Turvapaikanhakijan oikeudet päätöstä odottaessa?

Huomasin, että Helsingissä yliopistolla on lakitieteen opiskelijoiden järjestämä tilaisuus turvapaikanhakijan valitusoikeudesta päätöstä odotellessa. Aiheeseen johdatellaan kysymällä, mitä teet, jos koet oikeuksiasi loukatun siinä vaiheessa? Onko sinulla oikeus valittaa? Minne valitat ja miten? Vaikuttaako valitus turvapaikkapäätökseen?

Harmi etten pääse paikalle. Tilaisuus - ja etenkin kysymykset - valaisisivat varmaankin sitä, millaisia kokemuksia oikeuksien loukkauksista turvapaikanhakijoilla on.

Muutaman kuukauden päätösodottelua seuranneena ja aiheeseen vähän laajemminkin nyt perehtyneenä olen ollut kauhuissani siitä, miten turvattomia turvapaikanhakijat Suomessa ovat ja miten monella tavoin heidän hädänalaista asemaansa voidaan käyttää hyväksi. Ja käytetään.

Tässä on nyt  yksi kohta kurkistaa  suomalaisen yhteiskunnan pinnan alle, jossa tapahtuu asioita, joista useimmat eivät halua tietää.

Vähän tiloastoja ja pork kana

Kiitos Hesarin, Maahanmuuttoviraston tilastot tarjoutuvat hakematta. (Monella tutkijalla onkin teoria, että tutkiessaan jotakin siihen liittyvät asiat ja aiheet tarjoutuvat eteen kaikkialla. Ei tarvitse lähteä tekemään tiedonhakuja. Nooo, kyllä niitäkin sietäisi tehdä siinä ohella.)

- 2015 - 31.3.2016 turvapikanhakijoita oli  34 713
- heistä Irakilaisia oli  69%
- seuraavaksi eniten Afganistanista 19%
- sitten Somalia, Syyria ja Albania

Viime syyskuu oli varsinainen piikki tulijoissa. Silloin heitä tuli yli 10 000. (Silloin tulivat tuttavanikin. He muistavat Suomen syksyn kauniina ja lämpimänä - ennen marraskuun pimeyttä ja talven pakkasia.)

Irakilaisten kohdalla
- ratkaisuja on tehty noin  7 000
-  lähes 60 % ratkaisuista on rauenneita (hakija on lähtenyt maasta tai perunut hakemuksen)
- myönteisiä päätöksiä on saanut noin 1 300 irakilaista, kielteisen reilut 500.

Vastaanottokeskuksissa, hätämajoituksissa ja alaikäisten ryhmämajoituksissa turvapaikkapäätöstä odottaa noin  25 000 turvapaikanhakijaa.
Vastaanottokeskuksia on enimillään ollut 84. Niistä pohjoisin on Kolrarissa. Itäisimmät Hyrynsalmellal, Lieksassa ja Kiteellä. (Suuri osa vastaanottokeskuksista on harvaan asutun maaseudun kunnissa).

Turvapaikkapäätöstä odottaa noin 25 000 hakijaa. Mitenkähän hakemusten käsittely ennen kesää onnistuu? Niinhän on luvattu viime vuoden hakemusten osalta.

Lähde: Helsingin Sanomat 19.4. "Turvapaikanhakijoita on tullut lähes 35 000 - päätöstä odottaa yhä 25 000 ihmistä."

Toinen uutinen saman päivän lehdestä: "Kaksi yritystä saada perhe Somaliasta Suomeen - toinen onnistui, toinen ei"

avainsanoja: toivoa ja odottaa lupaa saada jäädä, jäädä elämään ilman perhettä, paperisota ja dna-testit, ilman vanhempiaan jäävät,

Eivät he pysty keskittymään kotoutumisen kannalta tärkeisiin asioihin, kun ajattelevat koko ajan perhettään (, joka usein on jossain pakolaisleirillä.)

Niin: millaiseksi koko ajan odottavan arki rakentuukaan? Mitä, jos arjen oleellinen elementti on odottaminen?

Ja sitten se pork - kana. Tuttu toimittaja oli tänä aamuna kuullut telkkarista, miten joku maahanmuuttaja oli todennut, että "pork ja kana - ja sitten se onkin vihannes"

Tytöt yrittävät jo kotona ennen kauppaan lähtöä tutkia sanakirjasta ja kaupan nettimainosten avulla, mitä aikovat ostaa. Minulta kysellään vihannesten englantilaisilla nimillä, mitä ne ovat suomeksi. Enimmäkseen en tiedä - enimmäkseen en tiedä edes millaista on parsa tai kumina.
Tytöt ehdottivat minulle (varmaankin äitinsä vinkistä), että opettaisin heitä tekemään suomalaisia ruokia - ja he päinvastoin minulle irakilaisia.

Voi elämän kevät. Arjen (ja sen kotoutumisen)  kannalta tietysti koko ruljanssi on oleellinen. Minun oli pakko sanoa niin kuin asia on: en laita ruokaa. Inhoan ruuanlaittoa. Kaikki kolme aikuista poikaani ovat parempia ruuanlaittajia kuin minä.

Ruuanlaittamisesta on kuitenkin tullut se kulttuurien kohtaamisen areena, joka usein osoittautuu onnistuneeksi. Ruuan merkitys on keskeinen sekä kulttuurisesti että fysiologisesti. Ruuanlaiton ja etenkin syömisen merkitys on myös sen sosiaalisuudessa. (Paitsi minulla)

Leipää, kumiveneitä ja kävelemistä

Muutama muistiinpano liittyen kiinnostuukseeni arjen murtumista ja uudelleen rakentumisista päivänselvyyksiä uusintamalla.

Leipä. Mitä kaikkea uunituore leipä symbolisoikaan, en tiedä. Muistan muun muassa kulttuuriantrpologi Laura Assmuthin todenneen, että leipä oli yksi avain italialaiseen kulttuuriin naisten näkökulmasta. (Vai oliko se italialaiseen? Se selviää, kun otan esille Lauran väitöskirjan.)

Kuva pyöreästä, ruskeasta, pinnaltaan hieman halkeelleesta ruisleivästä alkaa tuoksua ja kutkuttaa makuhermoja. Ainakin minun - kenties monen muunkin suomalaisen. Sitähän me maailmalla kaipaamme. Muilla mailla vierahilla asuville lähetetään postissa hapankorppuja (ja salmiakkia.)

