Avautua solmuun

Niin siinä kävi, etten sittenkään uskaltanut vuokrata pois kaupunkiasuntoa. Selityksiä on roppakaupalla, mutta tässä yksi. Minulla on niin paljon keskeneräisiä (kirjoitus)projektia, etten enää halua niitä siirtää muuttojen kanssa hääräämisen vuoksi. Yritän nyt asettua tähän: eläkeläiseksi, jolla on vapaa-ajankoti maalla ja asunto kaupungissa. Siis tavanomaisistakin tavanomaisin kuvio.

Tämän aamun ajatukset (ja kyynelkanavat) avasi Hesarin arvostelu Martta Koskisesta kirjoitetusta kirjasta. Ompelijatar Koskinenhan oli ainoa sisällissodassa vakoojana teloitettu nainen.
Hän on kaksi vuotta mammaani, isänäitiäni, vanhempi. Ompelijatar Sanelma Salojärvi tunsi Martta Koskisen. Kaksi Sanelman veljeä kuoli punaisten vankileirillä ilmeisesti sairauksiin ja nälkään.

Mietin, miten muistoistakin kamppailaan - usein huomaamatta ja tahattomasti. Kotonani muistot ovat aina olleet äidin muistoja. Siksipä minulle onkin tuttu maaninkalaisen kanttorisuvun elämä. Perheen, jossa äidin veljistä toinen kuului Akateemiseen Karjalseuraan, jossa oli itsestään selvää että kaikki lapset kirjoittavat ylioppilaaksi ja opiskelevat akateemisen ammatin. Sen suvun tarinat osaan pitkästymiseen asti ulkoa.  Raskaita asioita sielläkin on eletty. Dramaattisempia sotaan liittyviä muistoja se, kuinka äidin koti Kinnulanhovi paloi ilmiliekeissä, kun yksi talon työmiehistä käveli reppu selässä päättyneestä sodasta pihaan.

Olen nyt levitellyt sängylle muruja toisista tarinoista -  mummostani Sanelmasta. Sänky on täynnä mamman kirjoja ja valokuva-albumeja. Joukossa on yksi veljensä Nestorin kirja, Konrad Lehtimäen kirja Ylös Helvetistä. (Sen ensimmäiselle lehdelle on äitini leikannut Aamulehden pienen uutisen vuodelta 2002. Äiti siis yritti kantaa myös toisia muistoja vaikkei sitä maailmaa koskaan ymmärtänyt.) Konrad Lehtimäki oli uutisen mukaan pasifisti ja sosialisti, kansanedustaja. Sai kuolemantuomio 1918, mutta todettiin syyttömäksi uusintakäsittelyssä.

Yritän otsa kurtussa palauttaa mieleen pieniä lauseenpätkiä lapsuudesta. Sanoiko mamma, että he
kävivät aidan raosta antamassa veljille ja muille punavangeille ruokaa. Mitä mamma puhui Martta Koskisesta? Mitä kirjat sängylläni kertovat isoäidistäni.

Olen koko ikäni ajatellut, että minussa avautuu solmuun monta suomalaisen yhteiskunnan kipukohtaa itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. Yläluokkainen "kulttuurisuomi", mutta savolaisen maaseudun ja pikkukaupungin (Kuopion) kontekstissa. Pakolaisuus ja ikuinen toiseus, vieraus. (Ukkini, mamman mies oli virolainen.) Työväenkulttuuri (mamma ja veljensä Tapani aloittivat työveännäyttmöillä Jyväskylässä ja Tampereella), naisen asema (uskottomuus, avioton lapsi), sisällissodan vastakkainasetteulu (valkoinen äiti ja punaisen suvun jälkeläinen isä).  Kaikki tuiki tavallisia elämän kohtaloita tuona aikana.  Mutta puhumattomina painavia. Luulen, että isäni tunnisti nämä jännitteet, äitini tuskin koskaan. Siksi vielä minäkin niitä kannan. Ja itse olen huomaamattani toistanut.

Lasteni isä syntyi saunassa Pielisjärvellä, minä Kuopion keskussairaalassa. Äiti hakeutui jo hyvissä ajoin Kuopioon sukulaistensa hoiviin  odottamaan synnytystä. Anoppini kävi varmaankin aamulla lypsämässä lehmän.

Äidin sanoitettuja muistoja on kyllin, mutta isän mummo, Sanelman äiti, minut lapsena hoiti, Isomummon, mamman ja ukin luona asuin pitkiä aikoja äidin opiskellessa Helsingissä. Ruumiissani taidan kantaa sanattomana sen suvun muistot.

(Avautua solmuun on feministisen kirjan nimi. Juuri nyt en muista kirjoittajaa, joku Pia.)