Kriittisestä kartografiasta

Visuaalisista tutkimusmenetelmistä kiinnostuttuani on mietityttänyt myös kriittiseksi kartografiaksi kutsuttujen menetelmien mahdollisuudet. Kenttätöissä ottamani valokuvathan ajattelen nykyisin muistiinpanoiksi ja olen yhä vakuuttuneempi niiden mielekkyydestä juuri sellaisina. Kartan erilaisia käyttötarkoituksia on syytä myös vakavasti pohtia.

Januksessa 2/2014 julkaistaan Ilkka Lehtolan ja minun artikkeli, jossa kirjoitamme karttatietoisuudesta ja pinta-alalinsseistä, niiden merkityksestä sosiaalipolitiikan tutkimuksessa. Samalla puolustamme maantieteen ja yhteiskuntapolitiikan tutkijoiden liittoa. Sosiaalipolitiikka on perinteisesti ollut varsin epäfyysistä vaikka monessa asiassa juuri spatiaalinen, fyysinen tilanne on ihmisten elämän ja toiminnan kannalta merkittävä rakenne.

Kriittinen kartografia on vielä enemmän. Se(kään) ei ole yhtenäinen koulukunta vaan eri puolilla kehkeytyneitä poliittisia tutkimusmenetelmiä, joita lyhyesti esitellään Suorannan ja Ryynäsen kirjassa (Taisteleva tutkimus 2014) Ideana kaikissa on toisin katsominen ja näkeminen, valtaa pitävien katsannon horjuttaminen,  mutta myös ihmisten liikkeelle saaminen, aktivointi. Pari asiaa nostan tähän esille.

Ensinnäkin kuljeskelun menetelmänä. Jonkin verran siitä kirjoitan jo "Eläkeläisenä maaeudulla" kirjassa. Sen idea on tietyllä tavalla päämäärätön vaeltelu (tietyissä?) tiloissa, heittäytyminen kuljeskelemaan.  Menetelmän juuret ovat psykomaantieteessä, ranskalaisessa 1950-1960-luvun situationismissä, jossa olitiin kiinnostuneita siitä, millainen merkitys maantieteellisellä ympäristöllä on ihmisten tunnetiloihin ja käyttäytymiseen ja millaisin lainalaisuuksin ne syntyvät.

Lainkaan kunnolla menetelmää tuntematta juuri Sodankylän elokuvajuhlilla vaeltelu tarjosi minulle häivähdyksen siitä, mistä tässä voisi olla kyse. Sitä voisi pyrkiä tietoisemminkin käyttämään; pyrkiä vaeltelemalla saavuttamaan kokemuksen tilasta,  muodostamaan siitä kriittisen näkemyksen ja syventämään tietoisuuttaan tilan merkityksestä.

Toinen kriittisen kartografian muoto, josta voisi jotakin saada on yhdysvaltalainen tutkijaryhmä, joka tiettyjen tapahtumien jälkeen ryhtyi kriittisen kartografian keinoin pohtimaan, mistä yliopistossa työpaikkana oikein on kyse. Tavoite oli analysoida yliopistoa omaan maailmaansa eristäytyneenä paikkana ja etsiä sille vaihtoehtoja. Lopputuloksessa yliopistoa jäsennetään kartalla neljästä näkökulmasta: "tehtaana" (tiedon ja työvoiman tuottaja), "organismina" (joukkona toimivina ja tietävinä, ympäristöönsä monin tavoin vaikuttavina ihmisinä), "tietynlaisten maailmankuvien tuottajana" ja "mahdollisuuksina toisenlaisiin toimintatapohin."

Tässä voisi olla jujua myös koulu- ja laajemminkin maaseututoiminnan tutkimiseen - hyvin väljästi soveltaen, sillä yliopiston kaltaisesta organisaatiostahan ei ole kyse, mutta on kyse tiloista ja niissä tapahtuvasta toiminnasta.
Lähde: Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen. Taisteleva tutkimus. Into, Helsinki 2014.