Leivän leipominen on taianomainen, taitoa ja tietoa vaativa tapahtuma.Myös apuvälineitä tarvitaan. Ja uuni.

Tytöt kysyivät ensimmäisenä päivänä neljää käytännöllistä asiaa: Onko minulla "ämpäriä" leivän leipomista varten (löysin ison muovikulhon, jonka kelpuuttivat)? Miten hella toimii? Miten pyykkikonetta ja tiskikonetta käytetään? (Tiskikonetta eivät ole käyttäneet kertaakaan vaan tiskaavat kaiken käsin. Pyykkikoneessa taisivat ensimmäisellä kerralla pilata vaatteita liian kuumalla pesuohjelmalla - vaikka olin heitä neuvonut.) Wc-käytännöistä emme ole jutelleet - ja sähkösauna on nyt varastona.

Leipää on monenmoista: hiivaleipää, hapanleipää, patonkeja, sämpylöitä, pitaleipää, kateleipää, levainta, maissileipää, perunaleipää, laputaa. Totta puhuen: en tiedä edes kaikista luettelemistani, mitä tarkoittavat. Mutta leipien kirjo on loputon.

Ja kuten arvata saattaa. Pikkukaupungista ei mistään löytynyt valmiina tytöille maistuvaa leipää. He löysivät puolivalmiiksi paistetut vaaleat sämpylät. Enimmäkseen he leipoivat leivän itse. Minusta se muistutti "naan"-leipää (, jota etnisissä ravintoloissa olin Suomessa syönyt). Tyttöjen mielestä "naan" on kurdinkielinen ilmaisu juuri sille, mitä he tekevät.

Pikkukaupungissa on yksi kauppa, jossa he haluavat kerran viikossa asioida. Koska se on halpa. Luulen, että toinen syy on se, että kauppa tuotemerkkeineen tuntuu tutuimmalta ja turvallisimmalta.  Sieltä löytää jotain - sillä tarvittavien ruoka- ja muiden tavaroiden löytäminen on valtavan vaikeaa. Missä myydään rintaliivejä? Mistä löytyy tuttuja tarvikkeita ihokarvojen poistoon. Edullisesti, halvalla. (Sillä turvapaikanhakijan kuukausiraha on noin 300 euroa.)

Yksi toistuva ostos (paprikoiden, tomaattien, sipulien jne. ohella) on säkki, jossa on kymmenen kahden kilon vehnäjauhopakkausta.Leipomiseen.

Leivästä siirryn sujuvasti kumiveneisiin. Eilisen pakolaisuutinen oli toistaiseksi vahvistamaton tieto siitä, että 400 Libyasta Italiaan aikoneen ihmisen arvellaan (en sano pelätään, koska alan skeptisesti uskoa, että "pelko" ei ole se reaktio, jota uutinen lännessä herättää. Jos oikein kyynistyn niin voisin jopa ajatella, että joillekin se on helpotus.) - siis arvellaan hukkuneen Välimereen. 

Mietin valokuvaa. Ylhäältäpäin otettu kuva matalalaitaisesta, ihmisiä täyteen ahdetusta kumiveneestä, on minulle tänä vuonna ollut "vuoden kuva". Paljon puhuttelevampi kuin rantaan huuhtoutunut kuollut lapsi. Kaukaa otetussa kuvassa on vieri vieressä värikkäitä ihmistäpliä ynpärillä rannaton meri (melko tyyni.) Kuva on pakottanut ajattelemaan sitä merimatkaa. 200 kilometriä ja 3-4 päivää hyvällä tuurilla ja hyvällä kelillä. Siellä ripi rinnan toisilleen vieraita, kulttuuriltaan, uskonnoltaan, kansalaisuudeltaan  (jos sellainen on), arvomaailmaltaan, maailmankatsomukseltaan, ihon väriltään, arjen tottumuksiltaan vierasta miestä, naista ja lasta.Erilaisuuksien luettelo olisi loputon. Yhteistä on kuitenkin ahdinko ja hätä - sillä tuskinpa kukaan ihminen lähtee moiselle matkalla ilman ahdinkoa.

Olen päätynyt miettimään janoa, nälkää ja intiimejä ruumiin tarpeita. Miten kaikesta tästä selvitään siinä kumiveneessä. Miten erityisesti naiset selviävät. Tästä on aivan varmasti kirjoitettu - kenties tutkittukin. Mutta miten?

Mietin kahta tyttöä, jotka joka kerta jonnekin lähdettäessä kysyvät, onko siellä miehiä. Jotta tietävät, täytyykö laittaa huivi päähän.

Kumiveneestä kävelemiseen. Kuljeskelustahan on tullut yksi yhteiskuntatieteiden muotimetodi, sekä konkreettinen että symbolinen. Eihän se tietenkään uusi keksintö ole sekään. Juuri postasin kuljeskelevasta valokuvaajasta Dorothea Langesta. Sitä samaa eri muodoissa tekivät myös Chicagon koulukunnan tutkijat omilla "takapihoillaan". Kuljeskelu on aina kuulunut etnografin työkalupakkiin. 

Eilen Kultakuumessa otsikolla "Pelasta itsesi - kävele" valokuvaaja Touko Hujanen kehoittaa lähtemään ulos ovesta, kulkemaan kotipaikassaan - ja tekemään juttuja näkemästään ja kuulemastaan. Sitä Hujanen on tehnyt. Käveleskellyt päämärättömästi, etsiskellen, harhaillen, seikkaillen.  Hujanen on tehnyt siitä taidetta - toistaiseksi kerran vuodessa ilmestyneen Uuden Maan Uutiset lehden ja siihen liittyvän toimeliaisuuden (voisiko sanoa performansen) muodossa.

Käveleskelyyn liittyy myös elämänfilosofia, ajatus elämäntavasta. Harhaillaan mitättömissä paikoissa tietämättä mitä ollaan tekemässä. Se on "elämäntavan arkeologiaa", joka on vastakohta laskelmoinnille, ajatukselle että kaikki mitä meillä on, on "vaan se valtion velka".  Se on kauniin ja arvokkaan etsimistä. Hallitsevaa ajattelua vastaan ei voi taistella "muuta kuin lähtemällä Karjaalle käveleskelemään."

