"Sisiliasta uusi Lesbos"

Lesboksella ja muualla Kreikan saarilla pakolaisia vastaanottaneiden vapaaehtoisten fb-sivulla ennakoidaan, että nyt kun pakolaisten merireitti Turkista Kreikkaan on puomitettu tiedolla, että sitä kautta tulevat pakolaiset käännytetään takaisin Turkkiin (vaihtarina Turkin pakolaisleirien syyrialaisista), syntyy uusia ja entistä vaarallisempia reittejä. Libyan rinnalla lähtömaita voivat yhä useammin olla Marokko ja Algeria. Meren ylitys näistä maista vie kolmesta neljään päivään. Siihen liittyy janoa, nälkää, merihätää ja monia muita samoja asioita, joita vapaaehtoiset näkivät Lesboksella - kuten lopenuupuneita raskaana olevia naisia, vammaisia - joiden pyörätuolit oli (mafian toimesta) pudotettu mereen, vakavasti loukkaantuneita.

Päivitys loppuu lauseeseen: Olkaa valmiina, kohta vapaaehtoisia tarvitaan Italiassa, Sisiliassa (tosin sitä ei tuoda esille, että mitä luultavimmin näiden reittien pakolaiset tulevat eri maista ja eri syistä kuin Kreikkaan tultiin.)

P.S: Näiden merimatkojen jälkeen - hyvin pian - liehuvat taas pyykit hätämajoituksen alueella - ja joku äiti laittaa ruokaa. Lapset kerääntyvät kaivolle iltapesulle. Tarkoitan, että ihmiset tuovat arkiset tapansa ja  tottumuksensa uuteen tilanteeseen soveltaen tuttua mahdollisuuksien mukaan. Ja siltä osin kuin tuttu murtuu, rakennetaan uusia arjen rutiineja. Sellainenkin on ihminen.

Minun vieraani pistivät luokseni muutettuaan pikaisesti tuulemaan asunnollani. Järjestelivät tavaroitani, piilottivat näkyvistä hujan hajan olleita esineitä. Nostivat lasteni kuvat keskeiselle paikalle piirongin päälle. Pistivät seinälle peilin, sängylle valkoisen päiväpeiton, yöpöydälle lampun (, joka paloi läpi yön, koska toinen tytöistä ei uskaltanut nukkua pimeässä.) He valloittivat keittiön (, joka ei ole tässä huushollissa vaikeaa), toivat sinne paistinpannunsa ja kattilansa, kasan jauhopussejaan. Heillä oli yksi kaunsi posliinikuppi ja sininen muovimuki, kaksi eripari lautasta.
He laittoivat ruokaa - ja yrittivät kaupasta löytää tuttuja aineita.
He pesivät pikkupyykkejään ja leivttivät niitä kuivumaan.
He viettivät illat puhelimessa ja skypessä jutellen äidin, veljien ja ystävien kanssa. Sillä lailla he kokoontuivat yhteen.

Ystäväni - heidän uusi kotimajoittajansa toisessa kaupungissa - totesi, että he "näyttävät levittäytyneen aika hyvin koko asuntoon."

Yhdessä ystäväni kanssa totesimme heidän eläneen kotimaassa suljettua elämää. Kodin ulkopuolella kävivät kai lähinnä koulussa - jonne vietiin ja tuotiin autolla. Emme tiedä, johtuiko kotikeskeisyys uskonnosta ja naisen asemasta, isisistä vai jostakin ihan muusta. Meidän molempien on silti ollut vaikea ymmärtää, että nämä fiksut nuoret naiset linnoittautuvat mielellään neljän seinän sisälle.  He eivät vielä oikein tajua, että nyt ja varsinkin kohta (mikäli turvapaikkapäätös on myönteinen) kaikki riippuu heistä. Tai ei niinkään. He joutuvat vastakkain todellisuuden kanssa, missä juuri mitään ei tarjota valmiina. Jossa suomalaisillakin nuorilla on monta vaikeutta voitettavana. Ja jossa heillä niitä on moninkertainen määrä. Ja he ovat nyt "omillaan". Ei ole perhettä tukena, vanhempia päättämässä. Ei sosiaalisia verkostoja, joiden avulla päästä eteenpäin. Rahaa tulee olemaan niukasti ja eläminen kallista. Jonka kielellä he eivät vielä pärjää. Jonka kulttuuria he eivät ymmärrä ja jonka yhteiskuntaa eivät tunne.

Kävin kerran heidän kanssaan äitini asunnossa vanhusten palvelukeskuksessa. Heidän - kuten monien muidenkin ulkomaalaisten - on vaikea käsittää, että emme asu yhdessä vaan äitini asuu yksin. Toinen heistä kysyi, maksaako valtio asunnon. Vastasin, että ei maksa. Hän jatkoi: sinäkö maksat. Vastasin: en minä, vaan äiti sillä hänellä on poikkeuksellisen hyvä eläke. Minulla ei olisi siihen varaa. Näin, miten hän ei voinut ymmärtää.

Olen myös ollut näkevinäni, miten vähä vähältä he tajuavat, että niillä rahoilla, joita "valtio" heille tulee maksamaan, elämä tulee olemaan hyvin, hyvin niukkaa.  Että kaikki on aloitettava alusta. Kielen opettelu. Opiskelu. Kaikki. Että he eivät pysty pitämään yllä sitä elintasoa, johon ovat kotimaassa tottuneet. Alkaen asunnosta,
P.s. Ja kyllä: välillä on tehnyt mieli jo opettaa, että ei ole mitään valtiota, joka maksaa - vaan valtio olemme me, veronmaksajat. Me rahoitamme sosiaaliturvan - myös heidän turvansa. Älkää ymmärtäkö väärin. Toivon heidän vain ymmärtävän, miten suomalainen yhteiskunta ja sen anteliaaksi mainostettu sosiaaliturva toimii. Kiitolisuutta en heiltä odota - enkä nöyryyttä. Tai noloa tunnustaa: vähän sitäkin.