Kulttuuritilana edelleen

Oma lukunsa ovat nämä ex-koulut, joissa tietoisesti "tuotetaan" kulttuuria. Kävin tänään koululla kuuntelemassa oopperaa. Ei siis mitään kesäteatteria (kaikki kunnia kaikenlaisille kesäteattereille, joiden merkitykset kylälle ovat moninaiset) vaan ympärivuotista taiteellista toimintaa idealla "me emme tule sinne, tulkaa te tänne".

Koululta oli kivenheiton matka (vajaa neljä kilometriä) entisen kunnan keskustaan. Kuntaliitosten jälkeiseen keskustaan kilometrejä kertyy  reilu 30.

Pelkästään nämä kulttuuripalvelut ovat vaikeasti hahmotettava kirjo kaikessa monimuotoisuudessaan. Yritysperustaisesta bisneksestä vapaaehtoisten voimin toimivaan. Kylälle asettuneen taiteilijan ideasta kylän ikiaikaisesta kulttuuriharrastuksesta ponnistavaan. Yhden henkilön luomuksista koko kylän tai jopa seudun yhteiseen taidonnäytteeseen. Yleisönä kuitenkin on useimmiten enemmän kuin oman kylän nykyiset asukkaat.

Korjataan ja korjataan ja...

Viime päivien keskusteluissa maaseutukierroksillani tyhjillään pidettäväksi ostetun koulun teema on noussut yhä uudestaan esille. Kuulen toistuvasti kertomuksia siitä, kuinka "joku" osti koulun yksityiskäyttöön ja käyttöä ei ainakaan ulkopuolelta katsoen ole ollut. Joku on saattanut myydä koulun jollekin seuraavalle - jonka on kuultu kertovan, että nyt koulu pannaan kuntoon. Paikalliset ihmiset seuraavat silmä kovana tuon lupauksen toteutumista, mutta aluksi ehkä jotain pientä touhua onkin, sitten taas ei mitää. Koulua "korjataan ja korjataan ja korjataan", mutta homma ei näytä etenevän.

"Joku" on usein kyläläisille tuntematon ihminen, jolla ei ole siteitä kylään. Itä-rajan pinnassa se saattaa olla venäläinen, jota ei koskaan näy. Mutta yhtä lailla on kylälle vieraita suomalaisia - joskus keskieurooppalaisia.
Kylillä pohditaan "jokua"  ehkä paljonkin: kuka, millä aikeilla, miten- ja seurataan silmä kovana, eteneekö käyttöönotto/ korjaaminen. Tuntuu, että mitä vähemmän tiedetään, sitä ennakkoluuloisemmin ja kielteisemmin koulun omistajaan suhtaudutaan.

Jotkut aktiiviset kylät tai aktiiviset ihmiset kylällä tekevät lähentymisyrityksiä.

Ylipäänsä tämä julkisten rakennusten (koulu, kauppa jne.) omistajan vaihdos on iso ja kiinnostava asia, jonka ympärillä saattaa kuhista kovastikin, huhut liikkuvat ellei tietoa ole.

Villen aineistossahan oli niitä kyliä, jossa kyläläiset ovat kampanjoineet sen puolesta, että koulu menisi tutulle yksityisomistajalle, joka on suunnitellut koulua tiettyyn käyttöön. Nämäkään suunnitelmat eivät aina toteudu. En tiedä, miten kylän ja tutun asukkaan suhde sitten jatkuu.