Hujanen sanoo, että mitättömyys ja turhautuminen ei ole paikan ominaisuus - vaan se  on ihmisen sisällä. 

Kuuntelin ohjelman kahteen kertaan. Vieläkin täytyy kuunnella - aloittaa neljäntoista minuutin kohdalta.

Poliittisen valokuvan festivaali

Tekisi mieli suoriutua vielä tässä kuussa Helsinkiin. Siellä on poliittisen valokuvan festivaali. Päänäyttely Valokuvataiteen museossa on aiheeltaan "Kotimaa".  Näyttelyn 19 valokuvaajista eniten houkuttaa Massimo Sestinin ja kumppaneiden projekti. Sestinin valokuva pakolaisia tungokseen asti täydestä veneestä Välimerellä on levinnyt laajalti.
Kuva on otettu italialaisten kesällä 2014 Libyan rannikolla järjestämän Mare Nostrum pelastusoperaation aikana.

Avoveneessä olleet ihmiset (valtava määrä värikkäitä ihmispisteitä kylki kyljessä kiinni) näkivät pelastajien helikopterin ja nostivat katseensa toiveikkaina ja helpottuneina ylös kohti helikopteria. Tämän hetken Sestini vangitsi valokuvaan.
Kuva valittiin Time-lehden vuoden 2014 kymmenen parhaan valokuvan joukkoon ja se palkittiin myös  2015 World Press Photon uutiskuvakategorian parhaana.

Kuva on piirtynyt väkevänä muistiini.

Kuvaakin kiinnostavampi on projekti, jonka Sestini kumppaneineen on sen jälkeen aloittanut.
"Where are you" kysyy mitä veneessä oleville ihmislle on tapahtuntu ja miten heidän elämänsä on EU:ssa muuttunut. Halutaan tuoda esille pakolaisten elämää pelastumisen jälkeen.

Tämä kiinnostaa myös minua: miten matka eteni, millaiseksi odottelun arki muotoutui. Tätä voi tutkia vaikka figuratiivisen sosiologian viitekehyksessä.

Kaikki sanoavat, että minun pitää vain odottaa

"Just wait and wait and wait" parahtaa turvapaikkapäätöstä odottava tuttavani. Hän on odottanut salakuljettajia, odottanut Unkarin rajalla, Suomessa ensimmäisessä ja toisessa hätämajoituksessa, vastaanottokeskuksessa, kotimajoituksessa. Hän on odottanut haastattelukutsua. Ja nyt hän odottaa turvapaikkapäätöstä. Suomessa hän on nyt odottanut yli seitsemän kuukautta.

Päätöksen odottelun kestoa ei voi ennakoida. Kun yhtäaikaa maahan saapunut turvapaikanhakija sai päätöksensä jo pari kuukautta sitten, hän ei vielä ollut päässyt edes haastatteluun.

Maahanmuuttoviraston mukaan kaikkien syksyllä tulleiden päätökset toivotaan saatavan valmiiksi ennen kesää. Milloin kesä alkaa?

Ja millainen päätös tulee olemaan?  Aamun Hesari vertaa Ruotsin ja Suomen päätöksiä. Vaikka Ruotsi antaa Suomea enemmän  myönteisiä turvapaikkapäätöksiä, saa irakilainen tai somali myönteisen päätöksen Suomesta helpommin. Kaikkein useimmin myönteisen päätöksen kummassakin maassa saa syyrialainen ja kielteisen albaani - miltei aina..

Suomessa myönteisen päätöksen alkuvuodesta on saanut 57 prosenttia hakijoista (joiden hakemukset on täällä otettu käsittelyyn. Hakemuksia myös perutaan tai hakija ohjataan Dublin-sopimuksen perusteella toiseen maahan.) . Erot myönteisten päätösten suhteen EU maissa ovat suuria, 20-80 prosenttia hakijoista saa maasta riippuen myönteisen päätöksen.

Tuttavani odottaa pääsevänsä noiden 57 prosentin joukkoon.

Odottelun lisäksi on toivo. Toivo myönteisestä päätöksestä, äidin ja nuorempien veljien saamisesta Suomeen. Edellisen suhteen toivoa siis on. Jälkimmäisen kohdalla tilanne taitaa olla aika toivoton.

Toivo, pelko,ikävä, suru. Nämä tunteet tunnistan tuttavan puheista.

Valokuvaamisesta

Katsoin tallentamani dokumentin dokumnettivalokuvaaja Dorothea Langesta. Hän on yhteiskunnallisen valokuvan pioneereja, jonka tunnetuimpia töitä on 1930-luvun laman aikaan otettu kuva siirtolaisäidistä.
Dorothean valokuvat puhuvat ja puhuttelevat visuaalisesti - ja Dorothea itse puhuu - sanallistaa - monia ajatuksia, joista yhteiskuntatutkija voi edelleen ammentaa asenteena ja metodina.

Kuten:
"Asetin itselleni haasteen. Lähdin katsomaan saisinko vangittua välähdyksen tuosta hetkestä". Siihinhän etnografikin edelleen pyrkii - vangitsemaan sanoin välähdyksiä hetkistä. Välähdyksiä, joiden sarja saa aikaan "tiheää kuvausta". Ja jotka hetkinä onnistuvat kertomaan jotain olennaista, abstraktia, ilmiöstä.
Dorothea sanoo, että onnistuakseen on löydettävä eksyksiin. Minä etnografi lähtiessäni kentälle yritän juuri samaa: eksyä, jotta voin  löytää. Se on mielentila - ja siksipä kentälle ei voi lähteä valmiin suunnitelman kanssa. (Siksi minulle on myös vieras ajatus etukäteen tehty kuvasuunnitelma. On pyrittävä ensin eksyksiin.)

(D.  muuten sanoo ajatuksen valokuvaajaksi ryhtymisestä syntyneen lapsena narulla kuivuvia pyykkejä katsellessa. Tarinan mukaan hän sanoin äidille, että ne ovat kauniita, johon äiti vastasi: "Sinusta kaikki on kaunista.")

Dorothea aloitti studiossa muotokuvavalokuvaajana, siirtyi sitten ulos.

