Rajoista ja tyhjästä

Joensuussa tänä syksynä pidettävien sosiaalipolitiikan päivien hengessä kokeilen myös raja-käsitteitä kyläkouluanalyysiin. Rajaa on käsitteellistetty lukemattomilla tavoilla, tässä nojaan Lotmaniin (1970, Pelvon 2012 mukaan). Pelvo kirjoittaa: "Rajan käsite on ambivalentti: se sekä erottaa että yhdistää. Se on aina jonkin raja ja siten se kuuluu molemmille rajan kulttuureille, molemmille vierekkäin oleville merkitysmaailmoille."

Kaikki rajat ovat metaforistisia, koska ne on kulttuurisesti konsrtuoituja. Niiden avulla luodaan sisäistä yhteenkuuluvuutta ja luodaan eroa toisiin nähden.

Tämä sisäisen yhtenäisyyden luominen erottautumalla muista (ja kertomalla muut miltei vihamielisiksi) on tuttua haastatteluistani. Muu voi olla kunta - tai muu voi olla toiset kylät tai oman kylän ulkopuoliset kuntalaiset. Totuttuja rajanvetoja ravistellaan huomauttamalla esimerkiksi, että kylältä käydään asioimassa mielellään kahden muun kunnan puolella. Oma kunta ei ole tärkeä ja merkittävä, merkittävä on oma kylä - halutaan kai sanoa.

****

Rajaa voidaan tarkastella esimerkiksi geopolittisena, sosiomaantieteellisenä, uskontojen tai luonnon ja kulttuurin rajana. (Ks. Pelvo 2012)

Sosiaalisena rajanvetona tulee mieleen jako muuttotappio- ja voitto kuntiin ja kyliin, samoin väestön ikärakenteen perusteella tehdyt vertailut esimerkiksi kylän kehittämisen kytkeminen kyläläisten ikärakenteeseen.

Geopoliittisesta rajasta tulee hakematta mieleen Venäjän raja - ja se kirjallisuudessa toistuva ajatus, että lähellä Venäjän rajaa olevat kylät on jätetty miltei oman onnensa varaan haluamatta kehittää niitä, mahdollisesti puolustuspoliittisista syistä.  Hyvinvointipalveluihin keskittyvässä tutkimuksessa rajanylitykset ovat kiinnostavia nimenomaan palveluiden käyttämisen ja saavuttamisen kannalta. Venäjältä haetaan bensaa, mutta rajan lähellä käydään myös ostoksilla (täytyy tarkemmin tutkailla, mitä Suomeen tuodaan.)
Mietin jopa, voisiko "geopoliittisia rajoja" vetää Suomen sisällekin aikana, jolloin aluepolitiikkaa ei toteuteta (tai sitä toteutetaan sloganilla "aluepolitiikan aika on ohi" - ja tämän varjossa poliittisin päätöksiin vahvistetaan keskittämiskehitystä tiettyihin Etelä-Suomen keskuksiin - ja pienemmässä mittakaavassa laajenevien liitoskuntien yhteen taajamaan.)


Nämä tällaisina heittoina siihen, että rajakäsitekin antanee analyysin aineksia sekä kylän että hyvinvointipalveluiden saavutettavuuden tarkasteluun.

***
Palaan vielä tyhjän-käsitteeseen: Hanna Savisaari, jota olen aiemminkin lainannut, kirjoittaa samassa jutussaan otsikolla "Kun talosta tulee taakka": Useissa keskusteluissa pohdittiin, että jos asukas lähtee, tuleeko ketään tilalle. Puhe tyhjilleen jäämisestä liitettiin jatkuvuuteen.

Kyläkoulut tuntuvat olevan taakka monellekin: ne ovat taakka kunnalle (ellei se ole saanut niitä myytyä), ne ovat taakka kyläyhdistyksille (ellei toiminnalla pystytä kattamaan ylläpitokustannuksia) ja ne ovat taakka yksityisomistajalleen (mikäli hän syystä tai toisesta haluaisi talosta eroon - ja syitä on tietysti monia - esimerkiksi muuttohalu.)