Koulurakennusmuisto

Koulumuistoja on kirjoitettu hyllymetreittäin. En tiedä, miten usein niissä muistellaan itse rakennusta. Kirjailija Heikki Turunen tekee sitä(kin) kirjoittaessaan Vuonislahden koulun 120-vuotisjuhliin runon: "...Entä itse koulurakennus! Ikkunatkin kahdeksan ruutuiset, ja miten pitkä oli niiden rivi yläluokasta veistoluokan päätyyn. Tuntui pitävän juosta hengästyksiin ennen kuin pääsi pääovelta koulusiivekkeen ympäri sisäpihalle, jonne opettajan asunto näkyi salaperäisen arvokkaana... (kuvaus jatkuu)"
Heikki Turunen kirjassa "120 vuotta kuusikosta kukkoon. Vuonislahden kouluhistoria 1888-2008), Vuonislahden kyläseura ry. Toimittanut Sirpa Sulopuisto, s. 52)

Ylläpidon tuskaa

Lueskelen Villen puhelinhaastatteluraporttia samalla, kun litteroin (referaatinomaisesti) viime viikkoista haastattelua kylällä.

Näyttää olevan yleisempikin trendi se, että kyläyhdistykset ovat vaikeuksissa koulun ylläpitokustannusten kanssa ja kouluja suunnitellaan myytäväksi eteenpäin samalla, kun kiinnostus koulujen ostamiseen on ylipäänsä vähentynyt.
Villen haastatteluissa todettiin, että lähinnä asumiskäyttö voi kattaa ylläpidon ellei kyse ole yritystoiminnasta. Tämä tuntuu olevan usein asian laita omien havaintojenikin pohjalta. Muitakin onnistuneita kyläyhdistysten (yhdessä muiden toimijoiden kanssa) räätälöimiä rahoitusmalleja Villen haastattelujen perusteella on. Niihin täytyy tutustua.

Onnistumisen kannalta on oleellista, millä hinnalla kunta on koulun kylälle myynyt. Mikäli koulun ostamiseksi on jouduttu ottamaan velkaa, rasittaa lainanhoito toimintaa, joka muuten pyörisi ilman suuria voittoja tai tappioita. Usein kyläläisten isovanhemmat ovat pitkälti talkoovoimin olleet koulua aikanaan rakentamassa, koulun paikka (ja osa rakennustarvikkeista) on kyläläisen lahjoittama - ja nyt tätä "omaa" ostetaan sitten kalliimmalla kuin yksityiset muita kunnan kouluja. Se koetaan epäoikeudenmukaisena.

Oman kylän yhdistykselle myyty koulu saattaa olla hinnaltaan huomattavasti kalliimpi kuin yksityiselle myydyt. Tällainen tilastoitu esimerkki meillä on. Huomio kiinnittyy siihen, että koulua on lakkauttamisvaiheessa moitittu huonokuntoiseksi ja sitä on käytetty yhtenä perusteena lakkauttamiselle.

Toisaalta puhelinhaastatteluaineistossa nostetaan esiin kuntia, jotka tarjoavat koulua ensimmäiseksi kyläyhdistykselle sopuhintaan.


Googlatessani huomasin, että Ruppovaaran koulu Kiteellä on tänä keväänä myyty hoitokoti Eerikalle (kaupunginhallituksen päätös 31.3.2014), joka on valtakunnallisestikin monin tavoin huomioitu muistisairaiden hoitokoti. Kauppahinta 20 000 euroa.  Karjalaisen uutisen mukaan  kouluun suunnitellaan tuettua asumista. Hyvinvointipalvelukäyttöön (asumiskäyttöön) siis on menossa tämä koulu.

Samanaikaisesti tarjouksia pyydettiin myös Juurikan koulusta. Tarjouksen oli tehnyt hanksalmelainen yrittäjä tarkoituksenaan majoittaa siellä marjanpoimijoita. Tämä tarjous jätettiin pöydälle. Marjanpoimijoiden majoitus kuulostaa periodikäytöltä

Marjanpoimioiden majoituskäytön yleisyys Pohjois- ja Itä-Suomessa on yllättänyt. Kovasti kiinnostava on tämä globalisoitumisen seurauksena syntynyt ilmiö, mutta ei taida kuulua suoranaisesti hyvinvointipalvelututkimuksemme tematiikkaan.