Tavattuaan toisen miehenstä Paul Taylorin hänestä kehkeytyi varsinainen yhteiskunnallinen/poliittinen kuvaaja. Taylor oli tutkija, "uudenlaisen" taloustieteen pioneeri,  jolla oli yhteiskunnallinen omatunto. Taylor kiinnostui muun muassa siirtotyöläisyydestä ja käytti menetelminään muistiinpanemista ja valokuvaamista. Siis kenttätutkijan perusvälineitä.  Yhteiskunnallisen valokuvan käsitettä ei ollut vielä olemassa, mutta Taylor oivalsi  kameran tärkeyden/ valokuvan merkityken tutkimuksessaan.
Dokumentin mukaan hän "teki visuaalisia muistiinpanoja tutkimustyön täydentäjänä." (Miksi täydentäjänä, kysyy Silva? Miksei sanan vertaisena välineenä?)

Suuri lama sai myös Dorothean ulos studiosta. Yksi hänen vaikuttavimmista töistään on kuva sääristä, joita verhoavat moneen kertaan parsitut silkkisukat. Kuva  saa vakuuttuneeksi, miten pienen, intiimin yksityiskohdan avulla saa kerrottua suuren laman ahdingon vaikutuksista ihmisten  elämään.

Dorothy ja Paul alkoivat kulkea "kentällä" yhdessä. Paul haastatti ihmisiä, Dorothea kuvasi. Dokumentin mukaan Paulilla oli kyky tehdä osuvia kysymyksiä haastateltaviaan kunnioittaen. Dorothea taas sai ihmiset luottamaan kertomalla ensin itsestään ja elämästään. Yksi tapa saada ihmiset puolelleen, oli kertoa, että "hallitus" oli lähettänyt heidät saadakseen tietää, miten tässä kolkassa Ameriikkaa pärjäiltiin.

Dorothea ja Paul siis kulkivat yhdessä ympäri Yhdysvaltoja, he olivat yhdessä läpi vuorokausien joskus viikkojakin kestäneillä matkoillaan.

Yksi symbolinen yksityiskohta kotinsa jättämään joutuneiden kuvissa on kuvat halkaiseva iso rulla. Se on korkkimattorulla, jota perhe oli kuljettanut mukanaan useamman vuoden. Korkkimattorulla edusti sekä miuistoa että unelmaa kodista.

Silkkisukka ja korkkimattorulla!!!

"Katso mitä siellä on, katso mitä todella löydät" on Dorethean ohje valokuvaajalle. Sama pätee etnografiin - olkoonkin, että voimme "todella" nähdä ja löytää eri asioita, Paul muistelee, miten hidasta matkanteko oli, kun Dorothea halusi pysähtyä jokaisen polun kohdalla, tuon tuostakin. Sillä tavalla, sivutielle kääntymällä, hän löysi myös herneepoimijoiden leirin. Sieltä syntyi "Siirtolaisäiti", yksi hänen yhteiskunnallisesti vaikuttavimmista ja laajimmin levinneistä kuvistaan, jota mukaillaan vuosikymmenestä toiseen. Se lienee yksi historian tunnetuimmista dokumenttivalokuvista. Dorothea sanoo , ettei kuva kuulu enää hänelle - se kuuluu maailmalle.

Dorothea onnistui tilan avulla näyttämään myös valtasuhteita ja riippuvuussuhteita.

Paulin ja Dorothean kirja "American exodus" lienee yksi 1900-luvun vaikuttavimmista ja tunnetuimmista valokuvateoksista dokumenttivalokuvauksen genressä. Kirja dokumentoi maaseudun köyhyyttä olosuhteissa, joiden seurauksena yli 300 000 siirtolaista matkasi Kaliforniaan etsimään maataloustöitä. Meillä Suomessa tuota genreä edustanee esimerkiksi Savolaisen ja Höltön kirja "Vanhuksia".

Paul ja Dorothea dokumentoivat japanilaisten pakkosiirtoja Yhdysvalloissa kuten myös propagandaa, jonka avulla yhdysvaltalaisia käännytettiin japanilaisia maanmiehiään vastaan. "Niin me teimme. Kuinka niin pääsi käymään? Kuinka saatoimme?", kysyy Dorothea dokumentissa. Japanilaistaustaiset amerikkalaiset siirrettiin vartioituhin leireihin - ja  he menettivät kaiken. 

Dokumentin jälkeen minulla on edelleen unelma: Päästä vielä kerran kokeilemaan tutkijana tiivistä yhteistyötä valokuvaajan kanssa. Onhan tätä jo Suomessakin yhteiskuntatieteissä tehty (esimerkiksi Leena Eräsaari 1990-luvulla). Itsekin olen kokeillut, mutta TIIVIISEEN yhteistyöhön en ole onnistunt pääsemään. Vielä.

Narulla liehuva pyykki on elämän ja toivon merkki

Eilen kirjoitin jotain narulla kuivuvasta pyykistä. Ajattelin sen kertovan toivosta ja tulevaisuudenuskosta. Tänään sitten Hesarissa jäljitettiin valokuvaa maailman ehkä pisimmästä pyykkinarusta, jonka oletettiin olleen Lauttasaaressa. Todisteena vain yksi mustavalkoinen valokuva unicefin arkistosta.  Kuvassa joku levittelee pyykkiä ristiin rastiin viritetyille naruille.

Toimittajan pienen salapoliisityön tuloksena selviää, että naru on ollut olemassa. Suomi sai hätäapua - vaatteita, kenkiä, rokotteita, lastentarvikkeita, lisäravinteita, terveydenhoidon ja meijeriteollisuuden tukea - vuosina 1946-1951.  Valokuvan pyykit ovat "Amerikan vaatteita"  kuljettaneesta uponneesta laivasta. Vaatteet oli tarkoitettu lähinnä Lapin lapsille.

Vaatteita oli ripustamassa naruille Lauttasaareen 40 vapaaehtoista.

Minä olen syntynyt vuonna 1951. Siis samana vuonna kuin hätäapu Suomeen loppui. Samana vuonna Suomi ryhtyi auttamaan muita.

Lähde: Sodan jälkeen Lauttasaareen viritettiin maailman kenties pisin pyykkinaru - miksei sitä muista kukaan.

P.s. 1 Jutussa Rafael Wardi sanoo, että "...siihen aikaan elämä itse riitti. Minäkin vain seisoin rannalla ja odotin saapuvia laivoja. Kukaan ei nykyään ole onnellinen."

