toisille taas ylittämättömän korkea. Nehän ovat paikkoja, johon kadulta voi astua kuka tahansa.
Ehdotan, että sosiaalialan ammattilaisena astuisit seuraavan kerran ohi kävellessäsi sisälle. Kävisit ja kertoisit, mitä näit. Olen joskus opiskelijoiden kanssa tehnyt kenttätutkimuksia niin kutsutuissa matalan kynnyksen paikoissa. Olemme huomanneet, että näemme jokainen yhden paikan aivan eri tavoin. MOnet eivät yksin pysty kynnystä edes ylittämään. Ihan ensimmäiseksi on tarpeen selvittää, miksi minä katson niin kuin katson. Se kertoo minusta enemmän kuin siitä paikasta.
sunnuntaina, helmikuuta 07, 2010
Sairaan köyhät sairaat
Mikko Heikan (HeSa 7.2.10) mukaan diakoniatyöntekijöiden luokse tullaan enenevästi terveyteen liittyvien syiden vuoksi. Aiemmin syyt olivat lähinnä taloudellisia. Vuonna 2008 kirjattiin 146 000 terveyteen liittyvää yhteydenottoa, lähes yhtä monta kuin talouden ongelmiin liittyvää.
Heikka tulkitsee diakoniatyön kasvavan käytön rakenteellisena epätasa-arvona. Eri kansalaisryhmien keskinäiset terveyserot kasvavat samanaikaisesti, kun kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö edellyttävät erojen pienentämistä.
Heikan huomio kohdistuu terveyspalvelujen rakenteeseen. Terveydenhuolto on jakautunut terveyskeskuksiin, työterveyshuoltoon ja yksityisiin lääkäriasemiin. Malli pitää yllä ja vahvistaa terveyseroja.
Terveyspalveluistakin syrjäydytään ja syrjäytymisvaarassa ovat erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, sanoo Heikka. Köyhien ja sairaiden ulkopuolisuus näyttää näinkin kasvonsa.
Kirkon diakoniatyössä apua hakevia sairaita luokitellaan seuraavasti: 1) omaehtoisesti köyhät suostuvat ottamaan apua vastaan vasta viimeisessä hädässä, 2) he, jotka eivät osaa hakea apua, 3) yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin luottamuksensa menettäneet 4) näköalattomat ja toivottomat, tyystin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.
Kristillisen päihdetyön tutkijana pureskelen vielä jakoa. Päihdetyön päiväkeskuksen asiakkaiden haastatteluista tunnistan yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin (laajassa mielessä) luottamuksensa menettäneet. Mutta neljäs luokka tuntuu kaatoluokalta. Mikä on se yhteiskunta, jonka ulkopuolelle "tyystin" ajaudutaan. Yleensähän ihmisillä on ainakin jonkinlainen kosketus suomalaiseen perusturvaan (työmarkkinatuki, työkyvyttömyyseläke, toimeentulotuki). Onko todella niin, että meillä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka ovat tyystin sosiaaliturvan ulkopuolella? Ovatko heitä ne, jotka eivät osaa hakea apua? Jos diakoniatyö tunnistaa tällaisen ryhmän, on syytä pitää aiheesta kovaa ääntä. Suomalaisessa köyhyystutkimuksessa käytetyt (monenlaiset) mittarit eivät ymmärtääkseni pysty ilmiötä tunnistamaan.
Toinen pulma liittyy terveyden käsitteeseen. Päihdeongelman määrittelminen sairaudeksi on tulkinnanvaraista. Päiväkeskusten päihdeongelmaiset ovat kyllä edelleen terveyspalveluiden piirissä - korjaavien sellaisten siinä vaiheessa, kun pää on pantava pakettiin. Korjaava ensihoito tuntuu toimivan ja siltä osin lain kirjain täyttyy. Sen sijaan ihmisarvo on kovalla koetuksella, kun aletaan keskustella siitä, että "yksi juoppo työllistää helpostikin kuusi terveydenhuollon ammattilaista".
Terveys on yksi hyvinvoinnin indikaattoreista ja inhimillisistä tarpeista. Jouko Kajanoja kirjoittaa, että hyvinvoinnin arvioinnin mittarit - esimerkiksi terveydentilan ja asuinolojen mittarit - olisivat nykyistä paljastavampia, jos niissä eroteltaisiin tarkemmin erilaisissa asemissa ja olosuhteissa eläviä ihmisiä. HÄn kysyy myös, miten vallankäyttö ja alistaminen saataisiin nykyistä paljastavammin hyvinvoinnin mittauksen kohteeksi. (Kajanoja, Sosiaalinen politiikka 2003).