Tyhjän täyttäminen jatkuu

Tyhjän, tyhjenevän ja tyhjennetyn teeman kehittely jatkuu.

Tyhjeneekö maaseutu vai tyhjennetäänkö sitä? (Kysymyksessä on sama logiikka kuin esimerkiksi keskustelussa syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä, jossa edellinen viittaa joko omaehtoiseen prosessiin tai sattumalta tapahtuvaan. Jälkimmäisessä on kyse yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja sen seurauksesta, poliittisista päätöksistä - ja niiden seurauksista. Seuraukset ovat sekä aioettuja että aikomattomia, tiedettyjä että ennakoimattomia. Osa seurauksista on toki hyvin ennakoitavissa, mutta niistä vaietaan. Maaseudun tyhjenemisessä on paljon tällaista vaiettua - siis sanatonta tyhjentämistä.)

Katri muistutti vallanpitäjistä, jotka tyhjentävät alueita saadakseen ne uuteen käyttöön, toisiin tarkoituksiin. Minulle tulee mieleen elokuva "Opri", jossa päähenkilö joutuu lähtemään vanhainkotiin kotimökin jäädessä uuden tielinjan alle. Julkinen valta siis haluaa alueen toisiin tarkoituksiin. Isompiakin tilanvaltauksia Suomessa tunnetaan, esimerkiksi tekoaltaiden alta ovat kokonaiset kylät joutuneet lähtemään evakkoon. Koivuselässä elinkeinorakenteen muutos siirtää koko kylän (näin myös Lapissa vanhojen kylien tyhjetessä ja palveluiden siirtyessä turistikyliin.)

Oma lukunsa ovat sitten sotien ja rajojen siirtelyn seurauksena tyhjenevät alueet. Ikävän ajankohtainen aihe nytkin, mutta otan silti esimerkin Suomen historiasta, Karjalan tyhjentämisestä miltei puolesta miljoonasta asukkaastaan, siis siirtolaisista eli evakoista. Siinä tapauksessa ihmisistä ja kotieläimistä tyhjennetty alue täyttyi uusilla asukkailla. Vanhat tuotantovälineet (tehtaat) ja viljelymaat otettiin uudelleen käyttöön toisessa yhteiskuntajärjestelmässä.  Rakennusten käyttötarkoitukset muuttuivat radikaalisti (esimerkiksi kirkosta elokuvateatteriksi tai karjasuojaksi.) Voiko tätä verrata siihen, että täällä Suomessa Wivi Lönnin piirtämä lapsuuden kotini, Satopään kylän koulu, otettiin jo 1960 luvulla uuteen käyttöön puimalana - vain seinät jätettiin jäljelle? Millainen on koulurakennuksen symbolinen arvo?

Maaseutua on tyhjennetty, kun elinkeinorakenne on muuttunut (vai onko sitäkin muutettu?) ja työvoimaa on haluttu kaupunkeihin, tehtaisiin ja palvelutöihin.
Maaseudun asukkaat itse ovat kenties myös vapaaethoisilla valinnoillaan tyhjentäneet seutuja.

Luonnon- ja ympäristökatastrofit tyhjentävät alueita ihmisistä ja usein myös rakennuksista. Usein kuitenkin pikkuhiljaa alueet asutetaan uudelleen, niillä asuu "hiljaista kansaa" (kuten paperittomia ihmisiä).  Samalla rakennuksiakin otetaan uudelleen käyttöön. Jos ei taloa ota käyttöön ihminene, niin sen voivat vallata eläimet (ks. Willamon ja kumppaneiden kirja.)

Tyhjä joka tapauksessa täyttyy. Maaseudun uudelleenasuttamistahan on esimerkiksi monenlainen vapaa-ajanasuminen tai tilapäinen asuminen elinkeinotoiminnan vuoksi (marjanpoimijat, taimenistuttajat, tietyöntekijät, prostituoidut, mihinkähän kaikkeen tilapäiseen olenkaan jo ennättänyt törmätä kenttätöissä.)
Maalle muuttaa (tai sinne sijoitetaan) "hiljaista kansaa", juuri syrjäytettyjä ja vähäosaisia ihmisiä.
Heidän kauttaan ei maaseudusta kuitenkaan sovi puhua. Valopiiriin odotetaan (maaseutupolitiikassa) nostettavan lähinnä hyväosaiset ihmiset - joita siellä myös on ja sinne muuttaa.

