Urbaania käyttäytymistä koiran kanssa

Aamulenkillä Tuikun kanssa vastaan tulee keskikokoinen uroskoira irrallaan. Emäntä kävelee reippaasti kaukana takana. Koira lähestyy meitä ja emäntä kutsuu koiraa, mutta koira ei ota kuuleviin korviinsa, vaan tunkee haistelemaan Tuikkua. Tuikku ärisee ja minäkin ärisisin jos kehtaisin. Lopulta ärähdän ja poljen jalkaa, koira väistyy hieman. Emäntä ehtii paikalle, ei sano mitään ja kaksikko jatkaa matkaansa.

Silloin minua vasta ärisyttääkin, oikeastaan ihan suhteettomasti tilanteeseen nähden. Tilannehan ratkesi helposti, ja molemmat koirakot jatkoivat matkaansa. Mutta mielessäni koiran omistaja ei noudattanut urbaanin elämän käyttäytymissääntöjä, niitä samoja, joita kaupunkilaiset odottavat toisiltaan. Odotetaan, että  toisilleen vieraat kaupunkilaiset ohittavat tervehtimättä ja koskettamatta  ja sääntöä rikotaan lähinnä tungoksessa. Tämä on nykyisin aktiivisten koiraharrastajien kulttuurinen koodi. Viearaat koirat ohitetaan huomiotta, koirien välinen kommunikointi tapahtuu toisissa ympäristöissä - jos missään. Takana ovat ne ajat, kun miltei jokaisen vastaantulevan koiran kohdalla pysähdyttiin tekemään tuttavuutta. Monet ihmistenkin väliset suhteet alkoivat näistä kohtaamisista.

Ihmisten koiramaailma on täynnä ristiriitoja ja konflikteja.  Jännitteitä on koirattomien ja koiranomistajien välillä. Jännitteitä riittää myös ihan koiranomistajien kesken. Siitä, miten koiran kanssa ollaan ja käyttäydytään, miten koiraa koulutetaan tai miten siitä huolehditaan, on hyvinkin monenlaisia käsityksiä, jotka törmäävät toisiinsa. Käsitykset vaihtelevat myös yhteiskunnittain ja kulttuureittain.

Yksi kiistojen aihe on  ihmisen ja koiran oikea paikka. Koira voi olla väärässä paikassa lainsäädännön tai kaupungin ohjesäännön valossa. Uimarannalla, ladulla. Koira voi olla oikeassa paikassa väärällä tavalla, esimerkiksi kytkemättä kaupunkialueella. Ihminen jättää koiransa jätöksiä väärään paikkaan, kuten hoidetuille puistoalueille, muiden asukkaiden pihapiiriin.

Naapurissani asuu nainen, joka on pyhittänyt elämänsä koiran ulkoiluttajien tarkkailuun. Erityisesti hän huomioi väärän paikan ulosteet omassa lähiympäristössään. Usein hän seisoo pihalla ja tuijottaa herkeämättä ulkoiluttajaa ja koiraa, joka näyttää pysähtyneen tarpeilleen. Toisinaan hän katselee käyttäytymistämme piilossa verhon takana luultavasti tietämättä, että hänet sieltä kuitenkin näkee. Monen vuoden jälkeen tulkitsen sen varoitukseksi tai moitteeksi. Mitään hän ei puhu, mutta kaikki alueen koiranulkoiluttajat oppivat tuntemaan hänet. Iltaisin hän kulkee taskulampun ja lapion kanssa tarkastamassa omakotitalonsa edeustalla olevaa ruohikkoa.
Asialla on selvästi suuri merkitys hänen elämässään.  Yhtäältä ymmärrän häntä. En itsekään pidä siitä, että koirien jätökset jätetään hoidetulla kaupunkialueella korjaamatta. Tässä tapauksessa tarjolla olisi jopa koirien ulosteille tarkoitettu roskalaatikko parinkymmenen metrin päässä.
Toisaalta ajattelen, että kaikista maailman järjestyssäännön rikkomuksista tämä on kuitenkin harmittomammasta päästä.

Koiran kanssa oppii lukemaan, onko vastaantuleva ihminen koirasi suhteen vihamielinen, välinpitämätön vai myönteisen kiinnostunut. Yritän opettaa koirani ohittamaan heidät kaikki urbaanin ihmisen tavoin, huomioimatta.

Koirattomien ihmisten suhtautumista koirallisiin on tutkittu aika vähän.  Pia Bäcklund ja Leena Koski tekivät kyselytutkimuksen netissä (2013). Vastaajista valtaosa oli kaupunkilaisia naisia.

