Tekstit
Leipä. Mitä kaikkea uunituore leipä symbolisoikaan, en tiedä. Muistan muun muassa kulttuuriantrpologi Laura Assmuthin todenneen, että leipä oli yksi avain italialaiseen kulttuuriin naisten näkökulmasta. (Vai oliko se italialaiseen? Se selviää, kun otan esille Lauran väitöskirjan.)
Kuva pyöreästä, ruskeasta, pinnaltaan hieman halkeelleesta ruisleivästä alkaa tuoksua ja kutkuttaa makuhermoja. Ainakin minun - kenties monen muunkin suomalaisen. Sitähän me maailmalla kaipaamme. Muilla mailla vierahilla asuville lähetetään postissa hapankorppuja (ja salmiakkia.)
Leivän leipominen on taianomainen, taitoa ja tietoa vaativa tapahtuma.Myös apuvälineitä tarvitaan. Ja uuni.
Tytöt kysyivät ensimmäisenä päivänä neljää käytännöllistä asiaa: Onko minulla "ämpäriä" leivän leipomista varten (löysin ison muovikulhon, jonka kelpuuttivat)? Miten hella toimii? Miten pyykkikonetta ja tiskikonetta käytetään? (Tiskikonetta eivät ole käyttäneet kertaakaan vaan tiskaavat kaiken käsin. Pyykkikoneessa taisivat ensimmäisellä kerralla pilata vaatteita liian kuumalla pesuohjelmalla - vaikka olin heitä neuvonut.) Wc-käytännöistä emme ole jutelleet - ja sähkösauna on nyt varastona.
Leipää on monenmoista: hiivaleipää, hapanleipää, patonkeja, sämpylöitä, pitaleipää, kateleipää, levainta, maissileipää, perunaleipää, laputaa. Totta puhuen: en tiedä edes kaikista luettelemistani, mitä tarkoittavat. Mutta leipien kirjo on loputon.
Ja kuten arvata saattaa. Pikkukaupungista ei mistään löytynyt valmiina tytöille maistuvaa leipää. He löysivät puolivalmiiksi paistetut vaaleat sämpylät. Enimmäkseen he leipoivat leivän itse. Minusta se muistutti "naan"-leipää (, jota etnisissä ravintoloissa olin Suomessa syönyt). Tyttöjen mielestä "naan" on kurdinkielinen ilmaisu juuri sille, mitä he tekevät.
Pikkukaupungissa on yksi kauppa, jossa he haluavat kerran viikossa asioida. Koska se on halpa. Luulen, että toinen syy on se, että kauppa tuotemerkkeineen tuntuu tutuimmalta ja turvallisimmalta. Sieltä löytää jotain - sillä tarvittavien ruoka- ja muiden tavaroiden löytäminen on valtavan vaikeaa. Missä myydään rintaliivejä? Mistä löytyy tuttuja tarvikkeita ihokarvojen poistoon. Edullisesti, halvalla. (Sillä turvapaikanhakijan kuukausiraha on noin 300 euroa.)
Yksi toistuva ostos (paprikoiden, tomaattien, sipulien jne. ohella) on säkki, jossa on kymmenen kahden kilon vehnäjauhopakkausta.Leipomiseen.
Leivästä siirryn sujuvasti kumiveneisiin. Eilisen pakolaisuutinen oli toistaiseksi vahvistamaton tieto siitä, että 400 Libyasta Italiaan aikoneen ihmisen arvellaan (en sano pelätään, koska alan skeptisesti uskoa, että "pelko" ei ole se reaktio, jota uutinen lännessä herättää. Jos oikein kyynistyn niin voisin jopa ajatella, että joillekin se on helpotus.) - siis arvellaan hukkuneen Välimereen.
Mietin valokuvaa. Ylhäältäpäin otettu kuva matalalaitaisesta, ihmisiä täyteen ahdetusta kumiveneestä, on minulle tänä vuonna ollut "vuoden kuva". Paljon puhuttelevampi kuin rantaan huuhtoutunut kuollut lapsi. Kaukaa otetussa kuvassa on vieri vieressä värikkäitä ihmistäpliä ynpärillä rannaton meri (melko tyyni.) Kuva on pakottanut ajattelemaan sitä merimatkaa. 200 kilometriä ja 3-4 päivää hyvällä tuurilla ja hyvällä kelillä. Siellä ripi rinnan toisilleen vieraita, kulttuuriltaan, uskonnoltaan, kansalaisuudeltaan (jos sellainen on), arvomaailmaltaan, maailmankatsomukseltaan, ihon väriltään, arjen tottumuksiltaan vierasta miestä, naista ja lasta.Erilaisuuksien luettelo olisi loputon. Yhteistä on kuitenkin ahdinko ja hätä - sillä tuskinpa kukaan ihminen lähtee moiselle matkalla ilman ahdinkoa.
Olen päätynyt miettimään janoa, nälkää ja intiimejä ruumiin tarpeita. Miten kaikesta tästä selvitään siinä kumiveneessä. Miten erityisesti naiset selviävät. Tästä on aivan varmasti kirjoitettu - kenties tutkittukin. Mutta miten?
Mietin kahta tyttöä, jotka joka kerta jonnekin lähdettäessä kysyvät, onko siellä miehiä. Jotta tietävät, täytyykö laittaa huivi päähän.
Kumiveneestä kävelemiseen. Kuljeskelustahan on tullut yksi yhteiskuntatieteiden muotimetodi, sekä konkreettinen että symbolinen. Eihän se tietenkään uusi keksintö ole sekään. Juuri postasin kuljeskelevasta valokuvaajasta Dorothea Langesta. Sitä samaa eri muodoissa tekivät myös Chicagon koulukunnan tutkijat omilla "takapihoillaan". Kuljeskelu on aina kuulunut etnografin työkalupakkiin.
Eilen Kultakuumessa otsikolla "Pelasta itsesi - kävele" valokuvaaja Touko Hujanen kehoittaa lähtemään ulos ovesta, kulkemaan kotipaikassaan - ja tekemään juttuja näkemästään ja kuulemastaan. Sitä Hujanen on tehnyt. Käveleskellyt päämärättömästi, etsiskellen, harhaillen, seikkaillen. Hujanen on tehnyt siitä taidetta - toistaiseksi kerran vuodessa ilmestyneen Uuden Maan Uutiset lehden ja siihen liittyvän toimeliaisuuden (voisiko sanoa performansen) muodossa.
Käveleskelyyn liittyy myös elämänfilosofia, ajatus elämäntavasta. Harhaillaan mitättömissä paikoissa tietämättä mitä ollaan tekemässä. Se on "elämäntavan arkeologiaa", joka on vastakohta laskelmoinnille, ajatukselle että kaikki mitä meillä on, on "vaan se valtion velka". Se on kauniin ja arvokkaan etsimistä. Hallitsevaa ajattelua vastaan ei voi taistella "muuta kuin lähtemällä Karjaalle käveleskelemään."
Hujanen sanoo, että mitättömyys ja turhautuminen ei ole paikan ominaisuus - vaan se on ihmisen sisällä.
Kuuntelin ohjelman kahteen kertaan. Vieläkin täytyy kuunnella - aloittaa neljäntoista minuutin kohdalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti