Vastaanottokeskukset

Tänä aamuna luin Hesarista juttua yksityisen yrityksen Luonan järjestämästä vastaanottokeskustoiminnasta. Juttu perustui nimettöminä esiintyneiden nykyisten ja entisten työntekijöiden haastatteluihin. En ota kantaa itse aiheeseen eli luokattoman kehnoksi kuvattuun toimintaan, vaan poimin ne teemat, jotka voivat vastaanottokeskusten toimintaa tutkiessa olla yleisemminkin kiinnostavia ja tutkimuksen väärttejä.

Maahanmuuttovirasto odottaa (ja ostaa) vastaanottokeskuksilta ainakin seuraavia palveluita: useampi ateria päivässä, sosiaali- ja terveyspalvelut, vastaanottorahan jako, turvallisuus, työ- ja opintotoiminta, ohjaus, tulkkaus, neuvonta ja vapaa-ajantoiminta.

Vastaanottotoiminnasta lukiessa herää kysymyksiä koskien esimerkiksi

- työntekijöiden pätevyyttä ja kokemusta, mutta ennen kaikkea asennetta
- työntekijöiden toimintatapoja, suhtautumista ja suhdetta asiakkaisiin
Vaikuttaa siltä, että työntekijöillä on huomattavan paljon valtaa - ja siihen liittyen mielivaltaa sen suhteen, miten asiakkaita kohdellaan: kontrollia, tarpeetonta fyysisen vallan käyttöä, alistamista, välinpitämättömyyttä, nöyryyttämistä, suosimista, lahjusten vastaanottoa (vastaavasti varmaankin myös positiiviseksi katsottavaa vallankäyttöä)
Maahanmuuttotaustaisilla työntekijöilä saattaa olla vielä omia intressejään ja konstejaan epätasa-arvoiseen, alistavaan ja kiristävään toimintaan (mutta toki myös erityistä kompetenssia tukevaan, ohjaavaan ja auttavaan toimintaan)

Edellä ja jatkossa esitettämäni ongelmat eivät luultavasti ja toivottavasti koske vastaanottotoimintaa kokonaisuutena,  mutta mielestäni on tarpeen selvittää, millaisia väärinkäytöksiä ja miten paljon esiintyy (miksei vastaavasti myös hyviä käytätöjä jne.)

Toisesta näkökulmasta huomio tulisi kiinnittää työntekijöihin, heidän asemaansa ja oikeuksiinsa  suhteessa työnantajaan. Liian vähän henkilökuntaa, ohjeiden puute, mielivaltaiset irtisanomiset ja erilaiset suosimiset tai kiristämiset, vaatimukset vaitiolosta epäkohtien suhteen (ja vastaavasti "hyvän työnantajan" toimintatavat)

Maahanmuuttoviraston toiminta vastaanottokeskusasiassa on myös kiinnostava tutkimuskohde

Oma näkökulmansa on asukkaisen  käyttäytyminen, keskinäiset suhteet ja suhteet henkilökuntaan ja vapaaehtoisin - ja toisin päin vapaaehtoisten toiminta ja suhteet työntekijöihin ja asukkaisiin

Aiheita riittäisi isompaankin tutkimusprojektiin -tai useampaankin. Viime syksyn suuri määrä turvapaikanhakijoita on tehnyt näkyväksi monia suomalaisen yhteiskunnan piilossa pysytelleitä ongelmia

Minua kiinnostaa juuri nyt eniten äänen antaminen vastaanottokeskusten asukkaille - siinä vaiheessa, kun he ovat saaneet turvapaikkapäätöksensä (kielteisen tai myönteisen) ja muuttaneet vastaanottokeskuksista pois - eli, kun eivät enää ole riippuvaisia vastaanottokeskuksesta.

"Turvalliseksi luokiteltu" ja "kotoutuminen"

Ainakin 63 ihmistä kuoli ja yksi haavoittui... Tämä on varsin tavallinen HS-uutisen alku Bagdadista tai muualta Irakista. Kyseinen uutinen on 17.5. - Samalta päivältä, jolloin sama lehti uutisoi Maahanmuuttoviraston muuttuneesta linjasta. Irak (sekä Somalia ja Afganisan) luokitellaan turvalliseksi maaksi - paitsi turisteille.

Toissa iltana katsoin telkkarista dokumentin, jossa 15-vuotias Syyriasta yksin pakeneva poika kuvaa kännykkäkameralla pakomatkansa vaiheita. Leirillä Kreikassa hän tapaa toisen samanikäisen pojan, jonka kanssa ystävystyy. Toiselta on kuollut "vain" isä. Toiselta koko perhe.

Ystävysten riskejä täydet pakomatkat päättyvät eri paikkaan. Pojista toinen saa turvapaikan Saksasta, toinen Ruotsista, jonne suuntaa, koska setänsä asuu siellä. Osoittautuu, ettei setä ole kovinkaan innostunut veljen pojan saapumisesta.

Saksaan jäänyt poika ikävöi äitiä. Perheenyhdistämispäätöksen kerrotaan kestävän neljä vuotta. Ruotsiin päätyneen pojan setä muuttaa toiselle paikkakunnalle eikä ota poikaa mukaansa.

