Ideoita pureskelemassa

Tämä blogi saa nyt toimia tällaisena keskeneräisten ajatusten hautomona, siis edelleen tietynlaisena tutkimuspäiväkirjana, (joka sellaiena tuskin jaksaa lukijoita houkutella, mutta tärkeää onkin saada keskeneräiset ideat (, joista monet lopulta hylätään) talteen myöhempää tarkastelua varten.)

Ville Pöysän viimeisinä työpäivinään kirjoittaman alustavan puhelinhaastatteluyhteenvedon/-analyysin aikana on mielessä pyörinyt
-kyläkirjastot (ainakin kahdessa haastattelussa mainitaan kyläläisten talkoovoimin ex-koululla pyörittämä kyläkirjasto, sittenhän on nämä kirjastoautot julkisena palveluna)
- marjanpoimijat (usealla pohjoisen koululla majoitetaan marjanpoimioita ja haastattelujen mukaan heidät on pikkuhiljaa hyväksytty useissa paikoissa periodiasukkaiksi. Aihepiiristä on varmaan aiempaankin tutkimusta, siis marjanpoimijoista?)
- tyhjilleen jäävän "poisostetun koulun" ongelma ja tyhjilleen jäävän koulun kielteinen kuva muutenkin
- taitelija/taide/kulttuurikäytössä olevat koulut
- hyvinvointipalvelukäytössä olevat koulut
- purkukuntoiseksi eri syistä määritellyt käytössä olevat ex-koulut
- nyt jo erilaisten toimijoiden yhteisenä monitoimitilana toimivat koulut

Kypsytellään, rajataan, haudotaan, etsitään näkökulmia...

Kriittisestä kartografiasta

Visuaalisista tutkimusmenetelmistä kiinnostuttuani on mietityttänyt myös kriittiseksi kartografiaksi kutsuttujen menetelmien mahdollisuudet. Kenttätöissä ottamani valokuvathan ajattelen nykyisin muistiinpanoiksi ja olen yhä vakuuttuneempi niiden mielekkyydestä juuri sellaisina. Kartan erilaisia käyttötarkoituksia on syytä myös vakavasti pohtia.

Januksessa 2/2014 julkaistaan Ilkka Lehtolan ja minun artikkeli, jossa kirjoitamme karttatietoisuudesta ja pinta-alalinsseistä, niiden merkityksestä sosiaalipolitiikan tutkimuksessa. Samalla puolustamme maantieteen ja yhteiskuntapolitiikan tutkijoiden liittoa. Sosiaalipolitiikka on perinteisesti ollut varsin epäfyysistä vaikka monessa asiassa juuri spatiaalinen, fyysinen tilanne on ihmisten elämän ja toiminnan kannalta merkittävä rakenne.

Kriittinen kartografia on vielä enemmän. Se(kään) ei ole yhtenäinen koulukunta vaan eri puolilla kehkeytyneitä poliittisia tutkimusmenetelmiä, joita lyhyesti esitellään Suorannan ja Ryynäsen kirjassa (Taisteleva tutkimus 2014) Ideana kaikissa on toisin katsominen ja näkeminen, valtaa pitävien katsannon horjuttaminen,  mutta myös ihmisten liikkeelle saaminen, aktivointi. Pari asiaa nostan tähän esille.

Ensinnäkin kuljeskelun menetelmänä. Jonkin verran siitä kirjoitan jo "Eläkeläisenä maaeudulla" kirjassa. Sen idea on tietyllä tavalla päämäärätön vaeltelu (tietyissä?) tiloissa, heittäytyminen kuljeskelemaan.  Menetelmän juuret ovat psykomaantieteessä, ranskalaisessa 1950-1960-luvun situationismissä, jossa olitiin kiinnostuneita siitä, millainen merkitys maantieteellisellä ympäristöllä on ihmisten tunnetiloihin ja käyttäytymiseen ja millaisin lainalaisuuksin ne syntyvät.

Lainkaan kunnolla menetelmää tuntematta juuri Sodankylän elokuvajuhlilla vaeltelu tarjosi minulle häivähdyksen siitä, mistä tässä voisi olla kyse. Sitä voisi pyrkiä tietoisemminkin käyttämään; pyrkiä vaeltelemalla saavuttamaan kokemuksen tilasta,  muodostamaan siitä kriittisen näkemyksen ja syventämään tietoisuuttaan tilan merkityksestä.

Toinen kriittisen kartografian muoto, josta voisi jotakin saada on yhdysvaltalainen tutkijaryhmä, joka tiettyjen tapahtumien jälkeen ryhtyi kriittisen kartografian keinoin pohtimaan, mistä yliopistossa työpaikkana oikein on kyse. Tavoite oli analysoida yliopistoa omaan maailmaansa eristäytyneenä paikkana ja etsiä sille vaihtoehtoja. Lopputuloksessa yliopistoa jäsennetään kartalla neljästä näkökulmasta: "tehtaana" (tiedon ja työvoiman tuottaja), "organismina" (joukkona toimivina ja tietävinä, ympäristöönsä monin tavoin vaikuttavina ihmisinä), "tietynlaisten maailmankuvien tuottajana" ja "mahdollisuuksina toisenlaisiin toimintatapohin."

