maa kirjoitetaan isolla

Muistiinpano:
Luin aamulla hesarista Mari Käyhkön haastattelun. Hän puhuu siitä, miten työväenluokan elämäntapa ei valmista akateemiselle uralle, ei tarjoa senlaatuista kulttuurista pääomaa, jota yliopistossa pidetään itsestäänselvyytenä. Juttu oli hyvä - ja kun hyvät jutut usein, tästäkin syntyi mielleyhtymä.

Kyse on suhtautumisestani ensin maaseutuun ja sitten maahan. Lapsuuteni keskiluokkainen, kerrostaloasukkaan elmäntapa kesämökkimaaseutuineen tarjosi maasta vieraantuneen ja romanttisoidun kuvan maaseudusta. Maa oli lähinnä pintaa: kesämökin kallioita oli kaunis katsella, lämpimällä kalliolla oli kiva lojua, ottaa aurinkoa. Vesi oli minun uimistani varten, tai siitä tuli lohduttajani. Metsät, heinikot, kivikot ja pusikot. Olivatkohan ne lähinnä pelkäämistä varten: käärmeet, petoeläimet, eksyminen.

Naapurin traktorin ääni oli taustahälyä - joskaan ei mitenkään kiusallista. Pellot olivat maisemaa - kaunista sellaista.

En tähän nyt ennätä anlalysoida, miksi ostin mummonmökin viisi vuotta sitten. En kaikkea sitä opettelua, mitä sen ympärillä on ollut. Ja mitä olen OPPINUT.

Olen oppinut kirjoittamaan Maa isolla kirjaimella. Ja sitä haluan oppia syvemmin. Olen päivä päivältä yhä enemmän vieraantunut akateemisesta maailmasta. (Syitä on monia, älkääkä ymmärtäkö minua väärin - en väheksy sitä.) Mutta siitä tiedän sen verran kuin koen tarpeelliseksi. Sen todellisista tuotoksista - hyvästä tutkimuksesta - olen edelleen kiinnostunut.

Oma katseeni suuntautuu toisaalle. Maasta haluan tietää lisää ennen kuin - no niin, muutun Maaksi.

Olen maaseudulla vieraalla maalla. Yritän olla ottamatta mitään itsestäänselvänä. Haluan oppia edes alkeellisesti niitä taitoja, jotka maaseudun asukkaille usein ovat itsestäänselviä, niin itsestäänselviä etteivät he ymmärrä, miten alkeista minulle kaikki pitää opettaa. Kädestä pitäen.

Tietoa tietysti tarvitsen - myös akateemista tietoa. Monet itsestäänselvyyksistäkin nojaavat vuosisataiseen akateemiseen tietoon. Sitä ei vaan enää sellaiseksi tunnisteta.

Vielä se maausko saadaan meidänkin Mikkoon. Jotenkin näin Mikko Kumpulaisen väitöskirjassa seikkaileva mummo sanoi Mikolle. Aloitan kaivamalla esiin tuon yli parikymmentä vuotta sitten valmistuneen väitöskirjan. Tekijä on jo kuollut. Mutta onhan kirja (pienellä koolla).