Haastattelun iloa ja tekniikan harmit

Viime viikon kenttäreissulla haastattelimme kylätoimijoita, kuljeskelimme kylällä ristiin rastiin ja Katri otti myös paljon valokuvia.
Haastattelusta tuli lopulta pari- tai peräti ryhmähaastattelu, koska kyläyhdistyksen ihmisiä oli paikalla kolme, vaikka olin sopinut haastattelun vain yhden ihmisen kanssa. Tämä porukka antoi meille aikaansa yli kaksi tuntia - eikä heillä vielä sittenkään tuntunut olevan kiire. Tämän tapaisissa tutkimuksissa sitä aina ajattelee, että on pelkästään saavana osapuolena, mutta kommenteista päättelin, että haastateltavatkin innostuvat katsomaan ja arvioimaan toimintaansa vähän etäämmältä ja saavat siten itsekin uutta perspektiiviä siihen jokapäiväiseen tekemiseen.

Haastattelu tehtiin entisellä kyläkoululla kahvipöydän ymärillä. Koulu on nykyisin kyläyhdistyksen omistuksessa ja siellä on monenlaista toimintaa. Ylläpitokustannukset ovat kovat ja yhdistyksellä onkin uusia suunnitelmia koulun suhteen.

Käytin ensimmäisen kerran (vanhaa, tuttua) tallenninta. Haastattelu kyllä tallentui, mutta laatu on heikko ja ongelma on, että en saa sitä siirrettyä tietokoneelle. Ohjelma ei tunnista sitä enkä uskalla paljon temppuilla asian kanssa etten vahingossa deletoi haastattelua.

Niinpä aion käyttää tämän viikon siihen, että puran haastattelun referoiden suoraan laitteelta.Tulee olemaan iso urakka.Sana sanalta en edes yritä purkaa, vain pääajatukset ja kiinnostavat sanonnat, joita tuli paljon.

Tästä on hyvä jatkaa: purkaessani voin vielä pureskella esille tulleita teemoja (minulla oli teemahaastattelurunko, jota väljästi noudatin (tuo sanonta taitaa olla Hirsijärvi-Hurmeen perusoppikirjasta.)

Tiivistäen kyläkoulujen "entisyys"

Pähkäilen, että koulutoiminnan lopettamisen voisi tiivistää niin, että alueellista ja sosiaalista tasa-arvoa ja hyvinvointivaltion ideaa rakentanut lainsäädäntö ja professiot jättivät kylät.Näin (karrikoiden) lähti kyliltä myös valtion (kasvatuksellinen ja tiedollinen) ohjailu ja kuntien juridinen vastuu. Jäljelle jäivät hyvinvointivaltion fyysiset rakenteet ja kuntien moraalinen vastuu.

Tämä nyt kuulostaa provosoivala, mutta jotenkin tämä julkisen vallan paikallinen häipyminen on kiteytettävissä.(Tähän tiivistykseen hiipii sellainen moraalinen närkästys, joka ei ole tarkoitukseni. Pikemminkin haluan todeta muutoksen.)

Ja kyllähän toki se ohjailu säilyy, koska opettajat opettavat lapsia edelleen opetussuunnitelmien mukaisesti, nyt vaan heidät viedään pois kylästä.

Maailman eniten tutkittua kylää tutkitaan jälleen

http://www.maakaista.fi/item/870-maaseutu-muuttuu-mutta-ei-h%C3%A4vi%C3%A4

Kylää ei pidä enää tarkastella fyysisenä paikkana vaan sosiaalisten suhteiden verkostona, joka ulottuu kylän ulkopuolelle. Näin toteavat  Karjalan tutkimuslaitoksen Sivakka-Rasimäki-kylätutkijat, jotka taas matkaavat kylälle. Tätä vuosikymmenestä toiseen toteutettua kenttätyömenetelmiä käyttävää, monitieteistä tutkimusta arvostetaan laajalti, myös kansainvälisesti. Se kertoo monesta näkökulmasta yhteiskunnan rakenteellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista muutoksista. Tutkimuksesta julkaistut kirjat kuuluvat ehdottomasti maaseutu/-kylätutkimuksen lähteisiin.

p.s. Se pieni yksityiskohta pistää silmään, että kylätutkimuksen kenttätöitä tehdään aina kesällä.