Näköalattomuuden ja toivottomuuden maisemat (ihmisten olosuhteet ja asemat) ovat Suomessakin monet. Samoin ovat toivon ja näköalan etsimisen tavat, löytämisen muodot ja etsimisen prosesseissa saatu tuki (tai nujertaminen.) Aina ei tavoitella ainakaan terveyspalveluita edellyttävää terveyttä. Saatetaan tavoitella sairaana sosiaalisia suhteita tai etstitään olemassaolon tarkoitusta aivan muualta kuin terveydestä. Terveyden tavoilttelusta voidaan tietysti näissäkin tapauksissa puhua, jos kaikki inhimilliset tarpeet (sosiaaliset ja hengelliset) aletaan nähdä terveystarpeina.
Päihdepalveluissa on myös oma sisäinen jakonsa, sielläkin toistuu jako, jossa sosiaaliselta asemaltaan vahvemmille avataan toisia ovia kuin heikossa sosiaalisessa asemassa oleville.
Heikka tulkitsee diakoniatyön kasvavan käytön rakenteellisena epätasa-arvona. Eri kansalaisryhmien keskinäiset terveyserot kasvavat samanaikaisesti, kun kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö edellyttävät erojen pienentämistä.
Heikan huomio kohdistuu terveyspalvelujen rakenteeseen. Terveydenhuolto on jakautunut terveyskeskuksiin, työterveyshuoltoon ja yksityisiin lääkäriasemiin. Malli pitää yllä ja vahvistaa terveyseroja.
Terveyspalveluistakin syrjäydytään ja syrjäytymisvaarassa ovat erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, sanoo Heikka. Köyhien ja sairaiden ulkopuolisuus näyttää näinkin kasvonsa.
Kirkon diakoniatyössä apua hakevia sairaita luokitellaan seuraavasti: 1) omaehtoisesti köyhät suostuvat ottamaan apua vastaan vasta viimeisessä hädässä, 2) he, jotka eivät osaa hakea apua, 3) yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin luottamuksensa menettäneet 4) näköalattomat ja toivottomat, tyystin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.
Kristillisen päihdetyön tutkijana pureskelen vielä jakoa. Päihdetyön päiväkeskuksen asiakkaiden haastatteluista tunnistan yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin (laajassa mielessä) luottamuksensa menettäneet. Mutta neljäs luokka tuntuu kaatoluokalta. Mikä on se yhteiskunta, jonka ulkopuolelle "tyystin" ajaudutaan. Yleensähän ihmisillä on ainakin jonkinlainen kosketus suomalaiseen perusturvaan (työmarkkinatuki, työkyvyttömyyseläke, toimeentulotuki). Onko todella niin, että meillä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka ovat tyystin sosiaaliturvan ulkopuolella? Ovatko heitä ne, jotka eivät osaa hakea apua? Jos diakoniatyö tunnistaa tällaisen ryhmän, on syytä pitää aiheesta kovaa ääntä. Suomalaisessa köyhyystutkimuksessa käytetyt (monenlaiset) mittarit eivät ymmärtääkseni pysty ilmiötä tunnistamaan.
Toinen pulma liittyy terveyden käsitteeseen. Päihdeongelman määrittelminen sairaudeksi on tulkinnanvaraista. Päiväkeskusten päihdeongelmaiset ovat kyllä edelleen terveyspalveluiden piirissä - korjaavien sellaisten siinä vaiheessa, kun pää on pantava pakettiin. Korjaava ensihoito tuntuu toimivan ja siltä osin lain kirjain täyttyy. Sen sijaan ihmisarvo on kovalla koetuksella, kun aletaan keskustella siitä, että "yksi juoppo työllistää helpostikin kuusi terveydenhuollon ammattilaista".
Terveys on yksi hyvinvoinnin indikaattoreista ja inhimillisistä tarpeista. Jouko Kajanoja kirjoittaa, että hyvinvoinnin arvioinnin mittarit - esimerkiksi terveydentilan ja asuinolojen mittarit - olisivat nykyistä paljastavampia, jos niissä eroteltaisiin tarkemmin erilaisissa asemissa ja olosuhteissa eläviä ihmisiä. HÄn kysyy myös, miten vallankäyttö ja alistaminen saataisiin nykyistä paljastavammin hyvinvoinnin mittauksen kohteeksi. (Kajanoja, Sosiaalinen politiikka 2003).
