Paikat joita ei pitäisi olla?

Lukiessa 1990-luvun suomalaisen sosiaalipolitiikan oppikirjaa sosiaaliturvajärjestelmästämme huomaa, ettei siellä mainita lainkaan kirkkoja tai uskonnollisten yhteisöjen tekemää avustustyötä. Nyt aiheeseen törmää toistamiseen. Erityisesti diakoniatyö on kutsuttu "hyvinvointitalkoisiin", mutta sosiaalitoimen jatkeena toimiminen ei ole diakoniatyöntekijöille lainkaan ongelmatonta.

Sosiaalipolitiikan suhtautumien Suomessa näkymättömänä pidettyy sosiaaliseen toimijaan on ristiriitainen. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaan liittyvä sananjulistus epäilyttää. Kansankirkkoa pidetään tässä suhteessa maltillisena, mutta evankelioimistavoittein liikkeellä olevien yhdistysten roolia vieroksutaan.

Samanaikaisesti hyvinvointibarometreihin on ilmestynyt uusia indikaattoreita, kuten uskon tai henkilökohtaisen vakaumuksen antama elämänsisältö, jota luonnehditaan eräänlaisena hyvinvoinnin superulottuvuutena.

Kristilliset päihdetyön päiväkeskukset ovat kohta, jossa tutkija voi ihmetellä uskon ja henkilökohtaisen vakaumuksen merkitystä. Taustaltaan päiväkeskukset ovat jokainen ainutkeratisia, erilaisten uskonnollisten liikkeiden ylläpitämiä. Niin ammattilaisten osuus kuin uskonnon rooli vaihtelee. Samalla ne näyttävät paikkaavan hyvinvoinijärjestelmämme puutteita. En tiedä, minne muualle ainakin pienemmillä paikkakunnilla päiväkeskuksissa käyvät ihmiset menisivät ellei sitten kadulle tai yksinäiseen asuntoon - jos sellainen on.

Jos vielä ajattelemme julkisen vallan tehtäväksi huolehtia kaikista kansalaisistaan -etenkin huono-osaisista, niin näitä paikkoja ei kai sitten pitäisi olla. Tai niiden rooli tulisi olla täydentävä siinä mielessä, että neutraalisuuden nimeen vannovat julkiset sosiaalipalvelut hoitaisivat ihmisten nälän, vilun ja muut sosiaaliset ongelmat. Täältä käytäisiin hakemassa sitä päihdepalveluiden laatusosituksisissakin mainittua esksistentaalia ulottuvuutta. Kuvio ei vain mene näin. Päihdetyön päiväkeskuksissa käyvät sekä ihmiset, joilla ei kerta kaikkiaan ole muuta paikkaa minne mennä. Ja siellä käyvät ihmiset, joille paikan hengellisyys on ensiarvoisen tärkeä. Näyttäisi siltä, että ensimmäisiä evankelioiminen ei yleensä häiritse. Toiset taas saavat siitä elämälleen tarkoituksen.

Tutkimuksen mukaan sosiaalitoimen viranhaltijat eivät läheskään kaikissa kunnissa tiedä, millaisia nämä paikat ovat ja miten ne toimivat.
Sisältä katsoen paikoilla on roolinsa siellä käyvien ihmisten elämässä, usein hyvinkin merkittävä rooli. Toisille kynnys astua sisälle on todella matala, toisille taas ylittämättömän korkea. Nehän ovat paikkoja, johon kadulta voi astua kuka tahansa.

Ehdotan, että sosiaalialan ammattilaisena astuisit seuraavan kerran ohi kävellessäsi sisälle. Kävisit ja kertoisit, mitä näit. Olen joskus opiskelijoiden kanssa tehnyt kenttätutkimuksia niin kutsutuissa matalan kynnyksen paikoissa. Olemme huomanneet, että näemme jokainen yhden paikan aivan eri tavoin. MOnet eivät yksin pysty kynnystä edes ylittämään. Ihan ensimmäiseksi on tarpeen selvittää, miksi minä katson niin kuin katson. Se kertoo minusta enemmän kuin siitä paikasta.

Sairaan köyhät sairaat

Mikko Heikan (HeSa 7.2.10) mukaan diakoniatyöntekijöiden luokse tullaan enenevästi terveyteen liittyvien syiden vuoksi. Aiemmin syyt olivat lähinnä taloudellisia. Vuonna 2008 kirjattiin 146 000 terveyteen liittyvää yhteydenottoa, lähes yhtä monta kuin talouden ongelmiin liittyvää.

Heikka tulkitsee diakoniatyön kasvavan käytön rakenteellisena epätasa-arvona. Eri kansalaisryhmien keskinäiset terveyserot kasvavat samanaikaisesti, kun kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö edellyttävät erojen pienentämistä.

Heikan huomio kohdistuu terveyspalvelujen rakenteeseen. Terveydenhuolto on jakautunut terveyskeskuksiin, työterveyshuoltoon ja yksityisiin lääkäriasemiin. Malli pitää yllä ja vahvistaa terveyseroja.

Terveyspalveluistakin syrjäydytään ja syrjäytymisvaarassa ovat erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, sanoo Heikka. Köyhien ja sairaiden ulkopuolisuus näyttää näinkin kasvonsa.

