Minulla on kamera - mutta mitä minä sillä teen?

"Osa kutsuu itseään valokuvaajaksi, jos omistaa kameran." Tämä lausahdus jäi mieleen  Suomen Tietokirjailijoiden "Tietokirja- ja kuva" - koulutuksesta, jossa käsiteltiin kuvan tietokirjakäyttöä useasta kulmasta.  Lausahduksen esitti (tietysti?) ammattivalokuvaaja.


Päivän kestäneen kurssin aiheita olivat muun muassa tekijänoikeudet ja erilaiset kanavat hankkia valmiita kuvia (muun muassa kuvapankit), samoin kuvituksen rooli kustannussopimuksissa. Itselle on ajankohtainen valokuvan erilaiset roolit sekä tutkimuksessa että tutkimusjulkaisussa. Projektissahan on mukana kaksi valokuvaajaa - minä en kutsu itseäni valokuvaajaksi, vaikka omistan kameran ja käytän sitä muun muassa tehdäkseni muistiinpanoja kentältä.

 

 

 

 

Mutta mitä minä katson, näen ja kuvaan? Entä mitä kuvan katsoja näkee, miten lukee?

 

Kirjaan muistiin muutaman asian. Ensinäkin tekijänoikeus ja omistusoikeus on pidettävä erillään työsuhteessa. Tästä on hyvä sopia erikseen (luulenpa, että emme ole sopineet.)

Itselleni uusi käsite oli "kuvasitaatti". Käsite on mielestäni osuva, koska se tutkimusraporttia ajatellen asettaa kuvan samaan asemaan kuin tekstisitaatit (haastattelusitaatit, kenttäpäiväkirjasitaatit toisen kirjoittaman tutkimuksen suoran lainauksen - siis suorat sitaatit). Juridisesti kuvasitaatin käyttö ei ole lainkaan yksinkertainen asia, siihin en tässä puutu. Kurssilla toki puututtiin ja lopputulemaksi jäi, että tekijänoikeussuojan suhteen on monia tilanteita, joista ei tuosta vain voi antaa kyllä tai ei vastausta. (Hyvä apu on "Valokuvaajan uusi tekijänoikeusopas 2006", Finfoto, löytyy PDF:nä googlaamalla).

Kuvien tehtävästä puhuttiin paljon. Esimerkiksi kuvan suhteen kannattaa miettiä, tuleeko kuvan aueta katsojalle heti vai edellytetäänkö, että katsoja pohtii kuvaa. Ammattivalokuvaaja ohjeisti myös päättämään viestin etukäteen - sitä silmällä pitäen tulee laatia kuvasuunnitelma. Jaa-a. Tästäkin löydän konnotaatioita tutkimuskäytäntöihin.  Tutkijaltahan edellytetään suunnitelmaa ja kyllä sellainen on nykyistäkin projektia varten tehty. Aika tarkasti yleistä suunnitelmaa on myös noudatettu. Mutta kentälle menen kuitenkin aina "avoimin mielin" ja alkuvaiheessa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Tästä olen aiemminkin kirjoittanut, joten ei nyt tämän enempää.

Kuva sinänsä ei kerro enemmän kuin tuhat sanaa (ja kuva valehtelee tai tulee ainakin luetuksi toisin kuin kuvaaja tarkoittaa). Toimiakseen, tullakseen ymmärretyksi ja (kenties) halutulla tavalla tulkituksi kuva tarvitsee viitekehyksen. Tässä kohtaa mietin, voiko viitekehys olla myös tekstuaalinen.

Kurssilla käytiin läpi myös valokuvan "muotoseikkoja", joita en aiemmin hallinnut - enkä hallitse vieläkään. Tallennusmutomahdollisuudet löytynevät ohjekirjasta. Kannattaa tallentaa largena (voi hyvät hyssykät, näihin tarvitsen kyllä eri kurssin; mitä tarkoittaa raakakuva, tiffiä ja jpg., resoluutio, valkotasapaino, RGB, SRGB, ) En pääse sinuiksi tämän tekniikan kanssa Avautuisivatkohan, jos menisin fotoshoppauksen kurssille - vai tyydynkö edelleen kameran automatiikkaan - kuten tähänkin asti. Minähän en ole valokuvaaja...