 Kyselyyn vastanneista 4 % pelkäsi kaikkia koiria, 31% ei pelkää koiria lainkaan ja suurin osa 65% vastanneista pelkää koiria rodusta tai käyttäytymisestä riippuen. Koirattomat eivät koe koiria sinänsnä uhkaaviksi. Vastaajista 91 prosenttia oli ainakin osittain sitä mieltä, että enemmän harmitusta aiheuttavat taitamattomat tai välinpitämättömänt koiranomistajat kuin koirat itse. Koirien ulosteet koetaan vastenmielisiksi, ne rajoittavat jopa lasten leikkimistä tai ihmisten kulkemista joillan alueilla. Tutkijoiden tulkinnan mukaan ne koetaane erityiseksi liaksi, joka vaarantaa pelkällä olemassaolollaan yhteisöllistä järjestystä.

Myös koirien tuomminen hiihtoladuille, uimarannoille, tavarataloihin tai kauppakeskuksiin harmitti noin joka viidettä koiratonta vastaajaa. Koirat julkisissa kulkuneuvoissa tai kytkettynä kaupungin puistoissa eivät juurikaan herättäneet kielteisiä tunteita.

Koirissa harmittaa

Hallitsemattomasti vapaana kulkevat koirat 71%

Koiria ulkoiluttavat lapset, jotka eivät hallitse koiraa 50%

Koirien ulosteet 43 %

Koirien ulkoilutus lasten leikkipaikoilla 41%

Hihnassa hyökkäilevät ja poukkoilevat koirat 35%

Koirien haukunta sisätiloissa/asunnossa 29%

Koirien ulkoilutus hiihtoladulla 23%

Samanaikaisesti lähes kaikki vastaajat olivat sitä mieltä, että koira tuottaa iloa erityisryhmille kuten vanhuksille, vammaisille ja lapsille. Koirien merkitys ihmiselle hyvinvointia tuottavana tekijänä ja , erityisryhmien apuna (esim. opaskoirat) ja oikeassa työssä (esim huumekoirat) tiedostettiin selvästi. Suurin osa piti tarpeellisena verorahojen käyttöä koiraharrastustilojen ja – puistojen rakentamiseen silloinkin vaikkei itse erityisesti koirista pidä.

Haukkuvan koiran kohdalla kannettiin huolta sekä häiriöstä itselle että koiran hyvinvoinnista.

Nykyistä koiraharrastuskulttuuria pidettiin koiria esineellistävänän. Koirien jalostukseen ja kohteluun toivottiin inhimillisyyttä joskaan ei inhimillistämistä.

Vatauksita tutkijat päättelevät, että koirien kasvatusta ja hyvinvointia ei pidetä vain yksityisenä koiranomistajan tai kennelliiton asiana vaan niiden katsotaan olevan yhteiskunnallisia, laajempiin moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin liittyviä asioita. ”Koirat eivät kuulu vain kasvattajilleen vaan kaikkineen hyvän elämän ja hyvinvoinnin politiikkaan”. (s.40) (=koirien paikka yhteiskunnassa) Kyselyn vastauksissa pohdittiin eettisiä kysymyksiä kuten ihmisen oikeutta omistaa toisia eläimiä tai koirien pidosta seuraavia ekologisia ongelmia: lihansyöjinä koirat jättävät suuren hiilijalanjäljen ja niiden ruoka kasvatetaan toisista, usein huonosti kohdelluista ja luonnottomissa ympäristöissä elävistä eläimistä. Kyse on laajemminkin siitä, millä tavalla eläimiä pitäisi yleensäkin kohdella ja mikä on yksittäisen ihmisen oikeus käyttää muita eläviä ja tuntevia olentoja omien tarpeidensa ja etujensa ajamiseen. Tutkijat päättelevät, että mitä enemmän koirien kasvattaminen ja koiraharrastukset näyttäytyvät eläinten hyvinvoinnista piittaamattomana toimintana, sitä vaikeampi on saada toiminnalle tukea ja arvostusta yhteiskunnassa.

Iso osa vastaajista oli sitä mieltä, että koiria kohdellaan liiaksi kuin ihmisiä ja että koirat ovat monille lähinnä lapsen korvikkeita.

Jonkinlaista koira-ajokorttia kannatti lähes 70 prosenttia vastaajista. Koiran hallinta, koiranomistajan kyvyt kouluttaa koiraansa ja mahdollisuudet tarjota koirille riittävästi aikaa ja liikuntaa nähtiin tärkeinä kriteereinä koiran omistamiselle.