Kirkon diakoniatyössä apua hakevia sairaita luokitellaan seuraavasti: 1) omaehtoisesti köyhät suostuvat ottamaan apua vastaan vasta viimeisessä hädässä, 2) he, jotka eivät osaa hakea apua, 3) yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin luottamuksensa menettäneet 4) näköalattomat ja toivottomat, tyystin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Kristillisen päihdetyön tutkijana pureskelen vielä jakoa. Päihdetyön päiväkeskuksen asiakkaiden haastatteluista tunnistan yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin (laajassa mielessä) luottamuksensa menettäneet. Mutta neljäs luokka tuntuu kaatoluokalta. Mikä on se yhteiskunta, jonka ulkopuolelle "tyystin" ajaudutaan. Yleensähän ihmisillä on ainakin jonkinlainen kosketus suomalaiseen perusturvaan (työmarkkinatuki, työkyvyttömyyseläke, toimeentulotuki). Onko todella niin, että meillä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka ovat tyystin sosiaaliturvan ulkopuolella? Ovatko heitä ne, jotka eivät osaa hakea apua? Jos diakoniatyö tunnistaa tällaisen ryhmän, on syytä pitää aiheesta kovaa ääntä. Suomalaisessa köyhyystutkimuksessa käytetyt (monenlaiset) mittarit eivät ymmärtääkseni pysty ilmiötä tunnistamaan.

Toinen pulma liittyy terveyden käsitteeseen. Päihdeongelman määrittelminen sairaudeksi on tulkinnanvaraista. Päiväkeskusten päihdeongelmaiset ovat kyllä edelleen terveyspalveluiden piirissä - korjaavien sellaisten siinä vaiheessa, kun pää on pantava pakettiin. Korjaava ensihoito tuntuu toimivan ja siltä osin lain kirjain täyttyy. Sen sijaan ihmisarvo on kovalla koetuksella, kun aletaan keskustella siitä, että "yksi juoppo työllistää helpostikin kuusi terveydenhuollon ammattilaista".

Terveys on yksi hyvinvoinnin indikaattoreista ja inhimillisistä tarpeista. Jouko Kajanoja kirjoittaa, että hyvinvoinnin arvioinnin mittarit - esimerkiksi terveydentilan ja asuinolojen mittarit - olisivat nykyistä paljastavampia, jos niissä eroteltaisiin tarkemmin erilaisissa asemissa ja olosuhteissa eläviä ihmisiä. HÄn kysyy myös, miten vallankäyttö ja alistaminen saataisiin nykyistä paljastavammin hyvinvoinnin mittauksen kohteeksi. (Kajanoja, Sosiaalinen politiikka 2003).

Näköalattomuuden ja toivottomuuden maisemat (ihmisten olosuhteet ja asemat) ovat Suomessakin monet. Samoin ovat toivon ja näköalan etsimisen tavat, löytämisen muodot ja etsimisen prosesseissa saatu tuki (tai nujertaminen.) Aina ei tavoitella ainakaan terveyspalveluita edellyttävää terveyttä. Saatetaan tavoitella sairaana sosiaalisia suhteita tai etstitään olemassaolon tarkoitusta aivan muualta kuin terveydestä. Terveyden tavoilttelusta voidaan tietysti näissäkin tapauksissa puhua, jos kaikki inhimilliset tarpeet (sosiaaliset ja hengelliset) aletaan nähdä terveystarpeina.

Päihdepalveluissa on myös oma sisäinen jakonsa, sielläkin toistuu jako, jossa sosiaaliselta asemaltaan vahvemmille avataan toisia ovia kuin heikossa sosiaalisessa asemassa oleville.

Nurinkurinen köyhyyden järjestys

Matti Virtanen esittelee blogissaan Ulla Viertolan fantasiakirjallisuuden tutkimusta. Mieleen jäi puhe nurinkurin käännetystä maailmasa.

Käsite tumtuisi istuvan myös hyvinkin raadollisen todellisuuden, kristillisen päihdetyön päiväkeskusten ymmärtämiseen.

Hyvinvointiteorioista johdettu laaja käsite köyhyydestä sisältää taloudellisen puutteen rinnalla sosiaalisen, hengellisen, kulttuurisen, ja palvelu- ja hoivaköyhyyden.

Päiväkeskusten todellisuudessa sosiaalinen tai hengellinen anti tuntuu olevan monille haastatelemilleni tukityöllistetyille ja asiakkaille tärkeämpää kuin rahahuolet, joita keskuksissa pystytään hyvin rajallisesti lievittämään.

Ruumiillisuus-materiaalisilla asioilla on tärkeä sija kaikkien päiväkeskusten toiminnassa. Silti sosiaaliset suhteet, ajatus toinen toistaan tarvitsevuudesta, uesin myös eksistentiaalinen etsintä kiskovat ihmisiä sisään ja pitävät heitä siellä.

Taloudellinen köyhyys on läsnä, oikeastaan juuri se yhdistää asiakkaita ja tukityöllistettyjä näkyvimmin. Nurinkurisesti tämä rakenteellinen yhdistävä asia jää toissijaiseksi monien puheessa. Etualalle nousee elämän mieli ja ihmisten välinen yhteisyys. Miten tämän asian saisi tutkijana esille niin, ettei romanttisoisi suurta ja syvenevää taloudellista epätasa-arvoa.