Kyläkoulurakennukset -kulttuuriperintöä?

Olen tehnyt erittäin pinnallisen exkursion kyläkoulurakennusten historiaan. Tämä kiinnostus kyläkouluihan alkoi eräällä tavalla sattumalta. Tarinan olen kertonutkin: Asuin 6-vuotiaaksi Tl Kosken Satopään koululla, joka mitä ilmeisemmin rakennettiin suuria ikäluokkia varten - ja lakkautettiin pian niiden kasvettua. (En ole asiaa tarkastanut.) Koulurakennus oli punamullan värinen, valtavan kaunis kaksikerroksinen rakennus, sisällä hirsiseinät. Meillä yläkerran kodissa oli keittiössä kaunis kaari-ikkuna. Punainen pihasauna ja ulkorakennukset (jossa tietenkin olivat ainakin ne monireikäiset tyttöjen ja poikien vessat ja luultavasti myös meille opettajaperheille omat.Tätäkään en muista, arvaan vaan.)
Kymmenen vuotta sitten ajoin etukäteen tietämättä aivan samanlaisen kyläkoulun pihaan Heinävedellä. Se oli yksityiskotina (ja supikasverstaana ja montaa muutakin pientuotantoa siellä taidettiin harrastaa). Kyläkoulun rakennshistoria tunnettiin seillä (koululla asui arkkitehti, joka ehkä vielä lisäsi kiinnostusta tämän kaltaisiin asioihin.)  Silloin taisin ensimmäisen kerran kuulla, että kyläkoulut rakennettiin kouluhallituksen tyyppipiirustuksilla, ulkorakennuksineen päivineen. Ja että minun kotini oli piirtänyt Wivi Lönn.

Nyt laajensin hitusen tätä tietämystäni. Ensnnäkin huomasin, että rakennusperinnöstä kertovissa kirjoissa kyläkoulut eivät ole juurikaan saaneet huomiota. Mikko Härö (2001) kuitenkinkirjoittaa "Tiedon ja valistuksen tiloista" Referoin hänen tekstiään:

Koulut ovat hänen mukaansa "kulttuurirakennusten suurta massaa ja samalla niiden selkäranka - kansalaisyhteiskunnan perusta." Koulut ovat määrällisesti hallitsevin ja maaseudulla myös näkyvin osa julkista rakentamista. Koulujen pystyttäminen oli sosiaali- ja terveydenhuollon ohella kuntien suurin rakennusurakka. Härö kirjoittaa myös koulujen jäämisestä pois käytöstä sekä siitä, että koulujen kulttuuriperinnön huolehtiminen on kunnille melkoinen tehtävä.

Kansanopetuksen uudistus, vuoden 1866 kansakouluasetus, liittyi yhteiskunnan teolliseen murrokseen. Tärkeitä olivat myös piirijakoasetus, oppivelvollisuuslaki (1921), kansakoululaki (1957) ja peruskoululaki (1957), jotka kaikki edellyttivät myös uusia rakennuksia ja tiloja.

Ensimmäisten koulujen paikkana oli tavallisesti pitäjän keskus, kirkonkylä. Valtio ohjasi alusta alkaen koulujen rakentamista. "Satojen koulujen rakentaminen vaati tyyppipiirustuksia, joilla varmistettiin paitsi edullisuus, myös toiminnallisten, teknisten ja rakennustaiteellisten odotusten täyttyminen.  "Koulut saivat samalla identiteettinsä", kirjoittaa Härö, mutta ei kerro, mikä se oli.

