Ukonniemen aamu

Herätessäni mietin, onko pieni valon kaje päätyikkunassa kuutamo vai aamunkaje. Kuu sen ei kaiken järjen mukaan pitänyt olla sillä kokeilin illalla koirien kanssa pientä potkurilenkkiä ilman otsalamppua. Sanotaan, että silmä tottuu pimeään ja totta oli, että hetken matkaa kuljettuamme aloin erottaa tienpenkkojen ääriviivat. En silti meinannut palatessamme löytää pihatienhaaraa. Kuuta ei silloin ollut, olisiko taivas ollut pilvessä, en usko.

Valonkaje näytti lisääntyvän ja kurkistin ulos verhonraosta. Aamu oli. Kello vähän yli seitsemän. Puin takin ja myssyn, kiskoin kengät jalkaani. (Minun on saatava helposti jalkaan vedettävät huussikengät.) Toinen koirista lähti mukaan huussimatkalle, toinen ei innostunut uloslähdöstä, halusi maata etutassut alleen taiteltuna, kiepille kääriytyneenä sängyllään (entisellä sohvatyynyllä)  kylmän ulkoeteisen nurkassa.

Punainen aamu sarasti ja pakkanen tuntui, muttei kuitenkaan kireältä. Sisällä katsoin ulkomittaria. 14 astetta. Sytytyin kaksi kynttilää uunin päälle , valaistkoot ne yhdessä lisääntyvän päivänvalon kanssa.. Vasta myöhemmin huomasin, että nyt on toinen adventti.

 Palasin peiton alle miettimään, lukisiko nettihesarin, kuuntelisiko radiota, löytyisikö joku kirja luettavaksi. Minulla oli mukana pari päivää aiemmin kirjailijayhdistyksen arpajaisissa voittamani kaksi ohutta kirjaa. Yhden olin ostanutkin vaikka olen lujasti vannonut, etten kanna paperikirjoja enää kotiin muuta kuin kirjastosta.
Valitsin pinon päällimmäisen, Pasi Hirvosen irtisanotun miehen. Luin yhteen menoon sivulle 72. Paljon enempää sivuja ei olekaan. Pidän kirjasta. Tyylistä ja tavasta käsitellä yhteiskunnan tämän hetkisiä paradokseja ja ilmapiiriä, myös ilmeisen itsekoettua työttömyyttä ja elämää. Kiinnostavuutta lisää sekin, että liikutaan tutuissa maisemissa, Joensuussa.  Sisällöllisiesti samassa tematiikassa liikutaan kuin huipputaitavassa I, Daniel Blake elokuvassa, joka on tehostetun, ulkoistetun ja markkinoisetun ex-hyvinvointivaltion ajankuva.

Olen lupunut pannukahvista ja siirtynyt suodattamaan vanhanaikaisilla metodeilla. Keitän veden ja lasken sitten suodattimen läpi pannuun. Pannukahvia varten pistin aamuisin ensitöikseni tulen hellaan (Sitä ei ehdottomasti saanut keittää sähkölevyllä. Koko jutun idea oli siinä, että kahvi keitettiin puuhellalla.) On mukavampi herätä kaikessa rauhassa kahvin kanssa ja vasta sitten ryhtyä neuvottelemaan hellan kanssa syttymisestä.

Nopeat neuvottelut tänä aamuna. Olen päättänyt helpottaa elämääni sytytyspaloilla sillä tuohta ei ole.

Aurinko on jo metsän reunan ylläpuolella. Se paistaa kirkkaasti, valo taittaa varjoja lumeen ja puihin. On sykähdyttävän kaunista. Pulleat närhet syövät taas siemeniä tuvan ikkunan alla. Ne olvat pelotelleet pikkulinnut navetan seiunstan syöttöhärveleille. Siellä käy suhina.

Närhet ärsyttävät. Kahmivat kaiken ja pienemmille ei jää kuin muruset. Tämä on kai luonnonlaki. Kun haluaa auttaa pienimpiä ja heikompia, tuleekin syöttäneeksi isoja ja kylläisiä. (Pikkulintujen kyky varastoida energiaa on niin pieni, että ne kuluttavat pakkasella kaiken energian vajaassa vuorokaudessa - jos oikein muistan. Isommat linnut pärjäävät syömättä pidemään. Tämän opin radion luontoillasta.)

Valon lisääntyessä, uunin ja kropan lämmetessä aamuhämärän ajatukset häviävät. Silloin mielessä oli taas monta entäsjossia. Entäsjossähöt katkeavat enkä saa uunia vetämään entäsjos....Olin päättnyt heti kunnolla herättyäni tekstata mahdollisille vuokralaisille, etten sittenkään vuokraa kaupunkiasuntoa.

En sitten kuitenkaan tekstannut. Tulevat illalla katsomaan.

Talitintit uskaltautuivat lintulaudalle - närhet ruokailevat maassa, se on niille helpompaa kuin laudalla taiteilu. Käyvät vaan ensin pudottelemassa siemeniä maahan naposteltavaksi. (Kenties päästän Tuikun hätyyttämään ne pois.) Nyt puen päälle, harjaan hampaat, pesen naaman, lähden koirien kanssa ulos pakkasaurinkoon.
Täytyy laittaa atuo johdon päähän, iltapäivällä suuntana kaupunki.