Tässä voisi olla jujua myös koulu- ja laajemminkin maaseututoiminnan tutkimiseen - hyvin väljästi soveltaen, sillä yliopiston kaltaisesta organisaatiostahan ei ole kyse, mutta on kyse tiloista ja niissä tapahtuvasta toiminnasta.
Lähde: Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen. Taisteleva tutkimus. Into, Helsinki 2014.

Paikat, joihin ihmiset kokoontuvat yhteen

Italialainen ohjaaja Alice Rohrwacher oli Sodankylässä esittelemässä ensimmäistä pitkää, Cannesissakin noteerattua elokuvaansa Corbo Celesteä. Ohjaaja sanoi, että häntä kiinnostavat paikat, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen - sellaiset kuten elokuvateatterit ja kirkot. Tunnistan itsekin sen yhteenkuuluvuuden tunteen, joka elokuvissa yksin ollessa syntyy suhteessa muihin katsojiin. Tunne oli erityisen vahva Sodankylässä.

Kyläkoulu on myös ollut tuollainen ihmisiä yhteenkokoava paikka. Ei tietenkään koskaan kaikkia kyläläisiä, mutta monia sosiaaliselta taustaltaan erilaisiakin ihmisiä. Kyläkoulun uudesta roolista riippuu, ketkä sinne kokoontuvat - ketkä kokevat yhteenkuuluvuutta - ja ketkä jäävät, jättäytyvät tai jätetään ulkopuolisiksi.

Jonottaessani sisäänpääsyä Suutarin "Eedenistä Pohjoiseen" - elokuvaan kuulin paikallisten asukkaiden keskustelun. Jonottajat käyvät joka vuosi katsomassa jonkun leffan, he tulevat nimeomaan elokuviin - ja lähtevät sitten suoraan kotiin. Etäämpänä elokuvajuhlien karaokebaarissa taas istui rinta rinnan elokuvajuhlaturisteja ja paikallisia, jotka osallistuivat vain tähän puoleen.

Koulun (siis ex-koulun) nurmikolla istuskeli juhlaväkeä tölkit kourassa. Tätä jonossa kuiskaillen paheksuttiin. Sisällä koulun jumppasalissa (siis elokuvateatterissa) Kaurisäkin haastatteli von Baghia. Hän aloitti haastattelun pyörittelemällä kädessään tupakkaa todeten, ettei yleisön tarvitse olla huolissaan terveydestään, kyseessä on sähkötupakka. Haastattelun (virkistävän ja kiinnostavan sellaisen) lähetessä loppuaan Kaurismäki napsautti tulen tupakkaansa kysyen, mitenkähän kauan menee, ennen kuin hänet heitetään täältä ulos. Sinänsä kiinnostavaa (joskaan ei yllättvää), että Kaurismäki sai rauhassa poltella tupakkaansa. Jännä, miten äkkiä tupakan tuoksu levisi isoon tilaan. Kaukana ovat ne ajat, kun koulujen opettajanhuoneet olivat savusta harmaita, pössyttelijöitä kyllä riitti.
Kyseessä on siis terveydelle haitalliseksi todettu tila eli homekoulu, johon olimme kokoontuneet (homeesta tietäen tai tietämättä) sankoin joukoin sietämään festivaalijohtajan lääketieteen arvovallalla ympäristölleenkin haitalliseksi todettua tupakointia. Sama tila, erilaiset tulkintakehykset.

Mutta keskeneräisenä ajatuksena kertomistani episodeista jäi jotenkin se, että tilan käytön normit muuttuvat riippuen käyttötarkoituksesta ja mitä ilmeisimmin tilassa pelataan monin erilaisin säännöin.  Paikalla olijat eivät (tietenkään) jaa yhteistä käsitystä siitä, mikä tila on ja miten siellä kuuluu olla. En vielä pysty tarkkaan tavoittamaan, mitä ajan takaa, mutta joku juju tässä on.

Edelleen: kouluja lakkautetaan muillakin perusteilla kuin taloudellisilla perusteilla. Niitä lakkautetaan terveydellä perustellen. Juuri nyt minusta tuntuu, että kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota myös homeen vuoksi suljettuihin kouluihin (joita tässä maassa riittää), siis sairaisiin kouluihin, jotka kuitenkin ovat jossain uudessa käytössä.  Keväällä esitetyssä tv-dokumentissa Valtimon "purkukuntoisella" koululla asui nuorisoa. Se kelpasi siis tietyille ihmisille (väliaikaiseksi?) asunnoksi.