Tyyppipiirustuskokoelmia ilmestyi 1880-luvulta aina 1950-luvulle noin vuosikymmenen välein. Erityisen merkittäviä olivat ns. Stenbäckin kokoelma vuodelta 1892 sekä Yrjö Sädeniemen kokoelma  1904 ja 1990. "Sädeniemen koulut" antoivat leimansa miltei joka kunnalle. Perustyyppinä  harjakattoinen, korkealla ullakolla varustettu , vuorattu hirsirakennus suurine ikkunoineen ja niukkoine detaljeineen.

1920-luvulla Suomessa rakennettiin vuosittain 100-200 uutta kansakoulua.Jälleerakennus ja suuret ikäluokat pakottivat entistä vilkkaampaan rakentamiseen. 1945-1661 maalaiskunnissa valmistui yli 3300 koulurakennusta samalla kun monia vanhoja uusittiin ja laajennettiin. Jo ennen sotia koulutilojen vaatimukset olivat monipuolistuneet; tarvittiin koulukeittoloita (se kuuluisa suomalainen ilmainen kouluateria ST), oppilasasuntoloita ja tiloja oheistoiminnoille. Urheilkentät kuuluivat kuvaan.

Tässä siis tiivistetysti ex-koulujen rakennushistoria. Yhteiskntapolitiikassa ja kasvatustieteessä olen kyllä oppinut lukemaan koululainsäädännön historiaa, mutta rakennukset eivät ole tulleet esille. Monet sosiaalipoliitikot pitävät kansakoululakia suurimpana sosiaalipoliittisena (hyvinvointivaltion tasa-arvoajattelua) ennakoivana saavutuksena.

Ex-kyläkoulut, nuo vanhimmat, ovat siis iältään yli satavuotiaita - ja norimmatkin jo eläkeiässä - yli 60 -votiaita. Ne ovat toteuttaneet kansalaisyhteiskuntaa ja kulttuuripolitiikkaa.Mitä ne nykyisin toteuttavat?

Mainitsinko jo, että minun kotiani oli Suomessa vain kaksi, yksi vielä "elossa" (käyttääkseni tätä kouluja personifioivaa kieltä).
Lähde: Härö,Mika: Tiedon ja valistuksen tilat. Kirjassa "Rakennusperintömme.Kulttuuriympäristön lukukirja. Museovirasto.Rakennustieto 2001., 154-172.

Ja vielä vähän kylärakennushistoriaa: "Monilla maasedun tienvarsikylien kaupoilla on melkein satavuotias historia takana, mutta suurin osa maaseudun kyläkaupoista on kuitenkin yhden miespolven ikäisiä. Jälleenrakennuksen aikana muodostuivat monet itäsuomalaiset kyläkeskukset: harvaanrakennetussa itääsuomalaisessa kylärakenteessa syntyi kylän keskus palveluiden kolmiyhteydestä, jonka muodostivat kauppa, koulu ja posti.  Tavallista oli, että kummallakin osuustoiminnallisella suunnalla oli oma myymälänsä, osuuskauppa ja osuusliike, vastakkain tai vierekkäin tai risteyksen eri nurkissa. Myymälään kuului puoti, pieni asunto myymälänhoitjalle ja bensanjakelupiste. Rakennukset tehtiin usein keskusliikkeiden tyyppipiirustuksilla paikallisin, jopa talkoovoimin." Siksi rakennukset poikkesivat toisistaan vain vähän.

Tuttua historiaa minun ikälokalleni. Tässä nostan kuitenkin esille tuon valtio-kunta-kylä-akselin: Valtio määräsi ja ohjasi, kunta vastasi - ja paikalliset ihmiset toteuttivat (julkisen rahan tuella, mutta myös ihan kansalaisyha.)teiskunnan toimintana. (Lähde: Kovanen, Kirsi & Saraste, Leena) Arkkitehtuuri Itä-Suomessa. Meijän miljöö.Rakentajain kustannus oy, 1989)

p.s. kesän blogit tulevat sisältämään tavallistakin enemmän kirjoitusvirheitä sillä kirjoitan eritääin käytetyllä tietsikalla, jonka tekstinkäsitteyohjelmassa (tai muuten vaan) kirjaimet pomppivat vähän omavaltaisesti.

