Jalkapatikassa EU:hun

Kuuntelin aamulla Suomen Moskovan suurlähettiläs Matti Anttosta Joensuussa. Hän oli saanut tehtäväkseen kertoa Venäjän ja EU:n suhteista.
Moskovasta katsottuna Suomi tai edes EU ei ole kovin kiinnostava, sen sijaan USA vanhana talousmahtina ja Kiina kasvavana ovat.
Euroopan unioinin kannalta merkittävä asia tulevaisuudessa on Venäjän WTO-jäsenyys, sillä taloudellinen perusta monien keskeneräisinä pysyvien neuvotteluiden loppuunsaattamiselle tulisi sieltä.
Näin siis Anttonen sanaili talouden näkökulmasta. Sitten siirryttiin ihmisiin. Venäläiset tuovat mielellään rahansa, lapsensa ja perheensä EU-maihin, myös Suomeen. Venäläinen matkailu Suomessa on muuttunut huimasti ja nopeasti. Viisumikaan ei enää ole ongelma, pikemminkin ongelmana on jonotus raja-asemilla sekä huonot tiet. Anttonen kertoi venäläisen sanomaksi, että "Viisumi ei ole ongelma, mutta Suomeen olisi kiva päästä."
Tästä pääsen minua viehättäneeseen detaljehen. Suomen ja Venäjän raja voidaan ylittää bussilla, autolla, pyörällä ja jalkaisin. (Miltei sata vuotta sitten ukkini ylitti Venäjän rajan Viron suunnasta kävellen öiseen aikaan Suomen suurruhtinaskuntaan jäätä pitkin Suomenlahden yli.)

Rajaliikenteestä merkittävä osa esimerkiksi Värtsilä-Niiralassa on suomalaisten eestaas-autoilua - bensanhakumatkoja rajan pinnasta Venäjän puolelta. Tämä ohitettiin huvittavana ja harmittavana kuriositeettina. Bensanhakijat synnyttävät jonoja rajalle. Onkohan kukaan tutkinut tarkemmin tätä bensamatkailua? Kyllä siinä muitakin merkityksiä piilee kuin pelkkä taloudellinen säästö. Mielestäni joensuulaiseen venäjäosaamiseen kuuluisi ilman muuta suomalaisten venäjäsuhteen syvä ymmärrys. Bensanhaku on yksi ulottuvuus tätä suhdetta.

Tiedoksi muuten, että Tohmajärvi - siis Niiralan raja-asemakunta - on Suomen venäläisin kunta. En ole tarkastanut, mutta näin sanoi paikalla ollut Tohmajärven kunnanjohtaja.

Kuuntelen kun kirjoittamisesta puhutaan

Joensuun kirjallisuustapahtuma meni jo - yhdennentoista kerran. Varaan ajankohdan kalenteriini joka vuosi heti, kun se on lyöty lukkoon. Se on syksyni kohokohta. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea ja kokea sen voi vain olemalla läsnä, istumalla kolme päivää peräjälkeen auditoriossa - istua kuuntelemassa, kun muut puhuvat. Tämän tapahtuman yllä leijuu kirjallisuuden henki.

Rouskuttelen kuulemaani kuin leipää. Hotkin tuoreita ilmauksia, mutustelen harkittuja sisältöjä, nautin pikantista ilmaisusta. Puhuja toisensa jälkeen tekee vaikutuksen, kuka milläkin tavalla - sisällöllä, ilmaisulla, esiintymisellä.

En kykene nostamaan kokonaisuudesta yksittäisiä helmiä, sillä yhtä helminauhaa oli alusta loppuun, lasihelmiä ja timantteja sulassa sovussa.

Jussi Hyvärinen, joensuulainen runoilija. Hän kertoi venäläisestä runoilijasta, Mandelstamista - jonka kuulemilla luennoilla oli taipumusta muuttua runoiksi. Siksi hän ei koskaan valmistunut yliopistosta. Hänen runonsa olivat arvokkaita, niin arvokkaita että niiden vuoksi hänet vangittiin ja hän kuoli vankileirillä. Kirjaston runohyllyjä Hyvärinen kuvasi kuolleiden runoilijoiden hautausmaaksi. Kun otat hyllystä kirjan ja alat lukea, tapahtuu ylösnousemus.

Kustannustoimittaja Silja Hiidenmaata ja kirjailija Mikko Rimmistä kuunnellessa vakuutuin, että ahkerasti matkaava, kaikki kohteet koluava turisti saattaa lopulta nähdä vähemmän kuin paikallaan pysyvä, yhdestä ja samasta ikkunasta ulos tuijotteleva pohdiskelija.

Vilja Tuulia Huotarisen esitys oli taideteos, Huotarisen esittämä Lehmän kutsuhuuto soi kuin muinaisten esiäitien kirkas huhuilu, rakkauslaulu. Iloisen lehmän runot täytyy ostaa - nimenomaan ostaa, ostamalla antaa leipärahaa runoilijalle.