Näköalattomuuden ja toivottomuuden maisemat (ihmisten olosuhteet ja asemat) ovat Suomessakin monet. Samoin ovat toivon ja näköalan etsimisen tavat, löytämisen muodot ja etsimisen prosesseissa saatu tuki (tai nujertaminen.) Aina ei tavoitella ainakaan terveyspalveluita edellyttävää terveyttä. Saatetaan tavoitella sairaana sosiaalisia suhteita tai etstitään olemassaolon tarkoitusta aivan muualta kuin terveydestä. Terveyden tavoilttelusta voidaan tietysti näissäkin tapauksissa puhua, jos kaikki inhimilliset tarpeet (sosiaaliset ja hengelliset) aletaan nähdä terveystarpeina.
Päihdepalveluissa on myös oma sisäinen jakonsa, sielläkin toistuu jako, jossa sosiaaliselta asemaltaan vahvemmille avataan toisia ovia kuin heikossa sosiaalisessa asemassa oleville.
torstaina, helmikuuta 04, 2010
Nurinkurinen köyhyyden järjestys
Matti Virtanen esittelee blogissaan Ulla Viertolan fantasiakirjallisuuden tutkimusta. Mieleen jäi puhe nurinkurin käännetystä maailmasa.
Käsite tumtuisi istuvan myös hyvinkin raadollisen todellisuuden, kristillisen päihdetyön päiväkeskusten ymmärtämiseen.
Hyvinvointiteorioista johdettu laaja käsite köyhyydestä sisältää taloudellisen puutteen rinnalla sosiaalisen, hengellisen, kulttuurisen, ja palvelu- ja hoivaköyhyyden.
Päiväkeskusten todellisuudessa sosiaalinen tai hengellinen anti tuntuu olevan monille haastatelemilleni tukityöllistetyille ja asiakkaille tärkeämpää kuin rahahuolet, joita keskuksissa pystytään hyvin rajallisesti lievittämään.
Ruumiillisuus-materiaalisilla asioilla on tärkeä sija kaikkien päiväkeskusten toiminnassa. Silti sosiaaliset suhteet, ajatus toinen toistaan tarvitsevuudesta, uesin myös eksistentiaalinen etsintä kiskovat ihmisiä sisään ja pitävät heitä siellä.
Taloudellinen köyhyys on läsnä, oikeastaan juuri se yhdistää asiakkaita ja tukityöllistettyjä näkyvimmin. Nurinkurisesti tämä rakenteellinen yhdistävä asia jää toissijaiseksi monien puheessa. Etualalle nousee elämän mieli ja ihmisten välinen yhteisyys. Miten tämän asian saisi tutkijana esille niin, ettei romanttisoisi suurta ja syvenevää taloudellista epätasa-arvoa.
Käsite tumtuisi istuvan myös hyvinkin raadollisen todellisuuden, kristillisen päihdetyön päiväkeskusten ymmärtämiseen.
Hyvinvointiteorioista johdettu laaja käsite köyhyydestä sisältää taloudellisen puutteen rinnalla sosiaalisen, hengellisen, kulttuurisen, ja palvelu- ja hoivaköyhyyden.
Päiväkeskusten todellisuudessa sosiaalinen tai hengellinen anti tuntuu olevan monille haastatelemilleni tukityöllistetyille ja asiakkaille tärkeämpää kuin rahahuolet, joita keskuksissa pystytään hyvin rajallisesti lievittämään.
Ruumiillisuus-materiaalisilla asioilla on tärkeä sija kaikkien päiväkeskusten toiminnassa. Silti sosiaaliset suhteet, ajatus toinen toistaan tarvitsevuudesta, uesin myös eksistentiaalinen etsintä kiskovat ihmisiä sisään ja pitävät heitä siellä.
Taloudellinen köyhyys on läsnä, oikeastaan juuri se yhdistää asiakkaita ja tukityöllistettyjä näkyvimmin. Nurinkurisesti tämä rakenteellinen yhdistävä asia jää toissijaiseksi monien puheessa. Etualalle nousee elämän mieli ja ihmisten välinen yhteisyys. Miten tämän asian saisi tutkijana esille niin, ettei romanttisoisi suurta ja syvenevää taloudellista epätasa-arvoa.
keskiviikkona, tammikuuta 13, 2010
Vapaaehtoistyöntekijöitä työllistämistuilla
Päivän HeSarissa oli juttu hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan ryhmän puheenjohtajast Leif Jakobsonista. Hänen mukaansa nykytaiteesta "suuri osa liikkuu taideinstituutioiden ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla, kuin instituutioissa."