Yhteensaattavat tilat

Villen puhelinhaastatteluista päätellen suljetun koulun saaminen kylän käyttöön on erityisen tärkeää silloin, jos kylällä ei ole vielä muuta yhteistä kokoontumistilaa.Näitä "entisiä" tiloja kylätalokäytössä ovat usein esimerkiksi nuorisoseurantalot, työväentalot ja muut jonkin yhdistyksen aikanaan (yleensä talkoilla) rakentamat. Mahtaakohan enää tässä vaiheessa poliittiset jaot estää ketään tulemasta jollekin "entiselle"?

Kesäkuukausiksi  avatut kesäkahvilat ovat myös kyläläisiä yhteen kokoava paikka. Radiosta (Yle/ Pohjois-Karjala)  kuulin, että Varparannan kylälle on avattu "perheyrityksenä" kesäkahvila. Päävastuu kahvilan pidosta (sekä aamuvarhaiset heräämiset leipomaan) taisi olla perheen äidin, mutta lapsetkin osallistuvat. Haastattelussa kahvilan pitäjä korosti sitä kyläläisten kokoontumispaikkana. Kajaani-Joensuu-tien varrelta sinne oli kuitenkin kyltit eli turistejakin toivotaan paikalle. Kesäkahviloita pitävät myös kyläyhdistykset ja kenties muutkin yhdistykset.

Ilomantsissa, jossa kunta organisoi palveluprojektia kahdella kylällä kaikki toimintan on kesällä tauolla.  Noattavatkohan kuntavetoiset hankkeet laajemminkin tätä"virkamiesvuosi"aikaa? Nimittäin vuodenaika on myös kiinnostava tutkimuskohde: Heinäkuu ja marraskuu ovat kylien kannalta monella tavoin erilaisia kuukausia. Tutkijanakin sitä mielellään ohittaisi sen marras-(tai tammikuun) kenttätutkimuksessa. Tästä olen kirjoittanut aiemmin "Eläkeläisenä maaseudulla" -kirjassa. Maaseutututkijan kenttäajat noudattavat pahimmillaan turistin maaseutumatkailukuukausia. (kesäloma, ruska, joulu, huhtikuun hiihtokelit jne.)

Yhteisestä tilasta vielä: Kesäkahvioiden hintataso ei turistin päätä huimaa, mutta osa kyläläisistä tullee ulossuljetuksi myös näistä kohtaamisista jo rahankin takia (kahvi 1,5 eroa, lettu 2,5 euroa).

Tuntuu, että maaseudun ihmiset rakentavat niitä sosiaalisa kohtaamispaikkoja vaikka mihin: busseihin, kimppakyyteihin, kappojen odotsauloihin, kirjastoatoihin (ja niiden odottelupaikkoihin). Olenkin puhunut sosiaalisesta odottamisesta. Tietysti kohtaamiset vähenevät väen vähetessä, mutta sosiaalisten, fyysisten tilojen tarve ei ole kadonnut - ei vaikka netti (siellä missä toimii) ja puhelin korvaakin osan sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Olin oikeastaan hieman yllättänyt kuin eilisessä kesäkahvilassa oli lyhyellä käynnilläni niinkin monta kylän pysyvää asukasta paikalla -ei vain töissä vaan myös asiakkaina.

