Moraalinen pakko liikkua matkustamalla?

Paikallaanpysymisprojektin toinen päivä. Ensimmäisenä meillä oli oppiaineryhmän palaveri. Siellä kysyttiin muun muassa kunkin työmatkustussuunnitelmia, jotta osattaisiin varata rahaa (jos sitä on). Hetken outo olo itsellä - ihanko sanoisi, etten aio käydä missään. Asenteenahan se on luutuneen ja pysähtyneen merkki. Kansainvälistyminen on yliopistolla kova (ja mielekäs) odotus, joka on alkanut merkitä opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden jatkuvaa liikettä maasta toiseen. On moraalisesti oikein matkustaa ja väärin pysyä paikallaan
.
Kansainvälistymisen odotus on ollut muistini mukaan ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta läsnä näkyvänä ja kuuluvana. Oikein yllätyin viime viikolla Kuopiossa, kun näin, että kansallisen tason tieteellisistäkin artikkeleista ropisee edelleen pisteitä yliopistoyrityksen laariin. En olekaan aivan tuottamaton yliopistolle, vaikka oma kansainvälistyminen on viime vuosina ollut lähinnä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden varassa - sen haltuunottoa ja soveltamista kansalliseen tutkimukseen. En tietenkään vastusta kansainvälistymistä, kyllä tiede on ja sen kuuluu olla kansainvälistä ja kasvokkaisissa kohtaamisissa on ehdottomasti puolensa. Mutta on vaatimattomampiakin tapoja olla kansainvälinen. Ja vielä on paikkansa suomenkieliselläkin tutkimuskirjoittamisella.

Varasin lopulta option sosiaalipolitiikan päiville Turkuun ensi syksyksi. Näillä näkymin optio jää käyttämättä, sillä sitä matkaa ei päiväseltään tee. Aika hyvin pysyn selvillä siitä, mitä tapahtuu, jos luen kaikki abstraktit ja odotan, kun pääpuheet julkaistaan jossain - lehdessä tai netissä - jos niillä on aidosti julkaisuarvoa. Kenties ne nähdään jo on linena?

Olen joskus aiemmin kansallisessa tutkimusverkostossa huomannut, että minä, joka asuin etäällä ja kävin harvoin paikan päällä, olin ainakin parhaiten selvillä siitä, mitä tutkimusalalla tapahtui. Tuli luettua tiedotteet tarkkaan.

Yksipaikkainen

Selvästi juovuksissa oli Juhani Seppäsen kirja, joka kertoi vuodesta ilman alkoa. Idea on hauska: Kirjoittaa kirjan verran noinkin yksinkertaisesta asiasta: alkoholipitoisista juomista kieltäytymisestä. Kirja sai kovasti julkisuutta maassa, jossa juominen kuuluu tapoihin, sillä on tavan luonne kuten Eeva Jokinen sanoisi itsestäänselyyksistä.

Tavan luonteen saaneita asioita elämä on tietysti täynnä. Eilen osallistuin Joensuussa kirkon, yliopiston ja jonkun kolmannen tahon järjestämään maaseutuseminaariin. Täysi, ylibuukattu auditoriollinen ihmisiä, osa kuunteli one linenakin. Montakin mietettä heräsi, mutta tähän nyt yksi - johdantoon liittyvä.

Puhuja toisensa jälkeen hehkutti muotikäsitettä monipaikkaisuus. Asumme monipaikkaisesti, identieettimme on monipaikkainen. Tytti Määttä ainoanan hieman kyseenalaisti moista monipaikkaisuutta. Hänen näkökulmansta oli ekologinen. Paikallaan pysyttelevän pidempikin työmatkabendelöinti omassa kunnassa lienee ekologisempi elämäntapa kuin se monipaikkaisen asujan jatkuva liitely ja liike.

Nyt en ole tekemässä vastakkainasettelua liikkuvien ja paikallaan pysyvien ihmisten välille. Ymmärrän että jokin määrä liikkuvuutta on miltei välttämättömyys modernissa yhteiskunnassa. On kuitenkin alkanut kiehtoa kysymys siitä, onko täällä enää lainkaan oikeutta pysyä paikallaan. Liikkumisesta on tullut välttämätöntä, mutta se on saanut myöskin tavan luonteen. Sitä ei enää osata kyseenalaistaa - paitsi nyt ekologisin perustein.

Maaseudun kannalta tämä on sitä salakavalaa politiikkaa, josta Eino Uusitalo seminaarissa puhui. Monipaikkaisuutta on tarpeen korostaa, jotta saadaan näkyväksi se, että maaseutu on monen kaupunkilaisenkin elämänympäristö - ainakin osan vuotta tai silloin tällöin. Tietysti se on myös osa monen identiteettiä.

Samanaikaisesti moderni yhteiskunta elmänmuotoineen houkuttelee liikkumaan - ja peräti pakottaa liikkumaan. Kuka enää puhuu ihmisen oikeudesta ja mahdollisuudesta pysyä paikallaan, juurtua syvästi yhteen paikkaan, sitoutua siihen. Tällaisiakin ihmisiä maaseutu tarvitsee - syvästi sitoutuneita, paikalla pysyviä. Mutta ennen kaikkea moni ihminen kaipaa pysyvyyttä, juurtumista silloinkin kuin mieleltään on monipaikkainen. Kotipaikkarakkaat maaseudun työttömät miehet. Ne vanhat ihmiset, jotka muuttavat taajamaan vain palveluiden puutteen vuoksi.

Ajattelin tehdä kokeen. Yritän pysyä paikallani vuoden verran. Rajaan paikan ajalla: Liikkumatilaa jätän itselle ajatuksella yöksi kotiin Rantkaylään - lentokonetta ei saa käyttää :)

Ensimmäiseksi on katsottava almanakkaa: helmikuussa sovittu meno Lieksaan kuulemaan uudemman kerran Anna-Liisa Alangon ja kumppaneiden Turusmonologia. 200 kilsaa. Omalla autolla ehtii yöksi kotiin. Helmikuussa myös lamppukurssi Vilppulassa. Siihen olen jo ilmoittautunut. 750 kilsaa omalla autolla, se ei päiväseltään onnistu. Kolarin poropaimennuskoe on vielä kysymysmerkillä. Helsinkiin on mentävä puhumaan maaliskuussa, kun olen jo asian sopinut. Siinäkin raja rikkoutuu, sillä en jaksa enää samana päivänä junassa edestakaisin. (Hauskan joensuulaisen sarjakuvan olen nähnyt tällaisesta kokousmatkasta. Olikohan Johanna Uimoisen?) Mutta yllättävän tyhjänä Joensuun ulkopuolisista menoista olen saanut almanakan säilymään - tietoisesti jo nyt. Tästä se sitten alkaa: rajan ylitysten tarkkailu. Ei tässä liikkuminen rajoitu, mutta liikkumisen rajat supistuvat.