Taidetta on kyllä ikiaikaisesti tehty instituutioiden ulkopuolella, mikäli instituutiolla tarkoitetaan julkisen vallan pystyssä pitämiä ja kontrolloimia taidelaitoksia taitelijan ammattistatuksineen.
Siirrynpä ketterästi lempiaiheeseeni, hoivaan. Hoivatöitä on kautta maailman sivu tehty julkisen vallan tuetta. Euroopassa sotien jälkeinen hyvinvointivaltiollistumisvaihe siirsi osan hoivavastuista julkiselle vallalle. Suomessa sitä hallinoivaksi instituutioksi rakennettiin sosiaali- ja terveyssektori, valtion-, läänin- ja kuntien-tasoisine organisaatioineen. Yhteys opetusministeriöön oli kiinteä, siitä osoituksena hyvinvointivaltiolliset sosiaali- ja terveysalan ammattit virkoihin liittyvine pätevyysvaatimuksineen ja kontrollimekanismeineen, myös ammattien etua ajavine liittoineen. Silti ammatit perusteltiin kansalaisten hyvällä.
Juuri nyt lehdet uutisoivat valelääkäreistä, jotka viimeistään tekevät terveyskeskuksista arvauskeskuksia - kuten luonnehdinta kansan suussa on jo pitkään kuulunut.
Ammattien ja ammatillistumisen tutkijat väittävät sosiaali- ja terveysalan ammattien haurastuneen. Haurastumista edistää lukuisat eri mekanismit, jotka heijastuvat niin ammattikoulutuksiin, pätevyysvaatimuksiinkin kuin käytännön toimintaan.
Ammattien haurastumisesta kannattaa kantaa huolta, mutta kaikki haurastuminen ei ole pahaksi. En välittäisi saada tautiini diagnoosia ja hoitomäärystä valelääkäriltä. Sen sijaan kävelylenkille fyysiseksi tueksi minulle kelpaisi aivan hyvin kuka tahansa siedettävä ihminen, joka pysyy hyvin pystyssä ja jonka käsivarresta voin pitää kiinni. Kuulen jo jonkun sanovan, etten arvosta perushoivan koulutusta ja ammattilaisia. Tai että taluttajani ei taida kuntouttavaa työotetta.
Ei kaiken auttamisen kuulu olla kuntouttavaa ja jos nyt välttämättä niin halutaan, niin ihminen kuntoutuu mitä yllättävämmillä tavoilla. Sosiaali- ja terveysalan perusammattien hankaluus on se, että ne usein puolustavat olemassaoloaan tehtävillä, joita eivät edes halua tehdä.
Krögerin ja kumppaneiden (2009) mukaan Suomessa on Pohjoismaiden koulutetuimmat perushoivan työntekijät. Työntekijät ovat huolissaan siitä, että eivät ehdi tarjota tarpeeksi arjen tukea asiakkailleen. Tukityöllistettyjä tai vapaaehtoisia heistä vain harvat toivottivat tervetulleeksi vanhustenhuoltoon.
Miksiköhän? Ensimmäisenä tulee mieleen etiikalla perustelu. Tällä hetkellä käydään oikeutta vanhusmurhista syytetyn perushoitajan kohtalosta.
Mikään ammatti ei suojaa epäeettisyydeltä.
Eikä työttömyys tee ihmisestä automaattisesti moraalitonta.
Olen haastatellut kristillisiin päihdeyhdistyksiin hoivatöihin työllistettyjä pitkäaikaistyöttömiä. Olen alkanut ajatella, että se porukka jakautuu karkeasti kahtia. Töissä on kepillä työhön ajettuja. Kirkkaammin nousee esille ryhmä, joka muistuttaa vapaaehtoistyöntekijöitä. He, jotka ovat sitoutuneet omalla panoksellaan tekemään jotakin konkreettista toisten hyväksi.
Sosiaaliturvan perusjako on jako ansioperusteiseen ja syyperusteiseen sosiaaliturvaan. Jorma Sipilä kutsuu jälkimmäisen varaan jääviä perusturvakansalaisiksi. Tämä on työttömienkin perusjako, joka tekee heistä oikeuksiltaan kahden luokan kansalaisia.
Tapaamani hoivatyöllisteyt kuuluivat kaikki perusturvakansalaisten joukkoon. He ovat lähtökohtaisesti itse köyhiä, eikä työllistämisjakso juurikaan paranna heidän toimeentuloaan. Moni heistä piti työtään mielekkäänä siksi, että kyseessä oli toisten auttaminen. Moni katsoi samalla auttavansa myös itseään.