P.s. 2 Kuvataitelijat ovat kuvanneet naruilla kuivuvaa pyykkiä (mm. Kaija Rossi), kulttuurintutkijat ovat sitä varmaan tutkineetkin. Eeva Jokinen on todennut pyykinpesun yhdeksi vahvimmin sukupuolittuneeksi kotityöksi. Näin aluksi ajattelen sen yhtenä arjen jatkuvuuden elementtinä. (Se ei kenties enää riipu narulla. vaan pyörii kuivausrummussa. Puhdasta tulee yhtä kaikki.

P.s. 3 Äkkiä muistan Afrikan. Tansanian, Illembulan. Päiväkodin värikkäät pyykit kuivumassa pitkin nurmikkoa auringossa. Minulla on ehkä siitä jokunen valokuvakin.

"Sisiliasta uusi Lesbos"

Lesboksella ja muualla Kreikan saarilla pakolaisia vastaanottaneiden vapaaehtoisten fb-sivulla ennakoidaan, että nyt kun pakolaisten merireitti Turkista Kreikkaan on puomitettu tiedolla, että sitä kautta tulevat pakolaiset käännytetään takaisin Turkkiin (vaihtarina Turkin pakolaisleirien syyrialaisista), syntyy uusia ja entistä vaarallisempia reittejä. Libyan rinnalla lähtömaita voivat yhä useammin olla Marokko ja Algeria. Meren ylitys näistä maista vie kolmesta neljään päivään. Siihen liittyy janoa, nälkää, merihätää ja monia muita samoja asioita, joita vapaaehtoiset näkivät Lesboksella - kuten lopenuupuneita raskaana olevia naisia, vammaisia - joiden pyörätuolit oli (mafian toimesta) pudotettu mereen, vakavasti loukkaantuneita.

Päivitys loppuu lauseeseen: Olkaa valmiina, kohta vapaaehtoisia tarvitaan Italiassa, Sisiliassa (tosin sitä ei tuoda esille, että mitä luultavimmin näiden reittien pakolaiset tulevat eri maista ja eri syistä kuin Kreikkaan tultiin.)

P.S: Näiden merimatkojen jälkeen - hyvin pian - liehuvat taas pyykit hätämajoituksen alueella - ja joku äiti laittaa ruokaa. Lapset kerääntyvät kaivolle iltapesulle. Tarkoitan, että ihmiset tuovat arkiset tapansa ja  tottumuksensa uuteen tilanteeseen soveltaen tuttua mahdollisuuksien mukaan. Ja siltä osin kuin tuttu murtuu, rakennetaan uusia arjen rutiineja. Sellainenkin on ihminen.

Minun vieraani pistivät luokseni muutettuaan pikaisesti tuulemaan asunnollani. Järjestelivät tavaroitani, piilottivat näkyvistä hujan hajan olleita esineitä. Nostivat lasteni kuvat keskeiselle paikalle piirongin päälle. Pistivät seinälle peilin, sängylle valkoisen päiväpeiton, yöpöydälle lampun (, joka paloi läpi yön, koska toinen tytöistä ei uskaltanut nukkua pimeässä.) He valloittivat keittiön (, joka ei ole tässä huushollissa vaikeaa), toivat sinne paistinpannunsa ja kattilansa, kasan jauhopussejaan. Heillä oli yksi kaunsi posliinikuppi ja sininen muovimuki, kaksi eripari lautasta.
He laittoivat ruokaa - ja yrittivät kaupasta löytää tuttuja aineita.
He pesivät pikkupyykkejään ja leivttivät niitä kuivumaan.
He viettivät illat puhelimessa ja skypessä jutellen äidin, veljien ja ystävien kanssa. Sillä lailla he kokoontuivat yhteen.

Ystäväni - heidän uusi kotimajoittajansa toisessa kaupungissa - totesi, että he "näyttävät levittäytyneen aika hyvin koko asuntoon."

Yhdessä ystäväni kanssa totesimme heidän eläneen kotimaassa suljettua elämää. Kodin ulkopuolella kävivät kai lähinnä koulussa - jonne vietiin ja tuotiin autolla. Emme tiedä, johtuiko kotikeskeisyys uskonnosta ja naisen asemasta, isisistä vai jostakin ihan muusta. Meidän molempien on silti ollut vaikea ymmärtää, että nämä fiksut nuoret naiset linnoittautuvat mielellään neljän seinän sisälle.  He eivät vielä oikein tajua, että nyt ja varsinkin kohta (mikäli turvapaikkapäätös on myönteinen) kaikki riippuu heistä. Tai ei niinkään. He joutuvat vastakkain todellisuuden kanssa, missä juuri mitään ei tarjota valmiina. Jossa suomalaisillakin nuorilla on monta vaikeutta voitettavana. Ja jossa heillä niitä on moninkertainen määrä. Ja he ovat nyt "omillaan". Ei ole perhettä tukena, vanhempia päättämässä. Ei sosiaalisia verkostoja, joiden avulla päästä eteenpäin. Rahaa tulee olemaan niukasti ja eläminen kallista. Jonka kielellä he eivät vielä pärjää. Jonka kulttuuria he eivät ymmärrä ja jonka yhteiskuntaa eivät tunne.

Kävin kerran heidän kanssaan äitini asunnossa vanhusten palvelukeskuksessa. Heidän - kuten monien muidenkin ulkomaalaisten - on vaikea käsittää, että emme asu yhdessä vaan äitini asuu yksin. Toinen heistä kysyi, maksaako valtio asunnon. Vastasin, että ei maksa. Hän jatkoi: sinäkö maksat. Vastasin: en minä, vaan äiti sillä hänellä on poikkeuksellisen hyvä eläke. Minulla ei olisi siihen varaa. Näin, miten hän ei voinut ymmärtää.

Olen myös ollut näkevinäni, miten vähä vähältä he tajuavat, että niillä rahoilla, joita "valtio" heille tulee maksamaan, elämä tulee olemaan hyvin, hyvin niukkaa.  Että kaikki on aloitettava alusta. Kielen opettelu. Opiskelu. Kaikki. Että he eivät pysty pitämään yllä sitä elintasoa, johon ovat kotimaassa tottuneet. Alkaen asunnosta,
P.s. Ja kyllä: välillä on tehnyt mieli jo opettaa, että ei ole mitään valtiota, joka maksaa - vaan valtio olemme me, veronmaksajat. Me rahoitamme sosiaaliturvan - myös heidän turvansa. Älkää ymmärtäkö väärin. Toivon heidän vain ymmärtävän, miten suomalainen yhteiskunta ja sen anteliaaksi mainostettu sosiaaliturva toimii. Kiitolisuutta en heiltä odota - enkä nöyryyttä. Tai noloa tunnustaa: vähän sitäkin.