Metaforisesti tyhjä on esimerkiksi jotain, joka täyttyy tai joka täytetään. "...Ole tyhjä vain, ole auki vain/ suo salaisuuksien tulla luoksi ja..." tai tyhjä tarjoaa tilan levätä ja uudistua. (Onko niin, että tyhjä ei kuitenkaan ole koskaan tyhjä - samoin kuin hiljaisuus ei ole koskaan hiljaista.)

Opetustoiminnasta tyhjäksi jääneen koulun toivotaan täyttyvän uudesta käytöstä - samoin osan entisestä käytöstä toivotaan voivan jatkua (jumpat, harrastuspiirit, usein kyläläisten kokoontuminen.)
Vaikka haastatteluissa todetaan, että tilalle voi tulla melkein mitä vaan, kunhan jotain tulee, silti on uusilla käyttövaihtoehdoilla mitä ilmeisemmin prioriteettijärjestys - ja on käyttötarkoituksia, joihin rakennusten ei haluta joutuvan. Kylätoimijoiden prioriteettilistalla on yrittäminen (työpaikat). Kouluja onkin matkailu-, hoiva-, ja kulttuuriyrityksinä, jonkin verran myös tehdastyyppisessä käytössä (kuten keinutuolitehdas.). Toinen prioriteetti on kyläläisten omana sosiaalisena tilana toimiminen - mikäli kylätalo puuttuu.

Jonkun asunnoksi tai kodiksi tuleminen on myös hyvää käyttöä - mutta ei kenen tahansa asunnoksi.

Raskaan puuvillan perilliset

Marja-Leena Mikkola kirjoitti 1970-luvulla pamfletiksi luokitellun kirjan Raskas puuvilla, joka raportoi Finlaysonin työntekijänaisten elämää pääasiassa heidän itsensä kertomana. Muistan nuorena opiskelijana ihastuneeni kirjaan ja kenties jossain sosiologian tai kasvatustieteen seminaarissa esitelleenikin. Tuolloin pohdittiin, voisiko (hitaasti vahvistumassa olleen) laadullisen tutkimuksen raportoida tällaisessa kerronnallisessa muodossa. Muistan professorin päätyneen silloin siihen, ettei "aika ole ainakaan vielä kypsä". Tuskin aika edelleenkään on kypsä akateemisessa opinnäytteessä. Pikemminkin akateemisen kirjoittamisen rajoja koettelevien ja venyttelevien tekstien jälkeen on palattu takaisin tiukempaan sääntelyyn.

Minua Raskas puuvilla tekstinä edelleen puhuttelee. Niin tuntuu puhuttelevan myös  Elina Grundströmiä, joka vuoden 2013 syksyllä (4.9.) pitämässään journalistiikan vierailijaprofessorin avajaisluennossaan Tampereella nostaa sen esimerkiksi aikaa kestäneestä pamflettikirjallisuudesta. Hän yhdistää tyylin amerikkalaityyliseen narratiiviseen journalismiin, reportaasijournalismiin, dokumenttiromaaniin, , "narrative nonfictioon" ja "literary journalismiin". Toisaalta hän määrittelee sen kertomusmuotoiseksi tietokirjallisuudeksi tai asiaproosaksi. Anglosaksisissa maissa tämän tyyppinen tietokirjallisuus on suosittu kirjallisuustyyppi. Esimerkeiksi hän nostaa muun muassa yhteiskuntatietelijöiden hyvin tunteman Barbara Ehrenreichin "Nälkäpalkalla".

