Avautua solmuun

Niin siinä kävi, etten sittenkään uskaltanut vuokrata pois kaupunkiasuntoa. Selityksiä on roppakaupalla, mutta tässä yksi. Minulla on niin paljon keskeneräisiä (kirjoitus)projektia, etten enää halua niitä siirtää muuttojen kanssa hääräämisen vuoksi. Yritän nyt asettua tähän: eläkeläiseksi, jolla on vapaa-ajankoti maalla ja asunto kaupungissa. Siis tavanomaisistakin tavanomaisin kuvio.

Tämän aamun ajatukset (ja kyynelkanavat) avasi Hesarin arvostelu Martta Koskisesta kirjoitetusta kirjasta. Ompelijatar Koskinenhan oli ainoa sisällissodassa vakoojana teloitettu nainen.
Hän on kaksi vuotta mammaani, isänäitiäni, vanhempi. Ompelijatar Sanelma Salojärvi tunsi Martta Koskisen. Kaksi Sanelman veljeä kuoli punaisten vankileirillä ilmeisesti sairauksiin ja nälkään.

Mietin, miten muistoistakin kamppailaan - usein huomaamatta ja tahattomasti. Kotonani muistot ovat aina olleet äidin muistoja. Siksipä minulle onkin tuttu maaninkalaisen kanttorisuvun elämä. Perheen, jossa äidin veljistä toinen kuului Akateemiseen Karjalseuraan, jossa oli itsestään selvää että kaikki lapset kirjoittavat ylioppilaaksi ja opiskelevat akateemisen ammatin. Sen suvun tarinat osaan pitkästymiseen asti ulkoa.  Raskaita asioita sielläkin on eletty. Dramaattisempia sotaan liittyviä muistoja se, kuinka äidin koti Kinnulanhovi paloi ilmiliekeissä, kun yksi talon työmiehistä käveli reppu selässä päättyneestä sodasta pihaan.

Olen nyt levitellyt sängylle muruja toisista tarinoista -  mummostani Sanelmasta. Sänky on täynnä mamman kirjoja ja valokuva-albumeja. Joukossa on yksi veljensä Nestorin kirja, Konrad Lehtimäen kirja Ylös Helvetistä. (Sen ensimmäiselle lehdelle on äitini leikannut Aamulehden pienen uutisen vuodelta 2002. Äiti siis yritti kantaa myös toisia muistoja vaikkei sitä maailmaa koskaan ymmärtänyt.) Konrad Lehtimäki oli uutisen mukaan pasifisti ja sosialisti, kansanedustaja. Sai kuolemantuomio 1918, mutta todettiin syyttömäksi uusintakäsittelyssä.

Yritän otsa kurtussa palauttaa mieleen pieniä lauseenpätkiä lapsuudesta. Sanoiko mamma, että he
kävivät aidan raosta antamassa veljille ja muille punavangeille ruokaa. Mitä mamma puhui Martta Koskisesta? Mitä kirjat sängylläni kertovat isoäidistäni.

Olen koko ikäni ajatellut, että minussa avautuu solmuun monta suomalaisen yhteiskunnan kipukohtaa itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. Yläluokkainen "kulttuurisuomi", mutta savolaisen maaseudun ja pikkukaupungin (Kuopion) kontekstissa. Pakolaisuus ja ikuinen toiseus, vieraus. (Ukkini, mamman mies oli virolainen.) Työväenkulttuuri (mamma ja veljensä Tapani aloittivat työveännäyttmöillä Jyväskylässä ja Tampereella), naisen asema (uskottomuus, avioton lapsi), sisällissodan vastakkainasetteulu (valkoinen äiti ja punaisen suvun jälkeläinen isä).  Kaikki tuiki tavallisia elämän kohtaloita tuona aikana.  Mutta puhumattomina painavia. Luulen, että isäni tunnisti nämä jännitteet, äitini tuskin koskaan. Siksi vielä minäkin niitä kannan. Ja itse olen huomaamattani toistanut.

Lasteni isä syntyi saunassa Pielisjärvellä, minä Kuopion keskussairaalassa. Äiti hakeutui jo hyvissä ajoin Kuopioon sukulaistensa hoiviin  odottamaan synnytystä. Anoppini kävi varmaankin aamulla lypsämässä lehmän.

Äidin sanoitettuja muistoja on kyllin, mutta isän mummo, Sanelman äiti, minut lapsena hoiti, Isomummon, mamman ja ukin luona asuin pitkiä aikoja äidin opiskellessa Helsingissä. Ruumiissani taidan kantaa sanattomana sen suvun muistot.

(Avautua solmuun on feministisen kirjan nimi. Juuri nyt en muista kirjoittajaa, joku Pia.)