Tutkijat päättelevät kyselyn vastauksista, että suurin osa ongelmista on hihnan toisessa päässä – harmituksen aiheet liittyvät enemmin koirien kanssa liikkuviin ihmisiin kuin koiriin. ”Kohtaamisen etiketti” puutuu: kuinka paljon ja miten koiran kanssa liikkuvat huomoivat muiden liikujien tarpeita ja toiveita – sekä koirallisen ja koirattoman kohtaamisessa että kahden koiranomisajan kohdatessa.

Vihamielisesti koiriin suhtautuvat ihmiset purkavat äärimmillään koiravihaansa varsin ikävilläkin tavoilla, esimerkiksi pahoinpitelemällä koiria mitä käsittämättömimmillä tavoilla tai heittelemällä koirapuistoihin tai tienvarsiin nakinpaloja, jotka on myrkytetty tai sisältävät teräviä esineitä kuten ongenkoukkuja tai nastoja . Toisin päin: koiransa kanssa ihminen voi käyttää koiraansa myös vihansa välikappaleena. Helsingin sanomissa uutisoitiin tapauksesta, jossa ghanalaissuomalainen pieni lapsi joutui äitinsä kanssa solvatuksi. Solvaaja uhkasi usuttaa myös koiransa äidin ja lapsen kimppuun. (Puoliksi ulkomaalaista lapsenlastani solvattiin ja uhattiin koiralla bussissa. Mielipide HS 5.4.2017) Erilaista koirien välityksellä tapahtuvaa peloittelua ja uhkailua näkee silloin tällöin.

Ihmisiä ei voi jakaa selvästi koiraihmisiin, välinpitämättömiin ja koiravihamielisiin. Pikemminkin käsitykset ”oikeanlaisesta suhtauteesta” eläimiin vaihtelevat ja rajankäyntiä tapahtuu niin lajien, rotujen kuin yksilöidenkin välillä.  

Metsästävä makkara

Minulla on kirjoitusseuraa. Seuralainen jyystää kirjoituspöydänreunaa, pyörii sylissä kunnes löytää hyvän asennon ja  nukahtaa.  Humu, metsästyskoirani, 11 viikkoinen mäyräkoiranpentu.
Tiedän tarkkaan, mistä kiinnostus rotuun on peräisin. Sain  vuonna 1965 isältäni joululahjaksi  Yrjö Kokon vastailmestyneen kirjan "Molli, maailman viisain koira." Kirja kertoo Kokon piirieläinlääkäriajasta Lapissa, ja se kertoo koirista, ei vain Kokon omista koirista vaan yleisemminkin Lapin korista. Sota oli hävitty ja hävittänyt valtaosan lappalaisten työkoirista, porokoirista. Rippeistä poromiehet yrittivät kasvatella itselleen poropaimenia kunnes uusi aika moottorikelkkoineen miltei syrjäytti paimentavan porokoiran.

Kokolta olen omaksunut käsitykseni ihmisen ja koiran suhteen ideaalista. Se muistuttaa paljon nykyisiä ajatuksia koiran ja ihmisen vuorovaikutuksesta, yhdessä oppimisesta ja yhteen sulautumisesta. Yrjo Kokon omat koirat olivat metsästyskoiria. Eniten hän kertoo hitaasta yhteenkasvamisesta karkeakarvaisen saksanseisojan Mollin kanssa.  Molliin hän tutustui, kun sitä, "hullua" aikuista koiraa tarjottiin hänelle koulutettavaksi tai lopetettavaksi. Molli ei ollu ainoa Kokon koira, jonka hän oli säästänyt lopettamiselta, ja ottanut omakseen.

Mäyräkoira tulee mukaan kuvaan siinä vaiheessa, kun Kokko oli lopettanut Mollin levinneen syövän vuoksi.  Menetys kouraisi syvältä, ja kirjailija saoo ajatelleensa, ettei ota enää koiraa, koska  Mollin veroista ei voi tulla.  Aiemmin hän kertoo leikillään sanoneensa, että hankkisi viimeiseksi koirakseen mäyräkoiran "...jonka kanssa vanhenemme, ja lyhyin askelin kadulla kävelemme." s.169

Ilman ostotarkoitusta Kokko päätyy koiranäyttelyyn, joissa hänellä on tapana käydä. Siellä, nurkkapilttuussa hän näkee pienen olion, joka muistuttaa enemmän makkaraa kuin koiraa.  Kokko katseli "riippuvia, ohkaisia korvia, otsan viisautta kuvastavia ryppyjä ja makkaran toisessa päässä olevaa siima, häntää." Kokko puhuu itselleen järkeä, etenkin kun pentu on uros, jollaista hän on vannonut, ettei koskaan ota.