Turkista monen mutkan kautta Suomeen - mutta minne sitten?

Bongailen muistiinpanonomaisesti näitä tapoja ja reittejä tulla Suomeen. Tämän päivän Hesarin mukaan organisoitunut rikollisliiga on salakuljettanut yli 150 henkilöä Suomeen kesä-heinä-elokuussa vuonna 2015.

Irakista Suomeen salakuljetetut henkilöt ovat hakeneet turvapaikkaa Suomesta. He ovat tulleet Schengenin alueelle meriteitse Turkista Kreikkaan. Kreikasta he ovat tulleet pääasiassa autolla Makedonian, Serbian ja Unkarin kautta Itävaltaan. Itävallasta suurin osa heistä on kuljetettu lentoteitse Ruotsiin ja Tanskaan.Ruotsista heitä on salakuljetettu autolla Haaparannan kautta Tornioon sekä matkustajalautoilla Tukholmasta Turkuun ja Helsinkiin. Organisaatio on käyttänyt hyväkseen myös suoria reittilentoja Itävallasta Helsinkiin.

Luin eilen illalla loppuun Primo Levin kirjan "Tällainenko on ihminen". Kirja alkaa "Fasistinen miliisi vangitsi minut vuoden 1943 joulukuun 13. päivänä. Olin kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen. Minulla oli vähän järkeä, ei lainkaan kokemuksia,mutta päättäväinen mieli ja olin neljän vuoden ajan ollut sotalakien vainoamana." (s. 7)

Muutama lainaus lisää:

"... Siihen aikaan minuun ei vielä ollut juurtunut myöhemmin keskitysleirillä hyvin nopeasti tullut periaate, jonka mukaan ihmisen ensimmäinen velvollisuus on pyrkiä oikeisiin päämääriin niillä kienoilla, jotka ovat käytettävissä..(s.8)

Vangitessa kuulusteuissa hän katsoi parhaaksi selittää olevansa heprealaista rotua oleva Italian kansalainen. Heprealaisena hänet vietiin tiettyyn leiriin, joka oli varattu tietyille vangeille. Muutaman viikon kuluessa leirillä olevien juutalaisten määrä kasvoi 150stä kuudeksisadaksi. Suurin osa oli kokonaisia perheitä.

Yhtenä aamuna sitten tiedettiin, että kaikkien juutalaisten pitäisi lähteä seuraavana aamuna. Kaikkien.Minne, sitä kukaan ei tiennyt.

Leirin rutiinit jatkuivat samanmoisina viimeisenäkin päivänä - paitsi ettei lapsille koulussa annettu läksyjä. 

Vaikka ihmiset tiestivät, että lähtö tarkoitti kuolemaa, alkoivat äidit valmistella hellällä huolellisuudella evästä matkaa varten, "pesivät lapsiaan ja pakkasivat tarvaroita, ja aamunkoitteessa pyykkinarut olivat täynnä tuulessa kuivuvaa lasten valkopyykkiä. Ei unohdettu nauhoja, ei leluja, ei tyyhyjä eikä mitään muutakaan sadoista pikkuesineistä, jotka hyvin tunnette ja joita lapset joka tapauksessa tarvitsevat." (s.11)

Tripolista kotoisin oleva juutalaisperhe valmisteli lähtönsä ja istahtivat ympyrään viettäen yön valitusvirsiä laulaen, rukoillen ja itkien. "Meitä oli useita heidän ovensa edessä ja me tunsimme meille uutena tunteena maattoman kansan vanhan tuskan, tuskan maanpakolaisuuden tähden, mikä on toivottomana syntynyt jokaisen vuosisadan mukana." (s.12)

Oman "tutkielmani" näkökulmasta erityisen kiinnostavaa kirjan alussa on, että kun tuli tieto siitä, että määränpäänä on Auschwitz, oli tieto lähtijöille suuri helpotus. Se oli "nimi, jolla ei ollut mitään merkitystä silloin yleensäkään eikä meille ollenkaan, mutta joka kuitenkin tarkoitti jotakin paikkakuntaa täällä maan päällä." Nyt ei taida olla montaakaan eurooppalaista, joka ei tietäisi, missä on Auschwitz - ja meille useimmille sillä on erityinen, jaettu merkitys.

Niin. En ole tekemässä nykyisestä pakolaispolitiikasta natsisaksan juutalaispolitiikkaan rinnastettavaa ilmiötä. Maanpakolaisuudessa on kuitenkin yleisiä yhteisiä piirteitä: Tuskinpa monelle Suomen turvapaikanhakijalle sana "Suomi" on ennen pakomatkaa merkinnyt juuri mitään (lukuunottamatta ehkä niitä epärealistisia tietoja turvapaikanhakijoiden kohtelusta, joita netissä leviää - ja turistioppaita). Mutta sellaiset sanat kuin Tornio, Kuopio, Kuusjärvi (Enossa) tai Paihola (Kontiolahdella) eivät ole tulijoille merkinneet yhtään mitään. Sanoihin on törmätty matkan edetessä Suomessa hätämajoituksesta toiseen, ja lopulta vastaanottokeskuksiin. Ne ovat osoittautuneet paikoiksi  maan päällä. Joskin syrjäisiksi paikoiksi, jossa ihmisiä on vähän - ja jossa eri maista olevat, eri uskontoja edustavat turvapaikanhakijat on sijoitettu samaan rakennukseen. Esimerkiksi muutama nuori nainen samaan keskukseen 130 turvapaikanhakijamiehen kanssa.

Ymmärrän nyt, miksi tutut turvapaikanhakijat pyörittelevät sellaisia sanoja kuin "Helsinki", "Kotka" jne - kun he yrittävät hahmottaa, minne saattaisivat tässä vieraassa maassa asettua mikäli saavat myönteisen tuvapaikkapäätöksen. Monille paikoille he antavat merkityksen aivan lyhyen oman kokemuksen kautta. Osa paikoista merkittyy tuttavien ohuen kuvauksen perusteella.