Ensmmäinen kyläkyläily

Ensimmäinen  vierailu ensimmäiseen "tapauskylään".  Kylässä on heinäkuun  muutaman tunnin päivässä avoinna oleva kesäkahvila. Kunnan keskustaajamaan noin 30 kilometriä, toisen kunnan puolella olevaan huoltoasema-kauppa-kahvila- pisteeseen noin 15 kilometriä.
Pihaan ajaessani kahvilaan käveli mies ja nainen.

Ostin muurinpohjaletun ja kahvin. Töissä oli  kaksi naista; toinen myi ja toinen paistoi lettuja. Kerroin ylimalkaisesti, millä asioilla liikun.  Myyjä-nainen jäi mielellään juttelemaan kanssani: hän on syntynyt kylässä, asunut aikuisena muutaman vuoden Tampereella, palannut miehensä kanssa takaisin kylälle. Mikä häntä sitten pitää kylällä, mitä "hyvää" kylässä on? Juuret, entisen maatilan pihapiirin puutarha, marjastus. Pariskunnalla on myös vene viereisen ison järven rannassa ja kesällä käydään kalassa.

Kylän toimeliaita yhdistyksiä on Martat, kyläyhdistys ja monet metsästysseurat. Talvella pidetään yllä valaistua latua, käydään jumpassa koululla (, joka on yksityisomistuksessa, mutta jonka juhlasalia kyläläiset voivat käyttää ja vuokrata isompia juhlia varten). Jumppaan osallistuu joskus reilu 20 miestä ja naista, on  naapurikunnan lähikyliltä.

Nainen sanoo, että hänellä kaikki on hyvin, koska on auto (en siis kysy). Kaupassa käy useimmiten naapurikunnan "lähikaupassa", jos muitakin asioita niin sitten taajamassa. Kylällä on myös kahdetsti viikossa kiertävä asioimistaksi. Sitä käyttää muun muassa aivan kylän perukalla omakotitalossa yksin asuva yli 80-vuotias leskinainen.

Naapurikylän (muutaman kilometrin päässä) koulu on yksityiskäytössä ja siellä toimii eläinlääkärin vastaanotto myös.

Lettujan paistavan naisen kanssa en ennättänyt jutella. Se selvisi, että hänkin on kylällä syntynyt. Kanssani yhtäaikaa paikalle tullut nainen oli puhelias.  Hän on syntyisin saman maakunnan eteläisemmästä kunnasta, asunut kylällä 20 vuotta. Kysyin, mikä hänet pitää kylällä ja vastaus oli:"sitä ihmettelen itsekin". Olisi isänsä kuoltua halunnut ostaa oman synnyinpaikkansa, mutta rahaa ei ollut. Onneksi tuttu naapuri osti sen ja hän voi käydä siellä halutessaan. Ikävöi sinne.

Nainen asuu rivitalossa vuokralla. Neljästä rivitalosta yksi on tyhjillään ja se tuntuu kolkolta. Hänenkin talostaan kuoli juuri yksi naapri ja asunto on tyhjillään. Tyhjät asunnot ja muut tilat tuntuvat ahdistavan ihmisiä. Tyhjilleen jäävä tai tyhjillään pidetty ostettu kouluhan tulivat jo Villen haastatteluissa toistamiseen esille.

Rivitalossa asuvalla naisella on auto (isältä peritty). Hänen kanssaan kahville tullut (nuorempi) mies käyttää häntä autolla asioilla ja huoltaa sen.Nainen painotti, että hän hoitaa kaikki huoltoon ja ajamiseen liittyvät kulut. Isä olisi aikanaan maksanut ajokortin, mutta silloin hän ei halunnut. Nyt harmittaa, mutta enää ei pidä mahdollisena. Kun sanon, että toki se vieläkin on mahdollista, hän totesi, ettei ole rahaa. Ajokortti on kallis.

Juttelimme siitä, että täällä vuokra-asuntoja olisi hyvin tarjolla. Tähän nainen totesi, että kunhan vaan olisi kunnollisia vuokralaisia. Tässä vaiheessa naisen seurassa ollut mies tuli pyytämään asunnon avaimia.