Suomessa kertomusmuotoiset tietokirjat ovat Grundströmin mukaan edelleenkin lähinnä elämäkertoja tai historiateoksia. "Nykyajan ilmiöistä kertovat teitokirjat ovat luettelomaisia tai esseistisiä teoksia, joden rakenteessa näkyy usko vanhanaikaiseen ensyklopediseen tietokirjallisuuteen.", kirjoittaa Grundström. Kertomusmuotoisiksi tietokirjoiksi hän nimeää Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina, Katri Merikallion Miten rauha tehdään ja Annu Kekäläisen kirjat Valkoista mustalla sekä Leiri. Pitkän, kertovan journalismin helmiksi mainitaan puolestaan Ilkka Mambergin Maunulan muumio ja Anu Nousiaisen Mysteeri Ulvilassa, molemmat julkaistu Hesarin kuukausilitteessä.

Grundström toteaa myös, että hyvä kertomusmuotoinen journalismi on läheistä sukua tietokirjoille. (Lisään siihen, että etnografisen tutkimuksen ja journalismin välinen raja on häilyvä. Tutkimuksen puolelle tyyppi kääntyy, mikäli tutkimusta tehdään ja se raportoidaan tieteen pelisäänöillä.)

Grundström antaa vielä ohjeita tarinamuotoisen kirjoittamisen taitamiseksi: Etsitään ja kuvataan ilmiöön liittyvä päähenkilö, jolla on jokin pyrkimys, ja aletaan seurata, miten hänelle käy. Tärkeintä on kuitenkin teema. G. kertoo myös omasta kirjoittamisestaan ja siitä, miten hänen ensimmäinen reportaasikirjansa (nyt hän käyttää tätä käsitettä) Alkuperämaa tuntematon syntyi. Tuloksena oli valokuvaajan kuvittama teos.

Kumiko -projektissamme kyläkoulu on valittu kuvaamaan maaseudun muutoksia ja muutosten vaikutusta maaseudun ihmisten elämään. Teema ei siis ole koulu, vaan koulujen kautta kuvataan noita edellä mainitsemiani teemoja.

Ajankohtaista tositarinaa kirjoitettaessa kertomus ja päähenkilö pitää erikseen etsiä. "Yleensä on niin, että todellisuus osoittautuu luultua monimutkaisemmaksi ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monta kertaa."
Hakuammuntaa, oivalluksia pitkän solmussa olon jälkeen, harharetkiä. Näin G. kuvailee prosessia.

Tutulta tuntuu. Minua ilahduttaa se, että olen alkanut pohtia kirjan muotoa tosissani. Se tarkoittaa, että alkaa olla jotain sanottavaa. Kohta lähden silti kirjastoon varaamaan tässä tekstissä kursivoimani kirjat. Toisten ratkaisuista voi aina oppia.

p.s. Joensuun syksyn Tapahtuma eli jokavuotinen kirjallisuustapahtuma on ensi viikon perjantaista sunnuntaihin. Se on must juttu.

Tyhjästä ja tyhjenevästä

Tyhjilleen jäävä koulu on siis noussut esiin niin puhelinhaastatteluissa kuin kenttätöissäkin. Miksi koulun tyhjilleen jääminen sitten on erityisen paha asia? Fyysisesti kai tyhjänä oleva rakennus rapistuu nopeimmin (näin olen jostain lukenut, en tiedä, pitääkö paikkansa.) Psykososiaalisesti sieltä on kadonnut ihmiselämä, taloa ei asuta eikä eletä (jotkut tutkijat - mutta ketkä? - ovat esittäneet, että ihminen ja ympäristö ovat yhtä, niitä ei voi erottaa toisistaan. Valokuvaajat kyllä saattavat zoomata ihmisistä tyhjään (kuten autiotaloihin, jotka eläimet ovat vallanneet). Millähän he kiinnostuksensa perustelevat?
Koulu on lisäksi julkinen tila ja sellaisena koko kylän yhteinen tila (kuten kauppa ja posti ja muutkin palvelurakennukset). Jos se on tyhjillään (kunnan omistuksessa), onko kyläläisillä enää pääsyä sinne? Vai eikö ole mielekästä mennä käyttämättömänä pitkään olleeseen tilaan? Millainen tuntu siellä tulee? (Jos on olemassa käsite "kodin tuntu" niin mikä voisi olla "aution" tai "tyhjän tilan tuntu"? Millaisena käyttämättömäksi jääneen tilan näkee hän, joka päättää ottaa sen johonkin uuteen käyttöön? (Koulun ostaja, joka päättää tehdä siitä oman tilansa?)
Tyhjästä syntyy silti "käyttökustannuksia" (syntyykö, jos lämmittäminen lopetetaan ja rakennuksen annetaan rapistua? Kiinteistövero, entä muuta?)

