Pieniä lehmiä navetassa

Facebook nostaa aina välillä vanhoja postauksia muisteltavaksi. Tänään se muistutti, että olin kolme vuotta sitten kirjoittanut:
"Heh, muistin viimeöisen unen. Minulla oli vanhassa, sekavassa navetassa romun keskellä viisi eriväristä lammasta ja muutama pieni lehmä. Kovasti hääräsin, mutta huoli oli kova, kun en oikein tiennyt kuinka niitä tulisi hoitaa ja kun yritin joltakulta kysyä niin sain paljon puhetta, mutten tolkun vastauksia."

Kaverit esittivät silloin unitulkintoja minulle uniin perehtymättömälle: "Lammas. Uni viittaa itsetunnon tärkeyteen."Lehmä. Hyödyllinen eläin. Turvan ja lämmön symboli." Sanoo Larjanko: Suuri suomalainen unikirja.

" Talo, usein symboli elämälle tai elämän suunnitelmille. Epäsiisteys tai sekavuus huoneessa unessa tuo elämässä onnea!"

En tiedä, uskoisiko uniin, mutta kaksi vuotta myöhemmin minulla oli kolme lammasta, kolme kanaa ja kukko - muttei yhtään pientä lehmää. Lampaita oli kahdenvärisiä ja kanoja varsin kirjava joukko.

Muistan hyvin, miten nollasta lähdin näidenkin eläinten kohdalla. Lammasaidan pystytys tuntui miltei ylivoimaiselta, lampaiden ja kanojen kotiinkuljetus käsittämättömältä järjestää. Nyt tietän, etten enää koskaan matkaa 100 kilometriä henkilöautolla kolme karitsaa takakontissa. (Auto haisee lampaalle vielä kahden vuoden jälkeen.) Tiedän, että kanat kulkevat autossa pitkänkin matkan hipihiljaa laatikoissaan. Tiedän myös, että etenkin kanojen hoito vaatii sitoutumista - niistä on huolehdittava joka päivä. Lampaat pärjäävät vähän vähemmällä kunhan vain on vettä, vihreää syötävää ja suolakivi.

Tiedän, että kesälampaiden ja -kanojen jatkon järjestely ei syksyn tullen ole ihan itsestäänselvää. Ja että en itse saa pyydystettyä matkaa varten sen paremmin kanaa kuin lammastakaan. En ole myöskään kerinyt lammasta tai hoitanut sen sorkkia. 

Tiedän, että kanat ovat aivan hurmaavia joskin sotkuisia seuralaisia. Kukko voi olla salakavala ja vihainen. JOkainen lammas (kuten kanakin) on yksilö ja suhtautuu eri tavoin ihmiseen (ja koiraan).

Pähkäilen otsa rypyssä, jatkaisinko ensi kesänä opintomatkaa lampaiden ja kanojen ihmeelliseen maailmaan.

maa kirjoitetaan isolla

Muistiinpano:
Luin aamulla hesarista Mari Käyhkön haastattelun. Hän puhuu siitä, miten työväenluokan elämäntapa ei valmista akateemiselle uralle, ei tarjoa senlaatuista kulttuurista pääomaa, jota yliopistossa pidetään itsestäänselvyytenä. Juttu oli hyvä - ja kun hyvät jutut usein, tästäkin syntyi mielleyhtymä.

Kyse on suhtautumisestani ensin maaseutuun ja sitten maahan. Lapsuuteni keskiluokkainen, kerrostaloasukkaan elmäntapa kesämökkimaaseutuineen tarjosi maasta vieraantuneen ja romanttisoidun kuvan maaseudusta. Maa oli lähinnä pintaa: kesämökin kallioita oli kaunis katsella, lämpimällä kalliolla oli kiva lojua, ottaa aurinkoa. Vesi oli minun uimistani varten, tai siitä tuli lohduttajani. Metsät, heinikot, kivikot ja pusikot. Olivatkohan ne lähinnä pelkäämistä varten: käärmeet, petoeläimet, eksyminen.

Naapurin traktorin ääni oli taustahälyä - joskaan ei mitenkään kiusallista. Pellot olivat maisemaa - kaunista sellaista.

En tähän nyt ennätä anlalysoida, miksi ostin mummonmökin viisi vuotta sitten. En kaikkea sitä opettelua, mitä sen ympärillä on ollut. Ja mitä olen OPPINUT.

Olen oppinut kirjoittamaan Maa isolla kirjaimella. Ja sitä haluan oppia syvemmin. Olen päivä päivältä yhä enemmän vieraantunut akateemisesta maailmasta. (Syitä on monia, älkääkä ymmärtäkö minua väärin - en väheksy sitä.) Mutta siitä tiedän sen verran kuin koen tarpeelliseksi. Sen todellisista tuotoksista - hyvästä tutkimuksesta - olen edelleen kiinnostunut.

Oma katseeni suuntautuu toisaalle. Maasta haluan tietää lisää ennen kuin - no niin, muutun Maaksi.

Olen maaseudulla vieraalla maalla. Yritän olla ottamatta mitään itsestäänselvänä. Haluan oppia edes alkeellisesti niitä taitoja, jotka maaseudun asukkaille usein ovat itsestäänselviä, niin itsestäänselviä etteivät he ymmärrä, miten alkeista minulle kaikki pitää opettaa. Kädestä pitäen.

Tietoa tietysti tarvitsen - myös akateemista tietoa. Monet itsestäänselvyyksistäkin nojaavat vuosisataiseen akateemiseen tietoon. Sitä ei vaan enää sellaiseksi tunnisteta.

Vielä se maausko saadaan meidänkin Mikkoon. Jotenkin näin Mikko Kumpulaisen väitöskirjassa seikkaileva mummo sanoi Mikolle. Aloitan kaivamalla esiin tuon yli parikymmentä vuotta sitten valmistuneen väitöskirjan. Tekijä on jo kuollut. Mutta onhan kirja (pienellä koolla).