Valokuvaamisesta

Katsoin tallentamani dokumentin dokumnettivalokuvaaja Dorothea Langesta. Hän on yhteiskunnallisen valokuvan pioneereja, jonka tunnetuimpia töitä on 1930-luvun laman aikaan otettu kuva siirtolaisäidistä.
Dorothean valokuvat puhuvat ja puhuttelevat visuaalisesti - ja Dorothea itse puhuu - sanallistaa - monia ajatuksia, joista yhteiskuntatutkija voi edelleen ammentaa asenteena ja metodina.

Kuten:
"Asetin itselleni haasteen. Lähdin katsomaan saisinko vangittua välähdyksen tuosta hetkestä". Siihinhän etnografikin edelleen pyrkii - vangitsemaan sanoin välähdyksiä hetkistä. Välähdyksiä, joiden sarja saa aikaan "tiheää kuvausta". Ja jotka hetkinä onnistuvat kertomaan jotain olennaista, abstraktia, ilmiöstä.
Dorothea sanoo, että onnistuakseen on löydettävä eksyksiin. Minä etnografi lähtiessäni kentälle yritän juuri samaa: eksyä, jotta voin  löytää. Se on mielentila - ja siksipä kentälle ei voi lähteä valmiin suunnitelman kanssa. (Siksi minulle on myös vieras ajatus etukäteen tehty kuvasuunnitelma. On pyrittävä ensin eksyksiin.)

(D.  muuten sanoo ajatuksen valokuvaajaksi ryhtymisestä syntyneen lapsena narulla kuivuvia pyykkejä katsellessa. Tarinan mukaan hän sanoin äidille, että ne ovat kauniita, johon äiti vastasi: "Sinusta kaikki on kaunista.")

Dorothea aloitti studiossa muotokuvavalokuvaajana, siirtyi sitten ulos.

Tavattuaan toisen miehenstä Paul Taylorin hänestä kehkeytyi varsinainen yhteiskunnallinen/poliittinen kuvaaja. Taylor oli tutkija, "uudenlaisen" taloustieteen pioneeri,  jolla oli yhteiskunnallinen omatunto. Taylor kiinnostui muun muassa siirtotyöläisyydestä ja käytti menetelminään muistiinpanemista ja valokuvaamista. Siis kenttätutkijan perusvälineitä.  Yhteiskunnallisen valokuvan käsitettä ei ollut vielä olemassa, mutta Taylor oivalsi  kameran tärkeyden/ valokuvan merkityken tutkimuksessaan.
Dokumentin mukaan hän "teki visuaalisia muistiinpanoja tutkimustyön täydentäjänä." (Miksi täydentäjänä, kysyy Silva? Miksei sanan vertaisena välineenä?)

Suuri lama sai myös Dorothean ulos studiosta. Yksi hänen vaikuttavimmista töistään on kuva sääristä, joita verhoavat moneen kertaan parsitut silkkisukat. Kuva  saa vakuuttuneeksi, miten pienen, intiimin yksityiskohdan avulla saa kerrottua suuren laman ahdingon vaikutuksista ihmisten  elämään.

Dorothy ja Paul alkoivat kulkea "kentällä" yhdessä. Paul haastatti ihmisiä, Dorothea kuvasi. Dokumentin mukaan Paulilla oli kyky tehdä osuvia kysymyksiä haastateltaviaan kunnioittaen. Dorothea taas sai ihmiset luottamaan kertomalla ensin itsestään ja elämästään. Yksi tapa saada ihmiset puolelleen, oli kertoa, että "hallitus" oli lähettänyt heidät saadakseen tietää, miten tässä kolkassa Ameriikkaa pärjäiltiin.

Dorothea ja Paul siis kulkivat yhdessä ympäri Yhdysvaltoja, he olivat yhdessä läpi vuorokausien joskus viikkojakin kestäneillä matkoillaan.

Yksi symbolinen yksityiskohta kotinsa jättämään joutuneiden kuvissa on kuvat halkaiseva iso rulla. Se on korkkimattorulla, jota perhe oli kuljettanut mukanaan useamman vuoden. Korkkimattorulla edusti sekä miuistoa että unelmaa kodista.

Silkkisukka ja korkkimattorulla!!!

"Katso mitä siellä on, katso mitä todella löydät" on Dorethean ohje valokuvaajalle. Sama pätee etnografiin - olkoonkin, että voimme "todella" nähdä ja löytää eri asioita, Paul muistelee, miten hidasta matkanteko oli, kun Dorothea halusi pysähtyä jokaisen polun kohdalla, tuon tuostakin. Sillä tavalla, sivutielle kääntymällä, hän löysi myös herneepoimijoiden leirin. Sieltä syntyi "Siirtolaisäiti", yksi hänen yhteiskunnallisesti vaikuttavimmista ja laajimmin levinneistä kuvistaan, jota mukaillaan vuosikymmenestä toiseen. Se lienee yksi historian tunnetuimmista dokumenttivalokuvista. Dorothea sanoo , ettei kuva kuulu enää hänelle - se kuuluu maailmalle.

Dorothea onnistui tilan avulla näyttämään myös valtasuhteita ja riippuvuussuhteita.

Paulin ja Dorothean kirja "American exodus" lienee yksi 1900-luvun vaikuttavimmista ja tunnetuimmista valokuvateoksista dokumenttivalokuvauksen genressä. Kirja dokumentoi maaseudun köyhyyttä olosuhteissa, joiden seurauksena yli 300 000 siirtolaista matkasi Kaliforniaan etsimään maataloustöitä. Meillä Suomessa tuota genreä edustanee esimerkiksi Savolaisen ja Höltön kirja "Vanhuksia".

Paul ja Dorothea dokumentoivat japanilaisten pakkosiirtoja Yhdysvalloissa kuten myös propagandaa, jonka avulla yhdysvaltalaisia käännytettiin japanilaisia maanmiehiään vastaan. "Niin me teimme. Kuinka niin pääsi käymään? Kuinka saatoimme?", kysyy Dorothea dokumentissa. Japanilaistaustaiset amerikkalaiset siirrettiin vartioituhin leireihin - ja  he menettivät kaiken. 

Dokumentin jälkeen minulla on edelleen unelma: Päästä vielä kerran kokeilemaan tutkijana tiivistä yhteistyötä valokuvaajan kanssa. Onhan tätä jo Suomessakin yhteiskuntatieteissä tehty (esimerkiksi Leena Eräsaari 1990-luvulla). Itsekin olen kokeillut, mutta TIIVIISEEN yhteistyöhön en ole onnistunt pääsemään. Vielä.