Ei vain julkiset tilat, vaan myös yksityiset tilat (talot), joita ei enää asuta, pistävät silmään kyläkuvassa (kuten verhottomat ikkunat kerrostalossa, tyhjät näyteikkunat kaupungissa).

xxxx

Myös kylätutkija  Savisaari kiinnittää huomionsa tyhjään taloon: "...Moni taloista oli tyhjillään, mutta sitten: kukkia ikkunalaudalla, savua piipuista. Kyllä täällä asuttiinkin" (s. 113) Ja kenttätutkija jatkaa: " Pyöräilymatkoilla tuli vastaan lukuisia tyhjiä taloja, jotka herättivät kysymyksiä niin asumattomuuden tunnusta kuin autioitumisen syistä laajemminkin....Se (tie) vie suuren, kauniin talon pihaan, ja jatkaa sen ohi peltoaukealle. Jokin ei ole kohdallaan. Mistä syntyy asumattomuuden tuntu? Vaikka talo on siisti, piha järjestyksessä ja tie aurattu, jostakin syntyy autiuden kokemus. Se on pienissä vihjeissä, jotka kertovat, että täällä ei ole ketään. Käyttäjät puuttuvat ja siksi talo on pysähtynyt...Talo näyttää itseensä vetäytyneeltä, kolealta, vähän uhkaavaltakin. Täällä ei kukaan sytytä uuniin tulta." (s. 117)

Kaikki ei siis tutkijan ajatuksissa ole kohdallaan, kun talo on tyhjä. Asumattomuuden tunne ja autiuden kokemus syntyy siitä, ettei talossa ole ketään, että käyttäjät puuttuvat. Tutkija käyttää sanontaa "talo on pysähtynyt" ja talo on jopa pelottava (uhkaava). Päättelen, että jatkuvuuden puute on yksi asia, joka liitetään tyhjään taloon. Mikä kaikki jatkuvuus on uhattuna tyhjällä koululla? Mikä tekee tyhjästä talosta uhkaavan, pelottavankin? Ihmisten puute? Tutun väistyminen?

Hanna Savisaari viittaa Kaia Lehariin (Walker in a Lndscape. Teoksessa Aestithetic Culture, toim Knuuttila ym. 2005) Tämän mukaan arkkitehtuurin esteettinen arvostus on pitkään perustunut pelkän visuaalisen kokemuksen varaan. Ympäristön kokeminen on paitsi näkemistä tai kuulemista, monisyisempi yhdistelmä aistimuksia, muistoja ja käsityksiä, joita ei ole mahdollista eritellä aj eristää toisistaan. Leharilla tuntuu olevan jokin teoria kävelijän ja autoilijan erilaisista maisemakokemuksista.