Taidetta on kyllä ikiaikaisesti tehty instituutioiden ulkopuolella, mikäli instituutiolla tarkoitetaan julkisen vallan pystyssä pitämiä ja kontrolloimia taidelaitoksia taitelijan ammattistatuksineen.
Siirrynpä ketterästi lempiaiheeseeni, hoivaan. Hoivatöitä on kautta maailman sivu tehty julkisen vallan tuetta. Euroopassa sotien jälkeinen hyvinvointivaltiollistumisvaihe siirsi osan hoivavastuista julkiselle vallalle. Suomessa sitä hallinoivaksi instituutioksi rakennettiin sosiaali- ja terveyssektori, valtion-, läänin- ja kuntien-tasoisine organisaatioineen. Yhteys opetusministeriöön oli kiinteä, siitä osoituksena hyvinvointivaltiolliset sosiaali- ja terveysalan ammattit virkoihin liittyvine pätevyysvaatimuksineen ja kontrollimekanismeineen, myös ammattien etua ajavine liittoineen. Silti ammatit perusteltiin kansalaisten hyvällä.
Juuri nyt lehdet uutisoivat valelääkäreistä, jotka viimeistään tekevät terveyskeskuksista arvauskeskuksia - kuten luonnehdinta kansan suussa on jo pitkään kuulunut.
Ammattien ja ammatillistumisen tutkijat väittävät sosiaali- ja terveysalan ammattien haurastuneen. Haurastumista edistää lukuisat eri mekanismit, jotka heijastuvat niin ammattikoulutuksiin, pätevyysvaatimuksiinkin kuin käytännön toimintaan.
Ammattien haurastumisesta kannattaa kantaa huolta, mutta kaikki haurastuminen ei ole pahaksi. En välittäisi saada tautiini diagnoosia ja hoitomäärystä valelääkäriltä. Sen sijaan kävelylenkille fyysiseksi tueksi minulle kelpaisi aivan hyvin kuka tahansa siedettävä ihminen, joka pysyy hyvin pystyssä ja jonka käsivarresta voin pitää kiinni. Kuulen jo jonkun sanovan, etten arvosta perushoivan koulutusta ja ammattilaisia. Tai että taluttajani ei taida kuntouttavaa työotetta.
Ei kaiken auttamisen kuulu olla kuntouttavaa ja jos nyt välttämättä niin halutaan, niin ihminen kuntoutuu mitä yllättävämmillä tavoilla. Sosiaali- ja terveysalan perusammattien hankaluus on se, että ne usein puolustavat olemassaoloaan tehtävillä, joita eivät edes halua tehdä.
Krögerin ja kumppaneiden (2009) mukaan Suomessa on Pohjoismaiden koulutetuimmat perushoivan työntekijät. Työntekijät ovat huolissaan siitä, että eivät ehdi tarjota tarpeeksi arjen tukea asiakkailleen. Tukityöllistettyjä tai vapaaehtoisia heistä vain harvat toivottivat tervetulleeksi vanhustenhuoltoon.
Miksiköhän? Ensimmäisenä tulee mieleen etiikalla perustelu. Tällä hetkellä käydään oikeutta vanhusmurhista syytetyn perushoitajan kohtalosta.
Mikään ammatti ei suojaa epäeettisyydeltä.
Eikä työttömyys tee ihmisestä automaattisesti moraalitonta.
Olen haastatellut kristillisiin päihdeyhdistyksiin hoivatöihin työllistettyjä pitkäaikaistyöttömiä. Olen alkanut ajatella, että se porukka jakautuu karkeasti kahtia. Töissä on kepillä työhön ajettuja. Kirkkaammin nousee esille ryhmä, joka muistuttaa vapaaehtoistyöntekijöitä. He, jotka ovat sitoutuneet omalla panoksellaan tekemään jotakin konkreettista toisten hyväksi.
Sosiaaliturvan perusjako on jako ansioperusteiseen ja syyperusteiseen sosiaaliturvaan. Jorma Sipilä kutsuu jälkimmäisen varaan jääviä perusturvakansalaisiksi. Tämä on työttömienkin perusjako, joka tekee heistä oikeuksiltaan kahden luokan kansalaisia.
Tapaamani hoivatyöllisteyt kuuluivat kaikki perusturvakansalaisten joukkoon. He ovat lähtökohtaisesti itse köyhiä, eikä työllistämisjakso juurikaan paranna heidän toimeentuloaan. Moni heistä piti työtään mielekkäänä siksi, että kyseessä oli toisten auttaminen. Moni katsoi samalla auttavansa myös itseään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)