En ole siis ole rinnastamassa 1930-lukua ja 2010-lukua Euroopan pakolaispolitiikassa. Yhteneväisiä piirteitä silti on - kuten rajojen sulkeminen. Ja ihmisten jakaminen uskonnon perusteella - tosin ainakaan vielä jako ei ole yltänyt viralliseen politiikkaan missään maassa. Eihän?

Kahdenlaiset pakolaiset

Hesarista tänään poimittua:

NYT Eurooppaan on syntynyt tai syntymässä kaksi odotushuonetta: Kreikkaan sotia paenneille ja Italiaan parempaa elämää etsiville siirtolaisille.

Kreikassa suuri, kurja ja yli kymmenen tuhannen ihmisen odotushuone on syntynyt Idomenin kylän alueelle Makedonian rajalla. Keskiviikkona Makedonian poliisi käytti kyynelkaasua, kun joukko pakolaisia yritti repiä maiden välille pystytettyä piikkilanka-aitaa alas.

Monen pakolaisen ja siirtolaisen haaveet ovat sammuneet jo ennen Eurooppaan pääsyä. Tänä vuonna ainakin 723 ihmistä on kuollut tai kadonnut matkalla

Kulttuurirelativisti?

Se tulkintani, että turvapaikanhakijanaiset tuovat tullessaan Suomeen sekä oman uskontonsa ,kulttuurinsa (tapoineen, arvoineen ja normeineen)  että yhteiskuntansa (virallisine lakeineen ja sääntöineen) on nyt pannut miettimään, miten suhtautua naisten asemaan Lähi-Idässä (joka asema ei tietenkään ole yksi ja yhtenäinen edes yhdessä maassa.) Siihen hätään ilmestyi tänään hesarissa feministi Mona Eltahawyn haastattelu "Egyptiläis-amerikkalainen kirjailija: "Nimeä yksi arabimaa, niin luettelen, miten naisia siellä sorretaan.""

Hän on asunut Lähi-Idässä Egyptissä ja Saudi-Arabiassa. Nykyisin hän on Yhdysvaltain kansalainen.

Muutama asia, joita täytyy ryhtyä mietiskelemään.

Tahririn aukiolla mieltään osoittaneet naiset kokivat väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua niin poliisin kuin miespuolisten mielenosoittajien taholta. Sanoo  Eltahawy.

Naisvihasta ollaan lännessä hiljaa muun muassa siksi, että
- se antaa aseita länsimaiden äärioikeiston ja rasistien käsiin
- avarakatseiset länkkärit haluavat ymmärtää ja kunnioittaa vieraita kulttuureita (, josta seuraa kulttuurirelativismi)
- lännen vasemmisto (ja feministit?) on laiska puolustamaan musliminaiten oikeuksia

Toisaalta
- YK:n vuoden 2013 raportin mukaan egyptiläisnaisista 99,3 % on häiritty seksuaalisesti
- sukuelimet on silvottu noin 90 prosentilla egyptiläisistä tytöistä ja naisista

Eltahawayn oma huivin -hijabin - pito loppui kahdeksan vuoden yrityksen jälkeen. Huivi ei suojellut ahdistelulta, mutta miellytti vanhempia. Huivista luopumisesta seurasi syyllisyydentunto,
Vastuu seksuaalisestaa ahdistelusta asetetaan naisille, joiden katsotaan houkuttelevan miehiä. Ahdistelun hyväksyntä ajaa naiset kotiin.

E:n mukaan naisten oikeudet eivät saa riippua kulttuurista ja uskonnosta (ei siis kulttuurirelativismia).
Eikä huivi hänen mukaansa ole naisen oma valinta (tästähän musliminaisilla on keskenäänkin vastakkaisia käsityksiä.)

E on kirjoittanut kirjan "Headscarves and Hymnes - Why the Middle East needs sexual revolution). Taidan laittaa lukulistalle.

Muistelen viime vuosisataa ja hankaluuksia, jotka Suomessa liittyivät naisten asemasta käytyyn keskusteluun. Kaksi keskeistä toistuvaa argumenttia olivat: eivät kaikki miehet JA mutta kyllä naisetkin miehiä.
No voin nyt sitten todeta lopuksi tässä, että eivät tietenkään kaikki miehet ... eivät Lähi-Idässäkään. Eikä kaikki naiset...eivät Suomessakaan. Sukupuoli on siitä huolimatta  yksi keskeinen ihmisen asemaa määrittävistä tekijöistä.  Meillä ja muualla.

"Kotoaan reissuun lähteneet"

YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan Välimerellä hukkui tai katosi vuonna 2014 noin 3500 siirtolaista. Viime vuonna hukkuneiden määrä kasvoi kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n mukaan noin 3 700 ihmiseen. (HS 13.4.2016: Syyrialaiset vanhemmat kadottivat neljä lastaan merelle.)
Ihmisiä hukkuu vuodessa Välimereen siis pienen suomalaien maaseutukunnan asukasluvun verran. Nämä luvut otin Hesarin jutusta, jossa kerrottiin neljä lastaan kadottaneista vanhemmista. Lapset katosivat, kun siirtolaisia kuljettanut kalastusvene törmäsi säiliöalukseen, kaatui ja upposi Libyan rannikon edustalla. Kaikki 268 ihmistä joutuivat mereen.

Perhe oli kotoisin Damaskoksesta Syyriasta, josta he olivat paenneet ensin Egyptiin ja sitten Libyaan. He olivat asuneet pakolaisleireillä jo useita vuosia ennen kuin päättivät yrittää Eurooppaan.

Kalastajaveneen upottua ja rannalle pelastauduttaan he etsivät lapsiaan kaikkialta mutteivät löytäneet. Puolentoista kuukauden kuluttua heidät siirrettiin Italiasta vastaanottokeskukseen Saksaan. Punaisen ristin välityksellä löytyi Italiasta yhden lapsen hauta.

Välimeren ylittäjien tarina on tavallinen. Haudasta on tehty symboli Välimerelle. Minä kiinnitin tällä kertaa huomioni maantieteeseen.

