Sairaan köyhät sairaat

Mikko Heikan (HeSa 7.2.10) mukaan diakoniatyöntekijöiden luokse tullaan enenevästi terveyteen liittyvien syiden vuoksi. Aiemmin syyt olivat lähinnä taloudellisia. Vuonna 2008 kirjattiin 146 000 terveyteen liittyvää yhteydenottoa, lähes yhtä monta kuin talouden ongelmiin liittyvää.

Heikka tulkitsee diakoniatyön kasvavan käytön rakenteellisena epätasa-arvona. Eri kansalaisryhmien keskinäiset terveyserot kasvavat samanaikaisesti, kun kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö edellyttävät erojen pienentämistä.

Heikan huomio kohdistuu terveyspalvelujen rakenteeseen. Terveydenhuolto on jakautunut terveyskeskuksiin, työterveyshuoltoon ja yksityisiin lääkäriasemiin. Malli pitää yllä ja vahvistaa terveyseroja.

Terveyspalveluistakin syrjäydytään ja syrjäytymisvaarassa ovat erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, sanoo Heikka. Köyhien ja sairaiden ulkopuolisuus näyttää näinkin kasvonsa.

Kirkon diakoniatyössä apua hakevia sairaita luokitellaan seuraavasti: 1) omaehtoisesti köyhät suostuvat ottamaan apua vastaan vasta viimeisessä hädässä, 2) he, jotka eivät osaa hakea apua, 3) yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin luottamuksensa menettäneet 4) näköalattomat ja toivottomat, tyystin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Kristillisen päihdetyön tutkijana pureskelen vielä jakoa. Päihdetyön päiväkeskuksen asiakkaiden haastatteluista tunnistan yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin (laajassa mielessä) luottamuksensa menettäneet. Mutta neljäs luokka tuntuu kaatoluokalta. Mikä on se yhteiskunta, jonka ulkopuolelle "tyystin" ajaudutaan. Yleensähän ihmisillä on ainakin jonkinlainen kosketus suomalaiseen perusturvaan (työmarkkinatuki, työkyvyttömyyseläke, toimeentulotuki). Onko todella niin, että meillä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka ovat tyystin sosiaaliturvan ulkopuolella? Ovatko heitä ne, jotka eivät osaa hakea apua? Jos diakoniatyö tunnistaa tällaisen ryhmän, on syytä pitää aiheesta kovaa ääntä. Suomalaisessa köyhyystutkimuksessa käytetyt (monenlaiset) mittarit eivät ymmärtääkseni pysty ilmiötä tunnistamaan.

Toinen pulma liittyy terveyden käsitteeseen. Päihdeongelman määrittelminen sairaudeksi on tulkinnanvaraista. Päiväkeskusten päihdeongelmaiset ovat kyllä edelleen terveyspalveluiden piirissä - korjaavien sellaisten siinä vaiheessa, kun pää on pantava pakettiin. Korjaava ensihoito tuntuu toimivan ja siltä osin lain kirjain täyttyy. Sen sijaan ihmisarvo on kovalla koetuksella, kun aletaan keskustella siitä, että "yksi juoppo työllistää helpostikin kuusi terveydenhuollon ammattilaista".

Terveys on yksi hyvinvoinnin indikaattoreista ja inhimillisistä tarpeista. Jouko Kajanoja kirjoittaa, että hyvinvoinnin arvioinnin mittarit - esimerkiksi terveydentilan ja asuinolojen mittarit - olisivat nykyistä paljastavampia, jos niissä eroteltaisiin tarkemmin erilaisissa asemissa ja olosuhteissa eläviä ihmisiä. HÄn kysyy myös, miten vallankäyttö ja alistaminen saataisiin nykyistä paljastavammin hyvinvoinnin mittauksen kohteeksi. (Kajanoja, Sosiaalinen politiikka 2003).

Näköalattomuuden ja toivottomuuden maisemat (ihmisten olosuhteet ja asemat) ovat Suomessakin monet. Samoin ovat toivon ja näköalan etsimisen tavat, löytämisen muodot ja etsimisen prosesseissa saatu tuki (tai nujertaminen.) Aina ei tavoitella ainakaan terveyspalveluita edellyttävää terveyttä. Saatetaan tavoitella sairaana sosiaalisia suhteita tai etstitään olemassaolon tarkoitusta aivan muualta kuin terveydestä. Terveyden tavoilttelusta voidaan tietysti näissäkin tapauksissa puhua, jos kaikki inhimilliset tarpeet (sosiaaliset ja hengelliset) aletaan nähdä terveystarpeina.

Päihdepalveluissa on myös oma sisäinen jakonsa, sielläkin toistuu jako, jossa sosiaaliselta asemaltaan vahvemmille avataan toisia ovia kuin heikossa sosiaalisessa asemassa oleville.