Anteeksi, Luontoäiti!

Nyt kävi köpelösti. Menimme eilen koiran kanssa farmille viemään linnuille evästä. Olin laskeskellut, että kaksi ja puoli viikkoa sitten täyttämissäni ruokinta-automaateissa riittää apetta. Eipä ollut riittänyt. Jokainen syöttövehje ammotti tyhjyyttään: ei talipalloja, ei auringonkukan siemeniä. Huomasi, että kaikki oli syöty viimeistä murua myöten.

Muutenkin pihapiiri oli kammottavan hiljainen. Vain ketun, jäniksen ja jonkinlaisen pikkuhiiren jälkiä lumella. Ei yhtään linnun varpaan jälkeä.

Pikkulintujen ruokkimiseen pätee sääntö, että jos aloittaa, ei saa kesken talvea lopettaa. Kuinkahan moni ruokittavani lie menehtynyt.

Tunnen pettäneeni heidät kaikki. Anteeksi äiti Maa! Olisin aivan hyvin ennättänyt paikalle ajoissakin.

Täytin kuitenkin syöttölaitteet. Kävimme myös lumikenkäilemässä. Avarat pellot ovat käytössämme näin talvella. Kesällä ne ovat lähinaapurieni, lehmien, valtakuntaa. Kevät tekee tuloaan. Aurinko paistoi ja valoa piisasi.

Täytyy lähipäivinä käydä tsekkaamassa, onko yksikään lintu löytänyt uudet syötävät.

Pyrstötiainen!!!

Ukonniemessä ajalla on oma kulkunsa ja rytminsä, niin myös asioilla omat tärkeysjärjestyksensä. Olen tullut alkuvuosia mukavuudenhalusemmaksi: käyn talvella etukäteen laittamassa lämmöt päälle ettei tarvitse majoittua kylmääm mökkiin. Asetuin taloksi uuden vuoden aattona. Kannoin vesiä, lämmitin saunaa, kuuntelin radiota, luin Remestä ja yhtäaikaa - vastapainona - Tuulisen saaren kirjakauppiasta. Saunan jälkeen saunaolut ja tilkka konjakkia, myöhemmin pieni iltalenkki pimeällä koiran kanssa. Kuunsirppi oli ohut, jostakin Nunnanlahden suunnasta kuului etäinen pauke, raketteja ei näkynyt - enkä meistä kumpikaan - koira tai minä -  niitä kaivannut.

Jostain syystä (täytyy miettiä mistä) kaikenlainen puuhastelu tuntuu täällä merkityksellisemmältä kuin kaupungissa. Eilen sitten lämmitin uunin. Olen tullut siinä aika taitavaksi, mutta mikään helppo nakki se ei ole. Oleellisinta on se, että aloittaessani osaan asettua hätilemättömään ja kiireettömään mielentilaan. Uuninlämmittäminen kaikkine vaiheineen on monen tunnin työ. Siinä sivussa lämmitin hellan. Hellalla kiehuvat niin tiskivedet kuin perunatkin.

Potkukelkka on tärkeä peli sillä piha ja kylätie ovat jäässä. Potkurin kanssa liikkuminen on hyvää harjoittelua mahdollista rollaattorivaihetta varten. Eilen illalla kävimme potkulenkillä aurigon laskiessa. Silloin valo on hiemoimmillaan.
Illalla sitten taivas oli tähtikirkas. Siitä osaan jo ennakoida pakkasen nousua.

Tänä aamuna kuulin radiosta, että kaamos päättyi Muonion korkeudella. Olen kahtena vuonna käynyt Ylläksellä kaamoksen aikaan. Kaamoksen valo on salaperäistä ja rauhoittavaa. Mutta levollinen on Kunhustankin luminen maisema. Pakkasta oli vajaa kymmenen astetta. Aamupesu saunalla sujui noissa pakkaslukemissa surutta. Suihkun puutteen olen korvannut lämmittämällä vesipannullisen kuumaa vettä kylmän veden sekaan vesisankoon. Jos pakkanen kovasti kirstyy, täytynee lämmittää saunaa pikkuisen muulloinkin kuin lauantaina. (Olen huomaamattani palannut vanhaan aikaan, lauantaisaunaan. Rivitalon saunakopissa saunon usein aampäivällä ja minä tahansa viikon päivänä.) Toisaalta perjantaisaunassakin olisi puolensa - eikös puhelinlangat laula edelleen perjantaisin? Eikös useimmat soittajat kerro soittavansa mökiltä, tulleensa juuri saunata tai olevansa sinne juuri menossa.
Jännä, miten luontevalta vanhojen rituaalien paaluttaminen täällä tuntuu.

Tämän päivän, maanantain, aloitin työkirjallisuudella. "Urban Animals" on inspiroiva kirja kuten on koko tämä uusi aluevaltaukseni, yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus. Se horjuuttaa hyvällä tavalla (minulle) totunnaisia ajatuskulkuja ja asiantiloja. Kaupungistumisen edetessä kaupungistuvat myös eläimet - monet muutkin kuin ihmisten kanssa sisätiloissa asuvat lemmikkieläimet. Monet eläimistä tulevat ihmisen kutsumatta - ketut, rotat, hirvieläimet - mutta myös hyönteiset ja punkit. Muistan, kuinka yksi fb-kaveri päivitti tuohduksissaan löytäneensä punkin KOTIpihastaan. Eläimet tulevat laistamme ja järjestyksistämme piittaamatta.

 Näin muutama viikko sitten kotilähiössä ilveksen. Voi ihastusta!, mutta   ilves kaupungissa herättää monenlaisia tunteita: ensin hurmio ja ihastus hienon eläimen kohtaamisesta. Sitten pujahtaa päähän ajatus, että onneksi olin liikkeellä autolla enkä kävellen korien kanssa (pelko, säikähdys).  Ilves kaupungissa oli ajatusmaailmani mukaan väärässä paikassa. Maaseudulla sen näkeminen olisi asettunut toisenlaiseen kontekstiin.

Istun keittiön pödän ääressä, katselen vuoroin tietokonetta, vuoroin lintuja pihapuissa syöttölaitteiden ympärillä. Sitä suhinaa ja sirkutusta! Tämän aamun uusi tuttavuus on pyrstötiaisten parvi. Pyrstötiaiseksi sen tunnistin facebook kavereiden avulla. Oi tätä riemua, uusi lintututtavuus! Tämän päivän työnä on myös syöttölaitteiden täyttäminen.

Tarkoitus oli lähteä kaupunkiin tänään. En lähde. Huomenna on pikku pakko. Mieltä painaa vähän äiti. Venytän käyntejä hänen luonaan hieman harvemmaksi kuin sieluni sietäisi. Sitä yksinäisyyttään ja minusta riippuvaisuutta on välillä vaikea kohdata.

 Nyt lintulaudalla keltasirkkuja, talitiaisia, sinitiaisia, hömötiaisia, keltasirkkuja, punatulkkuja, varpusia. Ja joku vaatimattoman värinen pieni pikkulintu, jota en tunnista - vielä.  Närhet menivät jo.