Kitisenrannan koululla

 

 

 

Entisiä kyläkouluja ei kerta kaikkiaan voi välttää. Sodankylän elokuvajuhlat nimittäin pidetään Kitisenrannan koululla ja sen pihapiirissä Kitisenjoen rannalla:

 

 

Tämä suojeltu rakennuskaunotar harmonisessa ympäristössä on kuulemma homekoulu, jossa koulutoimintaa on ollut enää vain satunnaisesti. Elokuvajuhlien aikaan siitä tulee kansainvälinen kohtaamispaikka:

 

Se on elossa ympäri vuorokauden ja ovet käyvät todella tiuhaan. Muina aikoina vuodesta ainakin Kitisen kyläläisiä se kokoaa yhteen,

Tämä yllättävä kohtaamien exän kanssa (sekä elokuviin tai lippupisteeseen jonottaessa salaa kuunnellut keskustelut) virittivät runsaasti kysymyksiä:

Mitä (kaikkea) paikkakuntalaiset koulun nykykäytöstä (elokuvajuhlien näyttämönä) mahtavatkaan ajatella? Mikä merkitys elokuvajuhlilla on kylälle? Miltä tuntuu, kun koulu "sairastaa" (hometta)? Ja monta, monta muuta kysymystä. Myös elokuvat, ohjaajakeskustelut ja yötön yö herättivät rutkasti ajatuksia.
Tämä vaatii monta päivitystä - monesta eri näkökulmasta. Jatkan bloggailua lähipäivät.

Kyldyyri, kyldyyri

Kulttuuri - kuten muutkin käsitteet täytyy määritellä asiayhteydessään (= kontekstissaan). Kun fokusoimme kulttuuripalveluihin kelpaa muistaa, että kulttuuri tarkoitti alkujaan maanviljelystä. Välttynemme tämä mielessä ainakin kovin kapealta kulttuurimäärittelyltä ja ovet pysyvät auki - kenties liiankin auki.

Luonnon ja paikan merkityksestä pari sanaa

Sattui luettavakseni artikkelikäsikiroitus, josta heräsi useitakin ideoita kumiko-tutkimusta ajatellen. Joku on joskus sanonut, että minä en valitse lähteitä vaan lähteet valitsevat minut. Jossain mielessä se onkin niin: kun mielessä on jokin tietty tutkimuskohde, kaikkea lukee suhteessa siihen ja yllättävistäkin paikoista voi löytyä impulsseja. Toisaalta luettu voi ruveta liikaakin viemään tutkijaa johonkin ei-aoittuun suuntaan.

Tämä lukukokemus tosin ei ollut aiheen kannalta mitenkään yllättävä. Siinä käsiteltiin etniseen ja kansalliseen vähemmistöön (myös pieneen kielivähemmistöön)  kuuluvan maaseudulla asuvan ryhmän suhdetta omaan kyläänsä ja sen luontoon.
Tutkimusmetodina käytettiin tarinan kerrontaa, joka tavoittelee tasavertaista tutkijan ja tutkittavien välistä suhdetta ja äänen antamista tutkittaville. Lähtökohtana oli ajatus pitkään samassa paikassa asuneiden kollektiivisesta muistista.

Artikkelin pääpointti olivat luonnon ja juuri tietyn paikan monet merkitykset  asukkaille.  Tutkimuseettisistä syistä en tässä avaa tutkimuksen "tuloksia", koska artikkeli ei ole vielä valmis eikä julkaistu enkä refereen roolissani edes tiedä kirjoittajaa (vaikka pienellä kielialueella kyllä arvaan sen. Kuten kirjoittajakin mitä luultavammin tulee kommenteistani arvaamaan, kuka olen). Toimikoon tämä muistiinpanona, jotta muistan palata aiheeseen, kun artikkeli julkaistaan ja voin reilusti lainata kirjoittajaa. 

Puhelinhaastattelut teksteinä

Ville Pöysä laittoin pisteen puhelimella soittelulle ja on jo koonnut ryhmän käyttöön kaikkien haastattelujen annin. Puhe on siis muutettu tekstiksi eli meillä on ensimmäinen tutkimusaineisto. Kovasti odotan, että pääsen ajatuksen kanssa lukemaan nipun, nyt vielä ikävämmät työhommat haittavat tätä hauskinta eli tutkimuksen tekoa.

Eilisestä tutkimusryhmän tapaamisesta jäi mieleen yksi anekdootti. Heräsi keskustelua siitä, onko eräs Villen ex-kouluna mainittu nykyinen kulttuurikeskus ollutkaan koskaan koulu. Jollekulle oli väitetty, että se on vanha seurojentalo.

Tätä mietin: "Vanhat" kyläläiset muistavat takuuvarmasti, mikä rakennus aikanaan on ollut mitäkin (vai muistavatko)? Missä kohtaa tämä muisti katkeaa? Uudet asukkaat, nuoret sukupolvet ja turistit eivät jaa näitä muistoja eikä heille rakennusten entinen käyttö aina edes ole kovin kiinnostavaa.

Yritän pitää mukana tämän kysymyksen: "tiedätkö, mikä rakennus tämä on aiemmin ollut" - tai "missä kylän koulu aikanaan oli". Vastaukset saattavat hyvinkin osoittautua hedelmällisiksi.

Mutta nyt muihin hommiin.