Nyt siis poikien tulisi alkaa kotoutua.

Entä missä vaiheessa "kotoutuminen" voi alkaa ihmisillä, jotka vielä odottavat turvapaikkapäätöstä? Viime syksynä Suomeen tulleiden kohdalla vain pieni osa on saanut päätöksen tähän mennessä. Helmikuussa uutisoitiin, että kaikki syksyllä tulleet saavat päätöksen ennen kesää. Nyt uutinen kuuluu: viimeistään syksyllä.

Samanaikaisesti päätöslinja muuttuu - , odotusaika pitkittyy ja toive myönteisestä turvapaikkapäätöksestä hapertuu.
Siinäkö sitten pitäisi opiskella tämän oudon maan kirjaimia ja kieltä. Alkaa kotoutua? Kun samalla on huoli kotimaahan jääneistä - ja äitiä ikävä.

P.s. Televisiodokumentista jäi kaikkien poikien kokemien kauheuksien sijaan päällimmäiseksi heidän lämmin pakomatkan aikana rakentunut ystävyytensä. Yhtä asiaa jäin miettimään: Puhelussa toinen poika kysyy toiselta: Annoitko sormenjälkesi, johon toinen vastaa: Oli pakko. Se tuntui olevan tosi huono juttu. Muistan, miten itseäkin vaivasi sormenjälkien antaminen Tansaniassa Mutta mistä kaikesta siinä on kyse?

Turvapaikanhakijoiden kotimajoituksesta

Turvapaikanhakijoiden kotimajoitus Suomessa sai alkunsa viime syksynä vaiheessa, jossa  hakijoiden määrä yllätti Suomen. Olen miettinyt, mistä toiminta oikein alkoikaan. Taitaa olla pastori Marjaana Toiviaisen aloitteesta syntynyt idea ja verkosto,  joka sai sitten migriltä jonkinlaisen virallisen statuksen? En tiedä, miten koordinointi ja verkostoituminen eteni (aion ottaa selvää), mutta vapaaehtoisia koordinaattoreita on eri alueilla (joskaan ei ilmeisesti tarpeeksi).  Verkosto toimii (ilmeisesti) SPR:n alla. Se järjestää koulutuksia vapaaehtoisille, jotka miettivät kotimajoittajaksi ryhtymistä ja pitää (vaihtelevasti) yhteyttä majoittajiin sekä majoittuneisiin.

Jos nyt tämän näkökulman (kotimajoituksen) valitsen niin lienee syytä aloitta haastattelemalla Marjaana Toiviaista (, joka lehtijuttujen mukaan on majoittnut yksiöönsä asunnottomia Romanian romanialaisia - heitä, joita kutsumme romanikerjäläisiksi.) Toiviaisen nimi on ennestään tuttu sillä olen kuunnellut hänen haastattelujaan radio-ohjelmissa - ja vaikuttunut.

Isot ja pienet ympyrät

Yksi kuudesta ympyrästä on huomattavasti muita suurempi, kaksi on kovasti pieniä. Aseellisten konfliktien kuolonuhreja kuvaavista ympyröistä on kyse. (HS 11.5.16)
Kuusi aseellista konfliktia on viime vuonna vastuussa neljästä viidesosasta uhreja. Syyria, Irak, Meksiko, Keski-Amerikka. Afganistan ja Nigeria (Boko Haram). Henkensä menettäneistä puolet ovat Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta, siis globaalissa katsannossa aivan Euroopan naapurista.

Pakolaisten määrä lisääntyy. Vuonna 2013 pakolaisia oli 33 miljoonaa, seuraavana vuonna 43 miljoonaa. Vuoden 2015 puolivälissä lukema oli 46 miljoonaa. Voiko siitä ennakoida, että vuoden lopussa vuoden 2015 pakolaismäärä olisi lähes sata miljoonaa? Jokaista pakolaista kohti on kaksi maan sisäisesti paossa olevaa. Maan sisäisesti pakenevien elämä on vielä vaarallisempaa kuin pakolaisten.

Uutisen suurin ympyrä on siis Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka. Siellä kuoli vuonna 2015 aseellisissa konflikteissa 83 000 ihmistä (edellisenä 101 000). Heistä 66 prosenttia kuoli Syyriassa ja 16 prosenttia Irakissa. Seuraavana tulee Jemen.
Toiseksi pienin ympyrä on Eurooppa ja Euraasia, jossa uhriluku vuonna 2015 oli 4500 (edellisenä 5000). 94 prosenttia uhreista kuoli Ukrainassa.
Ja se pienin ympyrä? Se on Tyynenmeren puoleinen Aasia. Filippiinit ja Myanmar siellä pitävät kärkeä.

Euroopan musta alue on Ukraina. Ilman sitä tämän maanosan konfliktien uhrit jäävät muutamaan sataan.

Lähde: Tällaisia ovat maailman vaarallisimmat paikat elää. HS 11.5.2016. Tietonsa Hesari on saanut International Institute of Strategic Studiesin raportista "Armed Conflict Survey".