Raskaan puuvillan perilliset

Marja-Leena Mikkola kirjoitti 1970-luvulla pamfletiksi luokitellun kirjan Raskas puuvilla, joka raportoi Finlaysonin työntekijänaisten elämää pääasiassa heidän itsensä kertomana. Muistan nuorena opiskelijana ihastuneeni kirjaan ja kenties jossain sosiologian tai kasvatustieteen seminaarissa esitelleenikin. Tuolloin pohdittiin, voisiko (hitaasti vahvistumassa olleen) laadullisen tutkimuksen raportoida tällaisessa kerronnallisessa muodossa. Muistan professorin päätyneen silloin siihen, ettei "aika ole ainakaan vielä kypsä". Tuskin aika edelleenkään on kypsä akateemisessa opinnäytteessä. Pikemminkin akateemisen kirjoittamisen rajoja koettelevien ja venyttelevien tekstien jälkeen on palattu takaisin tiukempaan sääntelyyn.

Minua Raskas puuvilla tekstinä edelleen puhuttelee. Niin tuntuu puhuttelevan myös  Elina Grundströmiä, joka vuoden 2013 syksyllä (4.9.) pitämässään journalistiikan vierailijaprofessorin avajaisluennossaan Tampereella nostaa sen esimerkiksi aikaa kestäneestä pamflettikirjallisuudesta. Hän yhdistää tyylin amerikkalaityyliseen narratiiviseen journalismiin, reportaasijournalismiin, dokumenttiromaaniin, , "narrative nonfictioon" ja "literary journalismiin". Toisaalta hän määrittelee sen kertomusmuotoiseksi tietokirjallisuudeksi tai asiaproosaksi. Anglosaksisissa maissa tämän tyyppinen tietokirjallisuus on suosittu kirjallisuustyyppi. Esimerkeiksi hän nostaa muun muassa yhteiskuntatietelijöiden hyvin tunteman Barbara Ehrenreichin "Nälkäpalkalla".

Suomessa kertomusmuotoiset tietokirjat ovat Grundströmin mukaan edelleenkin lähinnä elämäkertoja tai historiateoksia. "Nykyajan ilmiöistä kertovat teitokirjat ovat luettelomaisia tai esseistisiä teoksia, joden rakenteessa näkyy usko vanhanaikaiseen ensyklopediseen tietokirjallisuuteen.", kirjoittaa Grundström. Kertomusmuotoisiksi tietokirjoiksi hän nimeää Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina, Katri Merikallion Miten rauha tehdään ja Annu Kekäläisen kirjat Valkoista mustalla sekä Leiri. Pitkän, kertovan journalismin helmiksi mainitaan puolestaan Ilkka Mambergin Maunulan muumio ja Anu Nousiaisen Mysteeri Ulvilassa, molemmat julkaistu Hesarin kuukausilitteessä.

Grundström toteaa myös, että hyvä kertomusmuotoinen journalismi on läheistä sukua tietokirjoille. (Lisään siihen, että etnografisen tutkimuksen ja journalismin välinen raja on häilyvä. Tutkimuksen puolelle tyyppi kääntyy, mikäli tutkimusta tehdään ja se raportoidaan tieteen pelisäänöillä.)

Grundström antaa vielä ohjeita tarinamuotoisen kirjoittamisen taitamiseksi: Etsitään ja kuvataan ilmiöön liittyvä päähenkilö, jolla on jokin pyrkimys, ja aletaan seurata, miten hänelle käy. Tärkeintä on kuitenkin teema. G. kertoo myös omasta kirjoittamisestaan ja siitä, miten hänen ensimmäinen reportaasikirjansa (nyt hän käyttää tätä käsitettä) Alkuperämaa tuntematon syntyi. Tuloksena oli valokuvaajan kuvittama teos.

Kumiko -projektissamme kyläkoulu on valittu kuvaamaan maaseudun muutoksia ja muutosten vaikutusta maaseudun ihmisten elämään. Teema ei siis ole koulu, vaan koulujen kautta kuvataan noita edellä mainitsemiani teemoja.

Ajankohtaista tositarinaa kirjoitettaessa kertomus ja päähenkilö pitää erikseen etsiä. "Yleensä on niin, että todellisuus osoittautuu luultua monimutkaisemmaksi ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monta kertaa."
Hakuammuntaa, oivalluksia pitkän solmussa olon jälkeen, harharetkiä. Näin G. kuvailee prosessia.

Tutulta tuntuu. Minua ilahduttaa se, että olen alkanut pohtia kirjan muotoa tosissani. Se tarkoittaa, että alkaa olla jotain sanottavaa. Kohta lähden silti kirjastoon varaamaan tässä tekstissä kursivoimani kirjat. Toisten ratkaisuista voi aina oppia.

p.s. Joensuun syksyn Tapahtuma eli jokavuotinen kirjallisuustapahtuma on ensi viikon perjantaista sunnuntaihin. Se on must juttu.