Ukonniemen aamu

Herätessäni mietin, onko pieni valon kaje päätyikkunassa kuutamo vai aamunkaje. Kuu sen ei kaiken järjen mukaan pitänyt olla sillä kokeilin illalla koirien kanssa pientä potkurilenkkiä ilman otsalamppua. Sanotaan, että silmä tottuu pimeään ja totta oli, että hetken matkaa kuljettuamme aloin erottaa tienpenkkojen ääriviivat. En silti meinannut palatessamme löytää pihatienhaaraa. Kuuta ei silloin ollut, olisiko taivas ollut pilvessä, en usko.

Valonkaje näytti lisääntyvän ja kurkistin ulos verhonraosta. Aamu oli. Kello vähän yli seitsemän. Puin takin ja myssyn, kiskoin kengät jalkaani. (Minun on saatava helposti jalkaan vedettävät huussikengät.) Toinen koirista lähti mukaan huussimatkalle, toinen ei innostunut uloslähdöstä, halusi maata etutassut alleen taiteltuna, kiepille kääriytyneenä sängyllään (entisellä sohvatyynyllä)  kylmän ulkoeteisen nurkassa.

Punainen aamu sarasti ja pakkanen tuntui, muttei kuitenkaan kireältä. Sisällä katsoin ulkomittaria. 14 astetta. Sytytyin kaksi kynttilää uunin päälle , valaistkoot ne yhdessä lisääntyvän päivänvalon kanssa.. Vasta myöhemmin huomasin, että nyt on toinen adventti.

 Palasin peiton alle miettimään, lukisiko nettihesarin, kuuntelisiko radiota, löytyisikö joku kirja luettavaksi. Minulla oli mukana pari päivää aiemmin kirjailijayhdistyksen arpajaisissa voittamani kaksi ohutta kirjaa. Yhden olin ostanutkin vaikka olen lujasti vannonut, etten kanna paperikirjoja enää kotiin muuta kuin kirjastosta.
Valitsin pinon päällimmäisen, Pasi Hirvosen irtisanotun miehen. Luin yhteen menoon sivulle 72. Paljon enempää sivuja ei olekaan. Pidän kirjasta. Tyylistä ja tavasta käsitellä yhteiskunnan tämän hetkisiä paradokseja ja ilmapiiriä, myös ilmeisen itsekoettua työttömyyttä ja elämää. Kiinnostavuutta lisää sekin, että liikutaan tutuissa maisemissa, Joensuussa.  Sisällöllisiesti samassa tematiikassa liikutaan kuin huipputaitavassa I, Daniel Blake elokuvassa, joka on tehostetun, ulkoistetun ja markkinoisetun ex-hyvinvointivaltion ajankuva.

Olen lupunut pannukahvista ja siirtynyt suodattamaan vanhanaikaisilla metodeilla. Keitän veden ja lasken sitten suodattimen läpi pannuun. Pannukahvia varten pistin aamuisin ensitöikseni tulen hellaan (Sitä ei ehdottomasti saanut keittää sähkölevyllä. Koko jutun idea oli siinä, että kahvi keitettiin puuhellalla.) On mukavampi herätä kaikessa rauhassa kahvin kanssa ja vasta sitten ryhtyä neuvottelemaan hellan kanssa syttymisestä.

Nopeat neuvottelut tänä aamuna. Olen päättänyt helpottaa elämääni sytytyspaloilla sillä tuohta ei ole.

Aurinko on jo metsän reunan ylläpuolella. Se paistaa kirkkaasti, valo taittaa varjoja lumeen ja puihin. On sykähdyttävän kaunista. Pulleat närhet syövät taas siemeniä tuvan ikkunan alla. Ne olvat pelotelleet pikkulinnut navetan seiunstan syöttöhärveleille. Siellä käy suhina.

Närhet ärsyttävät. Kahmivat kaiken ja pienemmille ei jää kuin muruset. Tämä on kai luonnonlaki. Kun haluaa auttaa pienimpiä ja heikompia, tuleekin syöttäneeksi isoja ja kylläisiä. (Pikkulintujen kyky varastoida energiaa on niin pieni, että ne kuluttavat pakkasella kaiken energian vajaassa vuorokaudessa - jos oikein muistan. Isommat linnut pärjäävät syömättä pidemään. Tämän opin radion luontoillasta.)

Valon lisääntyessä, uunin ja kropan lämmetessä aamuhämärän ajatukset häviävät. Silloin mielessä oli taas monta entäsjossia. Entäsjossähöt katkeavat enkä saa uunia vetämään entäsjos....Olin päättnyt heti kunnolla herättyäni tekstata mahdollisille vuokralaisille, etten sittenkään vuokraa kaupunkiasuntoa.

En sitten kuitenkaan tekstannut. Tulevat illalla katsomaan.

Talitintit uskaltautuivat lintulaudalle - närhet ruokailevat maassa, se on niille helpompaa kuin laudalla taiteilu. Käyvät vaan ensin pudottelemassa siemeniä maahan naposteltavaksi. (Kenties päästän Tuikun hätyyttämään ne pois.) Nyt puen päälle, harjaan hampaat, pesen naaman, lähden koirien kanssa ulos pakkasaurinkoon.
Täytyy laittaa atuo johdon päähän, iltapäivällä suuntana kaupunki.