Yksi paikallinen(kysyin)  mies ja nainen tulivat sisälle ja ostivat myös kahvit ja letut. Aika monet kyläläiset käyvät kuulemma paikalla miltei päivittäin. Nyt tapaamani ihmiset näyttivät kaikki tuntevan toisensa. Viimeiseksi sisälle tuli vielä yksi mies ja nainen. Kuulostelin, että he ovat enemmänkin ohikulkumatkalla: ihastelivat avointaa kahvilaa, mutta alkoivat myös kertoilla omasta suhteestaan kylään.
Tyhjä kylätila on kyllä kiinnostava ilmiö). Tulee historiasta mieleen ne sadat pientilat, joiden ovelle (symbloisesti tai konkreettisesti) naulattiin lauta poikittain 1960-luvulla.Tiedän, että tyhjilleen jääviä tiloja (maaseutukunnissa myös taajaman kerrostaloja) on tutkittu, mutta mistähän näkökulmista. Tyhjien tilojen käyttöönsaaminen on kova juttu kylillä.

Havainnon harha

Jostakin syystä tämä on mielestäni hieno esimerkki sinänsä tutusta aiheesta, havainnoista ja tehdyistä tulkinnoista. Kuulin tänään radiosta. Kyse on jätteiden lajittelusta taloyhtiöissä - ja suhtautumisesta lajitteluun. Joku asukas toteaa, että lajittelu on turhaa. Hän on omin silmin nähnyt, että kaikki jätekatoksen erilaiset astiat tyhjennetään saman auton lavalle - mitä opimme tästä: ei kannata lajitella.
Tämä siis perustui siihen tulkintaan, että jätteet sekoavat kuitenkin lavalla. Tulkinta saattaa olla kuitenkin väärä. Nimittäin (radiojutun mukaan) jäteautossa on useampia säiliöitä, joihin voidaan ohjata erilaiset jätteet. Jolloin siis jätteet eivät sekoitu - ja siinä mielessä lajittelu on perusteltua ja järkevää.
Tämä esimerkki viehätti minua siksi, että olen itsekin (omin silmin) nähnyt, että jätteet päätyvät samaan säiliöön - ja tehnyt saman päätelmän turhuudesta. Mutta siis päätelmä saattaa olla virheellinen. Tämän asian voisi toki kohtuullisen helposti selvittää.

Luennoilla olen vähän samassa tarkoituksessa esitellyt Stolisnaya - vodkapulloa (muovista taskumattikokoista), joka minulla on aina työpöydälläni - ja jonka kanssa kuljen käytävällä vessan ja työhuoneen väliä. Olen sanonut, että te ette tiedä, mitä tämä väritön neste pullossa on, joten älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä näkemästänne (useimmat olettavat, että pullossa on vettä).

Lisäksihän psykologiassa on todettu, että samasta havainnointikohteesta eri havainnoitsijat bongaavat aivan eri juttuja. Puhumattakaan tulkinnoista - jotka myös muuttuvat ajan kanssa.

Sama koskenee kuvaa. Eihän ole niin, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - tai valokuva ei valehtele. Mutta siitä huolimatta katsominen, havainnon teko (ja tulkinta) on kiehtova tutkimusaineistonkeruumenetelmä.

Taksipulaa

Tämän päivän uutinen Yle/Pohjois-Karjalasta on se, että maaseudulla on pula takseista. Tästä seuraa ongelmia autottomille asukkaille esimekiksi, kun pitäisi päästä ilta- tai viikonloppupäivystykseen lääkäriin.  Uutinen koski Kiihtelysvaaraa, jonka päivystys on noina aikoina Joensuun keskussairaalassa. Kiihtelysvaaralaiset ovat kirjelmöineet asiasta Ely-keskukseen. Uutisen mukaan asia aiheutta asukkaille turvattomuuden tunnetta.