Syyrian Damaskoksesta pakolaisleirille Egyptiin. Sieltä toiselle leirille Libyaan. Libyasta salakuljettajien kyydillä Italiaan (Unohdetaan se veneen kaatuminen.) Italiasta Saksaan.
Niistä matkoista yhtäkään ei ole tehty ykkösluokassa. Kuinka pitkiä matkoja he ovat kulkeneet jalkapatikassa? Miten monta yötä viettäneet ulkosalla? Miten paljon pelänneet, olleet janoisia ja nälkäisiä - ja likaisia? Millaista elämää viettäneet pakolaisleireillä Afrikan puolella?

Kuva alkaa tarkentua vasta Euroopassa. Välimereltä pelastuneita ihmisiä kootaan keskuksiin (en muista niiden nimiä juuri nyt), joista heitä kuljetetaan toisiin keskuksiin. Joista heitä siirretään joihinkin toisiin Euroopan maihin vastaanottokeskuksiin. Joista...
Turkin kautta Kreikkaan tulleet lähetetään (vai "palautetaan" vai "pakotetaan") jo aiemmasta vaiheessa takaisin Turkkiin. Josta....

He, jotka "saavat jäädä" odottavat turvapaikkakuulusteluja. Tänä talvena Suomessa on kuulustelua saatettu odottaa yli puoli vuotta. Sen jälkeen odotetaan päätöstä. Sekin saattaa viedä kuukausia.

Päätös voi olla kielteinen tai myönteinen. Kielteisen päätöksen saaneet karkoitetaan. Myönteisen päätöksen - oleskeluluvan saaneet - saavat jäädä.

Ensimmäinen Helsingin Sanojen lukijakommentti Välimereen hukkuneiden lasten uutisesta kuuluu näin: "Vanhemmat ovat ottaneet suuren riskun, kun ovat vieneet lapsensa merella ja kohti epävarmaa tulevaisuutta. Kotona olisi perhe saanut olla kuitenkin yhdessä."

Kotona? Missä kotona? Damaskoksessa Syyriassa? Olisi saanut olla yhdessä?

Seuraava kommentti: "Netissä leviää ehkä tieto joidenkin maiden hyvästä sosiaaliturvata, mutta kertomukset matkan vaaroista eivät taida tavoittaa reisuuun lähteneitä."

Sosiaaliturvasta? Reissuun lähteneet?

Tämäkin perhe on lähtenyt "kotoaan" "reissuun" vuosia sitten. Epäilen vahvasti, että lähdön syynä olisi ollut joidenkin maiden sosiaaliturva.

En tiedä enkä ymmärrä (juuri) mitään

Olen viime viikkoina opetellut Euroopan karttaa - erityisesti sen eteläisiä ja itäisiä reunoja. Balkania. Välimeren valtioita. Olen harmitellut kulttuurista ja historiallista sivistymättömyyttäni - yhtä lailla kuin maantietoni puutteellisuutta.
Uutisten mukaan pako Libyasta Välimeren yli Italiaan on kevään tullen lisääntynyt - samanaikaisesti kuin se Turkista Kreikkaan on vähentynyt EU:n ja Turkin "pakolaissopimuksen" myötä.

Lesboksen tilalle uutisiin saattaa palata Lambedusan saari.

Katson kartalta merimatkaa Libyasta Italiaan ja vertaan sitä silmämääräisesti matkaan Virosta Suomeen. Mietin, minne Tallinnasta yli yrittäneet aikanaan tulivat Suomen puolella. Muistelen joskus lukeneeni, että piilottelivat usein Naissaaressa Tallinnan edustalla kunnes sopivissa olosuhteissa jatkoivat Suomeen. Tiedän, että tätä on tutkittu ja siitä on kirjoitettu. Täytyy palata aiheeseen.

Matka Virosta Suomeen näyttää niin lyhyeltä - mikäli sitä vertaa esimerkiksi matkaan Irakista, Syyriasta, Iranista tai Afganistanista Eurooppaan - saati Euroopan pohjoiseen nurkkaan. Se ei vain näytä lyhyeltä - se myös on lyhyt niin maantieteellisesti, kulttuurisesti kuin kielellisestikin. Silti sekin on aikanaan ollut vaikea ja pitkä.

Katsoin illalla dokumenttiprojektin dokumentin "Marzia, ystäväni". Sitä luonnehdittiin unelmaksi rakkaudesta, vapaudesta ja rauhasta Afganistanissa. Kirsi Mattilan palkittu dokumentti kertoo  nuoresta naisesta, joka haaveilee  toimittajan työstä, rauhasta ja siitä, että voisi itse määrätä omasta elämästään., Todellisuus on toinen.

Mattilan dokkarista välittyy  yhteiskunnan ( lainsäädännön) ja kulttuurin - odotusten, normien, tottumusten ja tapojen -  valtava paino ja raskaus. Nuoren naisen unelmat sammuvat sillä kulttuurin voima, yhteiskunnan paine - ja alituinen pelko ovat unelmia voimakkaampia. "Sinä et ymmärrä, mitä on olla afganistanilainen tyttö.", kirjoittaa Marzia toimittajalle Kirsi Mattilalle.

Minä en ymmärrä, mitä on olla irakilainen nuori nainen turvapaikanhakijana Suomessa. En ymmärrä edes turvapaikkaproseduuria, muuttuvia "virallisia" käytäntöjä ja uusia rajoituksia. En myöskään tältä paikaltani taida ymmärtää edes sitä, mitä käytännössä - kaduilla, kouluissa ja työpaikoilla - tarkoittaa ilmapiirin koveneminen -  sellaisena kuin turvapaikanhakija sen kohtaa. Sellaisena kuin nuori suomea taitamaton, huivia kantava nuori nainen sen kohtaa. Eikä siinä kaikki: yhtä aikaa - myös täällä Suomessa - hän kohtaa oman yhteiskuntansa ja kulttuurinsa tavoilla, joista minulla ei vielä viikko sitten ollut aavistustakaan. Nyt on aavistus.

P.s. Tarkennus merimatkaan. HeSa:n 11.4.2016  mukaan merimatka Libyasta Italian Lambedusaan on noin 200 kilometriä.  Luvut  kalastajaveneistä ja kumiveneistä turvaan kauppalaivoihin, rannikkovartioston laivoihin, Italian laivaston laivoihin ja EU opretaatioon osallistuneisiin laivoihin olivat  noin 1900 ihmistä. YK:n pakolaisjärjestön mukaan tämän vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena Italiaan saapui noin 17 500 ihmistä (lue:pakolaista tai turvapaikanhakijaa - ei turisteja) meren yli.