Parnasson päätoimittaja kertoi mitä päätoimittaja tekee. Hän ehti puhua takuulla neljä kertaa enemmän kuin minä olisin ennättänyt samassa ajassa. Asiaa puhui ja hienoja ilmaisuja käytti. Hän puhui muun muassa avustajista, joilla kaikilla on "hyvä kynä", samoin runoilijoiden "rihmastoitumisesta". Rihmastoituminen on ehdottomasti muuta toista kuin verkostoituminen.

Raija Oranen ilmoitti syyksi kirjoittamiseensa, että saa sanottua sen, mitä ei muuten voisi millään ilmaista.

Elektronisten kirjojen ja nettikirjallisuuden suhteen valaistuin monella tapaa. Totesin myös että kirjailija Matti Mäkelä on mainio paneelin puheenjohtaja. Sanavalmis, hauska, provokatorinen - sopivassa suhteessa näitä. Hieman liikaa tykkäsi puhua itse. Sähkökirjan lukulaitteen ajattelin hankkia - täytyyhän sekin lukemisen tapa ainakin kokeilla.

Paavo Haavikko kirjoitti kuulemma elämänsä loppuun asti samalla vuonna 1949 hankkimallaan kirjoituskoneella, mutta tämän hetken elävät kirjalijat ovat jo miltei poikkeuksetta omaksuneet tietokoneiden maailman - kuka milläkin tavalla.

Istuminen auditoriossa päättyi hengästyttävän herätteleviin Rospuutto-ryhmän avoimiin näytelmäharjoituksiin. Ohjaajana Hanna Kirjavainen, näytelmänä Risto Isomäen Saravatin hiekkaa - tai siis näytelmänä oli näytelmä, jossa näyttelijät yrittävät Saravatin hiekkaa esittämällä valistaa ihmisiä ekologisesta kriisistämme. Nyt näyteltiin minulle tosielämästäni tuttua kohtausta: kun lähtee barrikadeille tärkeänä pitämänsä asian puolesta, joutuu jossain vaiheessa henkilökohtaiseen kriisiin. Tämä tapahtuu silloin, jos kysyy itseltä mitä HYÖTYÄ tästä kaikesta lopulta oikein on.

Pakko mennä katsomaan valmis näytelmä. Pakko tietää, miten tässä näytelmässä ihmiset vastasivat itselle esittämäänsä kysymykseen: mitä hyötyä tästä oikeastaan on. Toivon, että jaksavat uskoa. Uskon, että jaksavat toivoa

Lopsahdus paikallaan pysymisen projektissa

Yksipaikkaisen asumisen projektini sai kesällä kovan kolauksen. Kesä meni kakkosasunnolla Pohjois-Hämeessä - sekä kolmosasunnolla eli kesämökillä samaisessa kunnassa. Maaseutututkijatapaamiseen Kaarinaan oli elokuussa mentävä omalla autolla. Maaseutututkijatapaamiset järjestetään aina upeissa ympäristöissä, mutta ne ovat julkisia kulkuneuvoja käyttävälle takkusten takana - kuten maaseutuasunnotkin usein.

Tutkijatapaamisessa esittäytyi myös Sitran vetämä monipaikkaisen asumisen tutkimusprojekti. Monipaikkainen asuminen ilmiönä on kiistatta ajankohtainen ja tutkimisen arvoinen. Projekti tuntuu suhtautuvan kritiikittömän positiivisesti monipaikkaisuuteen. Sen käsitteistössä pakollinen monipaikkainen asuminen tarkoittaa lähinnä laitosasumista (esimerkiksi vankilaa.) Sen sijaan esimerkiksi työn vuoksi kahdella tai useammalla paikkakunnalla asumista ei pidetä pakkoratkaisuna. Monille se kuitenkin on nimenomaan sitä, ei vapaaehtoinen valinta.

Yhteenvetona leikkimielisestä paikallaan pysymisen projektistani totean, että muutama kuukausi on mukavaa pysyä aloillaan, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua rasitteelta. Nyt kotimaan matkojen lisäksi mielessä pyörii mahdollisuus piipahtaa Tansaniassa Iringassa, jossa yksi vapaaehtoista monipaikkaista asumista toteuttava lapseni vielä tulevan talven asuu.

Vaikka lipeänkin hyvin alkaneesta paikallaan pysymisestä, on edelleen ajankohtaista tunnistaa myös ihmisten halu ja oikeus siihen. Mikäli yhteiskuntapolitiikkaa hehkuttaa kritiikittömästi monipaikkaisuuden puolesta, piilottuvat sellaiset inhimilliset seikat kuten ihmisten kiintymys ja juurtuneisuus paikkoihin (vanhanaikaisesti kotiseuturakkaus), omistusasunnon sitovuus tai hoivavastuut. Monipaikkainen asuminen on myös aika elitistinen projekti. Sen toteuttaminen edellyttää rahaa liikkumiseen ja asumiseen samoin aikaa sekä toimintakykyä. Monipaikkainen asuminen merkitsee köyhälle aivan eri asioita kuin rikkaalle.

Myös pysyvä maaseudulla asuminen voi olla jollekin pakkoratkaisu, toiselle vapaaehtoinen valinta ja kolmannelle saavuttamaton unelma.