Savisaarta lukiessa muistui mieleen myös ajatukset paikasta, joka tuo mieleen uusia paikkoja. Certeaulla on käsite "tilallinen kielioppi", jonka mukaan esimerkiksi huone sisältää toisen paikan, joka koostuu unista tai muistoista. Saarikangaskin täytyy taas kaivaa esille: Hänhän se juuri kirjoittaa käyttäjiensä kautta merkityksensä saavista tiloista! Ja Massey: paikan rakentuminen sosiaalisista suhteista, on suhteiden ainutkertainen ristysasema ja kohtauspaikka.  Saarikankaallahan se on tuo eletyn tilan käsite: talojen elämä on ennen kaikkea siellä elävien ihmisten elämää. Eletyssä tilassa yhdistyvät "yhteisesti jaetut ja henkilökohtaiset, symboliset ja matertiaaliset, kielelliset ja ei-kielelliset, tietoiset ja ei-tietoiset merkitykset". Eletty tila ulottuu fyysisten rajojen ulkopuolelle ja on jokaiselle omansa. Massey taas väittää, että paikan tuntu hahmottuu vain ajateltaessa paikkoja suhteessa toisiin paikkoihin.
No, kyläkoulu on ollut sosiaalisten suhteiden risteysasema monella tapaa. Niitä voi pohtia ja eritellä.
Lakkauttaminen vie konkreettisen risteysaseman, mutta ei yhteisesti jaettuja ja henkilökohtaisia merkityksiä heiltä, jotka ovat eläneet koulua tai kuulleet siitä kerrottavan. Sitä ei voi myöskää täyttää toisenlaisilla sosiaalisilla suhteilla tai se ei ole eletty ja koettu, jos se on tyhjä. Jonkunlainen kertomuksen jatko ainakin puuttuu (narratiivisesti ajatellen.)

Kiitos Hanna Savisaari, kun muistutit mieleeni kaksi ihan tuttua tekstiä! (Savisaaren artikkeli "Talon ja maisema tuntu", kirjassa Knuuttila ym. (toim.) Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista. SKS 2012)

Massey taas kirjoittaa paikkojen identiteetin muotoutumisesta.

Alan saada langanpäästä kiinni. Vaikka me tutkimme ensisijaisesti käytössä olevia entisiä kyläkouluja, ei-käytön ymmärtäminen on toki tärkeää. Sillä käytön vastakohta on käyttämättömyys.

xxxx

Tyhjenevä ja autioituva taas on sana, joilla usein kuvataan kyliä. Viitanneeko se sekä ihmisten vähenemiseen, talojen tyhjenemiseen ja palveluiden katoamiseen. Mistä kaikesta kylä tyhjenee? Karjalaisessa 7.9. oli kokosivun juttu kylätutkimuksesta Venäjän Karjalan Koivuselässä. "Sama kaiku on askelten" otsikkona kerrottiin, että muutos siellä on kuin toisinto Suomen maaseudulta. Kylien tyhmenemistä kuvaillaan työpaikkojen katoamisena, koulun lopettamisena, postin lakkauttamisena. Kyläkauppa toimii vielä. Kylän ilmettä muuttaa myös kotieläinten väheneminen. Etenkin Pertti Rannikko taitaa korostaa ei-tyhjenemistä: kesäasukkaita on paljon ja monet Petroskoissa asuvat ihmiset ovat kirjoilla Koivuselässä (ei siis ole hallinnollisesti tyhjä?) Rannikko pohtii, onko Koivuselän tulevaisuus rakentua petroskoilaisten datsakyläksi (siis muuttaa muotoaan, mutta ei tyhjentyä). Huomio kiinnittyy uuteen rakennettuun ja vanhan korjaamiseen.

Rannikolla on toistuvasti ollut tämä teema löytää uudella tavalla täytettyä kylää, kesäasukkaita, turisteja, marjanpoimijoita, metsästäjiä. Hän näkee täyttä siellä, missä joku muu tyhjää. Kysehän on myös katsomisen tavasta.

Minulla on kamera - mutta mitä minä sillä teen?

"Osa kutsuu itseään valokuvaajaksi, jos omistaa kameran." Tämä lausahdus jäi mieleen  Suomen Tietokirjailijoiden "Tietokirja- ja kuva" - koulutuksesta, jossa käsiteltiin kuvan tietokirjakäyttöä useasta kulmasta.  Lausahduksen esitti (tietysti?) ammattivalokuvaaja.


Päivän kestäneen kurssin aiheita olivat muun muassa tekijänoikeudet ja erilaiset kanavat hankkia valmiita kuvia (muun muassa kuvapankit), samoin kuvituksen rooli kustannussopimuksissa. Itselle on ajankohtainen valokuvan erilaiset roolit sekä tutkimuksessa että tutkimusjulkaisussa. Projektissahan on mukana kaksi valokuvaajaa - minä en kutsu itseäni valokuvaajaksi, vaikka omistan kameran ja käytän sitä muun muassa tehdäkseni muistiinpanoja kentältä.