Uskallanko ja kannattaako

"Jokela. Olen seissyt valokuvaaja Markus Jokelan kameran vieressä reportaasikeikoilla kolme vuosikymmentä. Se on opettanut havaitsemaan ja näkemään mikä onkin reportaasia tehdessä tärkeintä. En oikein usko haastatteluun." Sitaatti on Ilkka Malmbergin aakkosista kohdasta J. Aakkoset julkaistiin Gloriassa 3.12.2016 Malmbergin kuoltua haimasyöpään. Olen lukenut aakkoset moneen kertaan. Kenties tarkastelen niitä yksi kerrallaan. 

Malmberg oli kuollessaan 62 vuotias. Hän  oli upea tutkiva journalisti (tai lehtimies niin kuin hän itse halusi sanoa - lehtimies tuntuu paperilta, ei digiajalta.)  Tai on. Kaikki hänen hienot juttunsa ovat täällä edelleen. Malmberg osasi kuvata suomalaista arkipäivää. 

Kirjoitan tätä Kuhnustassa. Puuhella hohkaa vaivalloisen sytyttämisen jälkeen. Lisää lämpöä saan sähköllä, uuniin en vielä hirveä koskea - niin kenkku se on. Naapurin kanssa olen sopinut talven aurauksista. 

Täytän joulun alla 65 vuotta. 

Ulkona on jo pimeää, pakkanen kiristyy.  Talvi on vasta edessä. Tässä mökissä on asuttu 70 vuotta kesät talvet. Minä mietin, uskallanko edes kokeilla: uskallanko vuokrata kaupunkiasunnon pois vuodeksi? Miten selviän ulkohuussin ja kantoveden kanssa? Entä kun kaivosta loppuu vesi tai kun auto menee rikki? Entä jos sairastun? Jos sairastuisin vakavasti, haluaisin "omaan kotiin" joensuuhun - helpomman elämän (vai helpomman kuolemisen) äärelle. Entä miten äiti?
Olen kohta 65 vuotta. On mahdollista ja todennäköistä, että elän vielä parikymmentä vuotta. Sitä en tietysti voi tietää kuten en sitäkään, millaisessa kunnossa vietän loput vuoteni.
En pidä siitä sanonnasta, että vasta eläkkeelle jäätyä elämä alkaa. Kovin surkeaa on elämän täytynyt siihen asti olla, jos siltä tuntuu. Inhoan myös sanontaa, että ihminen on juuri sen ikäinen kuin tuntee olevansa. Ei ole. Kenties psykologisessa mielessä, mutta ei fysiologisesti, sosiaalisesti tai institutionaalisesti. Voin tuntea itseni joskus "nuoreksi työtöksi" - ja tunnekin. Peili kyllä kertoo, etten ole. Jäsenten jäykkyys tai kolotus, nopea väsähtäminen tai hengästyminen vahvistavat saman. En sujahda luontevasti mihin tahansa nuorisoporukkaan, vain niihin jossa iällä ei ole väliä. Eläkkeeni suomaa taloudellista turvaa ei taas nuori ihminen voi saada. Ei ihminen ole sen ikäinen, kun tuntee olevansa.

Tuhlaanko jäljellä olevaa elämääni, jos asetun tänne syrjäkylälle? Mistä jään paitsi? Mutta myös: mitä saan tilalle?  Mökissä on lämmin. Koira nukkuu jaloissa, toinen viileässä eteisessä. Radio ykkönen tarjoilee hyvää ohjelmaa - tällä kertaa populismista. Netti toimii. Kello raksuttaa.

Ostin 20 metrin ulkosähköjohdon. Saan auton moottorin lämpiämään tarpeen mukaan.

Aamulla kaupungista ajellessani paistoi talviaurinko matalalta. Valkoinen hanki sädehti. Vaarat siinsivät sinisinä. Perillä röyhkeät, pulleat närhet söivät pikkulinnuille tarkoittamaani evästä.  Koirat noukkivat syöttöautomaateista pudonneita auringonkukansieminä. Talitiaiset, kuusitiaiset, sinitiaiset, punatulkut pyrähtelivät hakemassa omaa osuuttaan.

Ei minua piinaa vain uskalluksen puute. Näen elämän jonkinlaisena nollasummapelinä. Jos teen vääriä valintoja - jos menetän jotakin parempaa. Voitanko vai häviänkö, jos.
On vaikeaa oikeasti noudattaa sitä ajatusta, että elämä on hyvää juuri siinä, missä olet. Että itse omilla teoillaan, ajatuksillaan ja sanoillaan tekee elämän hyväksi tai huonoksi. Ei se paikasta ole kiinni.

 Ilkka Malmbergin aakkosten E on "Elämälle kiitos."

Autossa kuulin radiosta jonkun hyvän elämänviisauden. Ajattelin, että tämän painan mieleeni, tämän muistan. En muista.