Kuten usein, toisin lopulta kävi - ja Kokko toi kotiin mäyräkoiran urospennun, jonka taustoja hän ei edes ollut selvittänyt. Koira sai nimekseen Manu.

Aikanaan Manu opetti Kokolle, ettei koiraa saa ruumiillisella rankaisulla opetetuksi. Kokko filosofoi, että Manulta hän oppi senkin, että koira kuten ihminenkin pystyy vasta sitten ymmärtämään hyvän, kun on sen kadottamassa. Viimeisen vuosikymmenen aikana tieteellinen tutkimus koirista  ja niiden käyttäytymisestä on lisääntynyt merkittävästi. Nykyään tiedetään Kokon aikaa paljon enemmän siitä, miten koira oppii, mitä kaikkea se ymmärtää ja millaiset asiat sen käyttäytymistä ohjaavat. Positiiviseen vahvistamiseen perustuva ajattelu valtaa alaa, mutta sen kanssa samanaikaisesti on useita muita koulukuntia, jotka puolustavat kukin kiihkeästi omaa tapaansa kouluttaa koiria. Ihmisten käsitykset koirien käyttäytymisestä ovat ristiriitaisia. 

Kokon juttujen vuoksi minuun luultavasti jo 50 vuotta sitten iski halu joskus vielä omistaa mäyräkoira. Snautserin, kahden noutajan ja monen suomenlapikoiran jälkeen, halu tuli todeksi.  Nyt ymmärrän Kokon puheet "räsymattoluolan sankarista". Kuten Manu, myös Humu, nauttii suuresti leikeistä räsymaton kanssa. Se kaivautuu maton alle, ryömii siellä äristen vimmattua vauhtia paikasta toiseen, muhkura räsymatossa vain vaihtaa paikkaa. Se taistelee raivoisasti räsymattoa vastaan, murisee ja haukahteleekin.
Mäyräkoira on aikanaan jalostettu luolakoiraksi, siitä juontavat lyhyeksi "jalostetut" jalat. Sitä  käytetään myös ajavana koirana ja haavoittuneen riistan jäljestämiseen.

Suomessa käytetään noin kuuttakymmentä koirarotua metsästykseen.  Useiden rotujen käyttötarkoitus on sama, ja koirilla on vain muutamia toisistaan eroavia työskentelytapoja. Ne voivat ajaa riistaa haukkumatta tai haukkuen, ottaa riistaeläimen kiinni juoksemalla ja pidätellä sitä tai repiää sen, pysäyttää eläimen, seisoa riistaa tai vain hakea ja ajaa riistaa maan päällä tai alla. Koirat voidaan luokitella ajaviin koiriin, lintukoiriin, metsästyspystykorviin, jäljestäviin koiriin. Osa koirista soveltuu useampiin käyttötarkoituksiin.

Ihminen on jalostanut koiria omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Aluksi metsästämällä varmistettiin ravinnon saanti. Nykyisin metsästys on usein lähinnä vapaa-ajanharrastus, ja ainakin Suomessa enää harvoin ravinnonsaannin edellytys. Samanaikaisesti on metsästyksen vastustus noussut luonnon suojelun ja monimuotoisuuden säilyttämisen perusteella. Myös eläinpolitiikka korostaa jokaisen eläimen itseisarvoa.

Pyssyä en omista ja metsästyskortin hankkiminenkin tyssäsi siihen, etten jaksanut opetella aseita ja asesanastoa. Minä metsästän kameralla. Kokon Molli oppi avustamisen tässäkin lajissa.  Katsotaan, mihin Humun kanssa onnistumme yltämään.  Ehkäpä onnistumme kouluttautumaan myös haavoittuneen hirvieläimen jäljestäjiksi.

Tai vaikka kadonneiden lemmikkieläinten etsijöiksi. Lemmikkieläinten määrän kasvaessa, nousee myös kadonneiden lemmikeiden määrä.  Etsiväkoiratoiminta onneksi laajenee samanaikaisesti. Moni onneton koiransa kadottanut, onkin saanut sitä kautta koiransa takaisin. Usein elävänä, joskus kuolleena.


Lähteet: Sten Christoffersson: Metsästyskoirat. Kustannusosakeyhtiä Otava, Helsinki 1997.
Yrjö Kokko: Molli, maailman viisain koira, WSOY, Porvoo 1965.