 

 

 

 

Mutta mitä minä katson, näen ja kuvaan? Entä mitä kuvan katsoja näkee, miten lukee?

 

Kirjaan muistiin muutaman asian. Ensinäkin tekijänoikeus ja omistusoikeus on pidettävä erillään työsuhteessa. Tästä on hyvä sopia erikseen (luulenpa, että emme ole sopineet.)

Itselleni uusi käsite oli "kuvasitaatti". Käsite on mielestäni osuva, koska se tutkimusraporttia ajatellen asettaa kuvan samaan asemaan kuin tekstisitaatit (haastattelusitaatit, kenttäpäiväkirjasitaatit toisen kirjoittaman tutkimuksen suoran lainauksen - siis suorat sitaatit). Juridisesti kuvasitaatin käyttö ei ole lainkaan yksinkertainen asia, siihin en tässä puutu. Kurssilla toki puututtiin ja lopputulemaksi jäi, että tekijänoikeussuojan suhteen on monia tilanteita, joista ei tuosta vain voi antaa kyllä tai ei vastausta. (Hyvä apu on "Valokuvaajan uusi tekijänoikeusopas 2006", Finfoto, löytyy PDF:nä googlaamalla).

Kuvien tehtävästä puhuttiin paljon. Esimerkiksi kuvan suhteen kannattaa miettiä, tuleeko kuvan aueta katsojalle heti vai edellytetäänkö, että katsoja pohtii kuvaa. Ammattivalokuvaaja ohjeisti myös päättämään viestin etukäteen - sitä silmällä pitäen tulee laatia kuvasuunnitelma. Jaa-a. Tästäkin löydän konnotaatioita tutkimuskäytäntöihin.  Tutkijaltahan edellytetään suunnitelmaa ja kyllä sellainen on nykyistäkin projektia varten tehty. Aika tarkasti yleistä suunnitelmaa on myös noudatettu. Mutta kentälle menen kuitenkin aina "avoimin mielin" ja alkuvaiheessa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Tästä olen aiemminkin kirjoittanut, joten ei nyt tämän enempää.

Kuva sinänsä ei kerro enemmän kuin tuhat sanaa (ja kuva valehtelee tai tulee ainakin luetuksi toisin kuin kuvaaja tarkoittaa). Toimiakseen, tullakseen ymmärretyksi ja (kenties) halutulla tavalla tulkituksi kuva tarvitsee viitekehyksen. Tässä kohtaa mietin, voiko viitekehys olla myös tekstuaalinen.

Kurssilla käytiin läpi myös valokuvan "muotoseikkoja", joita en aiemmin hallinnut - enkä hallitse vieläkään. Tallennusmutomahdollisuudet löytynevät ohjekirjasta. Kannattaa tallentaa largena (voi hyvät hyssykät, näihin tarvitsen kyllä eri kurssin; mitä tarkoittaa raakakuva, tiffiä ja jpg., resoluutio, valkotasapaino, RGB, SRGB, ) En pääse sinuiksi tämän tekniikan kanssa Avautuisivatkohan, jos menisin fotoshoppauksen kurssille - vai tyydynkö edelleen kameran automatiikkaan - kuten tähänkin asti. Minähän en ole valokuvaaja...