Stig Söderholm käy väitöskirjassaan Liskokuninkaan kuolema (1990) läpi visuaalisten aineistojen (valokuva, elokuva, video) osuttaa antropologisessa tutkimuksessa. Tämän tutun jutun olin jo unohtanut, kiitos kurssille osallistuneen Olli Kleemolan palasin siihen nyt. Referoin lyhyesti Söderholmia:
Batesonin ja Meadin vuonna 1942 ilmestyneen tutkimuksen balilaisesta kulttuurista hän nimeää ensimmäisenä kattavana ja tietoisesti valokuva-aineistoa hyöydyntävänä tutkimuksena, jossa valokuvia käytetään sekä tutkimuksen lähdemateriaalina (tarkoittanee empiirisenä aineistona?)  että etnografisen kuvauksen välineenä. Jotkut tosin ovat arvelleet valokuvilla haetun lähinnä uskottavuutta laadulliseen tutkimukseen "luotettavina" dokumentteina.
Kuitenkin aina 1960-luvulle asti antropologiassa kulttuurien kuvaukset tehtiin kirjallisesti ja valokuvilla tai piirroksilla oli vain pinnallisesti havainnollistava tehtävä. Ensimmäiset teoreettiset visuaalisen antropologian esitykset julkaistiin 1960-luvulla.
Söderholm erottaa kuvaamisen päämäärien kannalta dokumenttikuvauksen ja visuaalisen metodiikan, mutta määrittelee sitten, että "visuaalinen antropologia on kelvollinen nimike kaikelle antropologiselle työskentelylle, jossa kameroiden tai kuvallisten aineistojen käyttö on keskeisellä sijailla." (s. 37)
Visuaalisen viestinnän antropologiassa kiinnostus kohdistuu valokuvaan kulttuurin dokumenttina (miten ja mihin valokuvaa käytetään kulttuurin omassa kontekstissa) - ei siis dokumenttina kulttuurista. Tällöin kenttätyötä tekevä tutkija ei olen kameran käyttäjä.

Miellän valokuvan roolin nykyisessä projektissani lähinnä niin, että tutkija dokumentoi tutkimuskohdettaan.  Ei toki kuitenkaan niin kuin positivistisesti on ajateltu (Collier), että valokuva on silmän jatke, joka mahdollistaa objektiivisen havainnoinnin. (Jolloin kamera ajatellaan välineenä, joka tallentaa ja inventoi tapahtumia ja kulttuurisia artefakteja luotettavammin ja monipuolisemmin ja täsmällisemmin kuin tutkijan aistit ja muistilehtiö (tosin muistilehtiö ei itsessään muista mitään.)) Collierin ajattelussa valokuva edustaa "kovaa faktaa", jolla on suuri informaatioarvo. Hän ei mieti kuvan lukemiseen, ymmärtämiseen ja uudelleenkoodaamiseen liittyviä kysymyksiä eikä myöskään itse kuvaustilanteessa tapahtuvia tutkija tietoisia ja tiedostamattomia valintoja.

Sol Worth taas edustaa semioottista näkeymystä, jonka mukaan kuva itsessään ei kanna merkityksiä vaan merkitykset muotoutuvat kuvan tekijän ja katsojan välisen suhteen kautta (hän puhuu elokuvasta.) Elokuvan kopio ei ole kopio maailmasta vaan jonkun näkemys maailmasta. Söderholm nimeää Worthin tulkitsevaksi antropologiaksi, koska hänelle visuaalisten aineistojen käyttäminen on tulkinnallinen prosessi, jonka toimijoina ovat sekä antropologi että kulttuurin kokijat. Samantapainen on Ronald Barthesin käsitys kuvan luonteesta.
Yllä oleva - sinänsä aivan tuttu - juttu oli siis Stig Söderholmin väitöskirjasta vuodelta 1990. Ronald Barthesiin viitattiin suomalaisten yhteiskuntatutkijoidenkin keskuudessa usein 1990-luvulla. Silloin luin Barthesini minäkin, mutta huomaan hänet unohtaneeni. On aika palata hänenkin teksteihinsä - ainakin vähän.

Toinen ekskursio täytyy tehdä ainakin suomalaisiin yhteiskuntatieteellisiin väitöskirjoihin, joissa valokuvaa käytetään aineistona. Kysyn väikkäreiltä, miten he aineistonsa esittelevät ja millaisiin teoreettisiin lähteisiin nojaavat. Kuinka eksplisiittisesti he siis metodinsa esittelevät tältä osin.

 P.s. Tuli mieleen vanha vitsi: Voi kun ois viulu! Voi kun osais soittaa!