Presidentin nainen - ja miehet

Monen muun tavoin elin helatorstaina kotonani hetki hetkeltä mukana  Mauno Koiviston hautajaisia, vesissä silmin. Iltakin eteni vetistellen.

Mitähän kaikkea mahdoin itkeskellä. Liikutti itsenäisen Suomen historian tiivistyminen yhteen mieheen ja pariskuntaan. Liikutti Koivistojen yhteinen tarina ja se tapa, miten sitä muisteltiin. Liikutti piispa Eero Huovisen liikutus ja hänen iäkäs, kumara hahmonsa, joka seurasi surusaattoa ja arkun laskemista hautaan.  Eikä yhtään vähemmällä päästäneet "presidentin miehet", jotka arkun laskivat. Miltei jännitin, selviävätkö suoraselkäiset vanhat miehet tehtävästään "koko kansan" edessä kompastelematta. (Lainausmerkit siksi, etten ihan usko "koko kansaan" missään asiassa.)  Tietysti selvisivät. Ja mitäpä siitäkään, elleivät olisi selvinneet.

Yksi liikutukseni syy on ilman muuta ikä. Vanha piispa, vanha baritoni, vanha vaimo, vanhat adjutantit. (Miksi tuo ajatus "presidentin miehistä itkettää vieläkin ??) Kaikki vakaina omissa osissaan. Ja  nuorten Cantores Minores. Omakin vanheneminen siinä taas todentui.

Alikersantti Mauno Koivisto oli 21 vuotias, kun sota loppui. Siis 21 vuotias sotaveteraani. On ollut hankala päästää irti siitä mielikuvasta, että Suomen sotaveteraanit ovat vanhoja ukkoja. Miltei lapsia he aikanaan olivat. Tästähän on Laineen Tuntematonta sotilastakin moitittu: näyttelijät ovat paljon vanhempia kuin sotilaat oikeasti rintamalla. Asia on viime vikkoina ollut mielessäni siksikin, että minulla on onni ja etuoikeus parhaillaan lukea "tavallisten" ihmisten kirjoittamia tarinoita sodassa olleista (ja usein sinne jääneistä) nuorista miehistä, isistä, heidän vaimoistaan ja lapsistaan kotona. (En tiedä, mitä sanaa käyttäisin. Kotirintama ei oikein sovi suuhuni, vaikka ymmärränkin, että sota kosketti joka ikistä ja se, mitä tapahtui rintamalinjoilla, vaikutti sadoin tavoin siihen, miten toimittiin linjojen molemmin puolin taustalla. Yhtä "liikekannalla oloa" ihmisten elämä monin paikoin oli koko Suomessa.) Näitä tekstejä luen edelleen ja palaan niihin myöhemmin,
Nuoria ovat sotilaat kaikkialla.

Tellervo Koivisto ei (onneksi) muistopuheissa jäänyt sivuosaan. Ajatus presidentin puolisosta omaishoitajana se vasta onkin liikuttanut. Varmaankaan asema ei ole ollut sama kuin "tavallisella omaishoitajalla". Oletan, että käytännöllistä apua on ollut tarjolla mielin määrin, mutta se on sivuseikka. Oleellista on taas kerran ollut tuo rouva Koiviston asenne - ainakin sellaisena kuin lehdet sen kertovat. Ja miksei se olisi juuri sellainen kuin on esitetty. Avoimuudestaan ja konstailemattomuudestaan rouva Koivisto on ollut tunnettu koko ikänsä. (Jännä, että en voi puhua "Manusta ja Tellervosta". On pakko pitäytyä heidän institutionaalisissa rooleissaan.)

Moni muukin oletettavasti muistaa viimeisen julkisen kuvan Mauno Koivistosta. Sen, joka on otettu Suurkirkossa joulun alla 2016.  Koiviston kuvaan vangittu katse kertoo paljon. Ainakin minä luen siitä muistisairauden. Siinä hän on kaiken kansan nähtävillä, muistisairas presidenttimme. Ei  salakuvia Tamminimen puutarhasta vaan Presidentti Mauno Koiviston lempeä katse kaikkien nähtävillä.

Aika on tietysti toinen kuin presidentti Kekkosen sairastuessa. Läsnäolollaan ja katseille antautumalla Koivistot myös tekevät aikaa toiseksi.  He muuttavat maailmaa loppuun asti. Kiitos siitä!

Tellervo Koivisto kertoo lehtihaastattelussa myös, että Mauno Koivisto halusi  viimeisinä kuukausinaan kiihkeästi laitoksesta kotiin. Kun hänelle oli sanottu, ettei se ole mahdollista, oli presidentti kysynyt "Kukas siitä päättää." Presidentin vaimo oli vastannut, että "taidan olla minä, joka päättää."  Veikkaan, että tähän päättäjän roolin rouva Koivisto ei olisi halunnut. Toisen itsemäärämisoikeuden ottaminen pakotettuna itselleen on jotain muuta toista kuin se Mauno Koiviston leikkisä toteamus, että pariskunnan erinevät mielipiteet tuli helposti ratkaistuksi, kun molemmat olivat samaa mieltä kuin rouva Koivisto.

Mauno Koiviston kerrotaan laulaneen nuorena miehenä Turun NMKY:n kuorossa. Hän oli selittänyt sitä niin, että sodan jälkeen kaiken kurjuuden keskellä kaipasi jotain kaunista.

Tuo Koivistojen sukupolven maailma on minulle vieras, mutta tunnistan sen omissa vanhemmissani. Koulutuksen, sivistyksen ja kulttuurin suuren merkityksen. Ainaisen kiinnostuksen ja uteliaisuuuden kaikkeen uuteen, kyltymättömän uteliaisuuden ja halun tietää sekä samanaikaisen pyrkimyksen pitää yllä ja kunnioittaa perinteitä.

Hautajaisissa itketään usein samalla myös omia, henkilökohtaisia suruja. Niin minäkin. Oma isäni oli täsmälleen vuoden Koivistoa vanhempi ja kuoli 80 vuotiaana. Äiti on nyt 92 vuotias. Hekin kompuroivat yhdessä loppuun asti. Minä olen ainoa tytär. Samalla tavoin haurastunut, valkotukkainen äitini viskasi punaisen ruusun isän hautaan Vilppulan mieskuoron laulaessa taustalla. (Laulutkin taisivat olla samoja. Isä Olavi taas oli laulanut Suomen Ylioppilaskunnan Laulajissa aikoinaan.)

Siinä mekin seisoimme kahden haudan reunalla. Äidin ikävä ja suru oli syvä. Vaikken kovin harmonisena heidän liittoaan pidä, niin huumori heitäkin yhdisti. Ja kuorolaulu.

Vielä yksi erityinen muisto. Isoäitini Sanelman hautajaisissa olin jo aikuinen. Viialan kirkon penkissä kun istutiin, läjähtivät urut soimaan, ja lehteriltä kajahti syvä basso. "Ken on luonut sinitaivaan, viheriäisen metsän ken."  Isä seisoi siellä kädet kaiteella ja saatteli äitiään viimeiselle matkalle. En tiennyt sitä odottaa. Se on yksi elämäni kauneimipa muistoja. Eihän isä Jorma Hynninen ollut, mutta aika monet vainajat hänenkin laulunsa kirkon parvelta hautaan saatteli. Ja monet hääparit avioliittoon.

Musiikki se vasta eilenkin liikutti. Tuttu musiikki, johon yhdistyy sekä kollektiivisia että henkilökohtaisia muistoja.