Stig Söderholm käy väitöskirjassaan Liskokuninkaan kuolema (1990) läpi visuaalisten aineistojen (valokuva, elokuva, video) osuttaa antropologisessa tutkimuksessa. Tämän tutun jutun olin jo unohtanut, kiitos kurssille osallistuneen Olli Kleemolan palasin siihen nyt. Referoin lyhyesti Söderholmia:
Batesonin ja Meadin vuonna 1942 ilmestyneen tutkimuksen balilaisesta kulttuurista hän nimeää ensimmäisenä kattavana ja tietoisesti valokuva-aineistoa hyöydyntävänä tutkimuksena, jossa valokuvia käytetään sekä tutkimuksen lähdemateriaalina (tarkoittanee empiirisenä aineistona?)  että etnografisen kuvauksen välineenä. Jotkut tosin ovat arvelleet valokuvilla haetun lähinnä uskottavuutta laadulliseen tutkimukseen "luotettavina" dokumentteina.
Kuitenkin aina 1960-luvulle asti antropologiassa kulttuurien kuvaukset tehtiin kirjallisesti ja valokuvilla tai piirroksilla oli vain pinnallisesti havainnollistava tehtävä. Ensimmäiset teoreettiset visuaalisen antropologian esitykset julkaistiin 1960-luvulla.
Söderholm erottaa kuvaamisen päämäärien kannalta dokumenttikuvauksen ja visuaalisen metodiikan, mutta määrittelee sitten, että "visuaalinen antropologia on kelvollinen nimike kaikelle antropologiselle työskentelylle, jossa kameroiden tai kuvallisten aineistojen käyttö on keskeisellä sijailla." (s. 37)
Visuaalisen viestinnän antropologiassa kiinnostus kohdistuu valokuvaan kulttuurin dokumenttina (miten ja mihin valokuvaa käytetään kulttuurin omassa kontekstissa) - ei siis dokumenttina kulttuurista. Tällöin kenttätyötä tekevä tutkija ei olen kameran käyttäjä.

Miellän valokuvan roolin nykyisessä projektissani lähinnä niin, että tutkija dokumentoi tutkimuskohdettaan.  Ei toki kuitenkaan niin kuin positivistisesti on ajateltu (Collier), että valokuva on silmän jatke, joka mahdollistaa objektiivisen havainnoinnin. (Jolloin kamera ajatellaan välineenä, joka tallentaa ja inventoi tapahtumia ja kulttuurisia artefakteja luotettavammin ja monipuolisemmin ja täsmällisemmin kuin tutkijan aistit ja muistilehtiö (tosin muistilehtiö ei itsessään muista mitään.)) Collierin ajattelussa valokuva edustaa "kovaa faktaa", jolla on suuri informaatioarvo. Hän ei mieti kuvan lukemiseen, ymmärtämiseen ja uudelleenkoodaamiseen liittyviä kysymyksiä eikä myöskään itse kuvaustilanteessa tapahtuvia tutkija tietoisia ja tiedostamattomia valintoja.

Sol Worth taas edustaa semioottista näkeymystä, jonka mukaan kuva itsessään ei kanna merkityksiä vaan merkitykset muotoutuvat kuvan tekijän ja katsojan välisen suhteen kautta (hän puhuu elokuvasta.) Elokuvan kopio ei ole kopio maailmasta vaan jonkun näkemys maailmasta. Söderholm nimeää Worthin tulkitsevaksi antropologiaksi, koska hänelle visuaalisten aineistojen käyttäminen on tulkinnallinen prosessi, jonka toimijoina ovat sekä antropologi että kulttuurin kokijat. Samantapainen on Ronald Barthesin käsitys kuvan luonteesta.
Yllä oleva - sinänsä aivan tuttu - juttu oli siis Stig Söderholmin väitöskirjasta vuodelta 1990. Ronald Barthesiin viitattiin suomalaisten yhteiskuntatutkijoidenkin keskuudessa usein 1990-luvulla. Silloin luin Barthesini minäkin, mutta huomaan hänet unohtaneeni. On aika palata hänenkin teksteihinsä - ainakin vähän.

Toinen ekskursio täytyy tehdä ainakin suomalaisiin yhteiskuntatieteellisiin väitöskirjoihin, joissa valokuvaa käytetään aineistona. Kysyn väikkäreiltä, miten he aineistonsa esittelevät ja millaisiin teoreettisiin lähteisiin nojaavat. Kuinka eksplisiittisesti he siis metodinsa esittelevät tältä osin.

 P.s. Tuli mieleen vanha vitsi: Voi kun ois viulu! Voi kun osais soittaa!

Kenttätyöraportti

Bloggasin elokuun lopun kenttätyömatkaltani projektimme 'virallisessa blogissa' www.kylakoulunjalkeen.blogspot.fi