Jälki kirjallisuudessa ja muita jälkiä

Kesä on hurahtanut kennelin pentublogia päivtellessä. Pikkuhiljaa olen palannut pentujen seasta ihmisten arkeen. Jokasyksyinen kirjallisuustapahtuma Joensuussa tuli taas istuttua alusta loppuun, kaikki kolme päivää. Monenmoista jäi mieleen ja mietityttämään. Päällimmäiseksi jäi Taisto Reimaluodon monologi Saarikosken runoista, "Hämärän tanssi". Sellaista intensiteettiä ihailen ja se tulkinnan voima! Reimaluodon tunneilmaisu kosketti niin kovasti, että vaikka en sanojen tasolla aina perässä pysynyt, oma tunnerekisterini oli käytössä laidasta laitaan. Naurusta kyyneliin kuljin. Kuvittelen, että se oli lahjakkaan näyttelijän eläytyminen ja tulkinta, joka veti mukaansa ja välittyi. Mahtavaa.

Myös Ukrin järjestämä tuoreen runon tapahtuma päivien aikana oli iloinen yllätys. "Nuoret" miehet (minun näkökulmastani nuoret Lassi Hyvärinen, Raino Harinen, Miika Nuutinen) esittivät runojaan.  Hauskaa oli huomata, että maalaisteema oli esillä niissäkin runoissa - nimenomaan tuoreista näkökulmista ja nykyisenään.

Aki Ollikaisen kirja "Nälkävuosi" täytyy lukea. Katja Ketun "Kätilön" olen lukenutkin. Molemmat kirjailijat olivat paikalla. Heillä on molemmilla vankka yhteiskunnallishistoriallinen ote aiheisiinsa.  Juontaja Matti Mäkelä vihjaisi, että heillä on tutkijan ote työhönsä. Samaa ajattelin, etenkin Ketun kohdalla.

Nyt apurahahakemuksia väsäämään.

Annikin runofestivaaleilla

Annikin runofestivaalit Tampereella on syntynyt puutalokorttelin asukkaisen pienimuotoisena toimintana, mutta nykyisin se on kansainvälinen tapahtuma, joka järjestetään edelleen paljolti asukkaiden talkoovoimin Annikinkadun puutalokorttelin sisäpihalla. Tosin tapahtuma on paisunut monipäiväiseksi ja ennen varsinaista pihapäivää runo on esillä pitkin poikin Tamperetta.

Minulla oli tänä vuonna ilo ja kunnia esittää runoni festarilavalla, sillä se sijoittui kolmen palkitun joukkoon maalaisrunokilpailussa. Loistava saavutus kilpailussa, jossa osallistujia oli 550. Voittajarunot voi lukea täältä:

http://www.facebook.com/l.php?u=http%3A%2F%2Fwww.annikinkatu.net%2Frunofestivaali2013%2Fvoittajarunot.pdf&h=zAQEoiykR

Runolla menee muutenkin taas hyvin. Niitä kirjoitetaan ja luetaan. Ja niitä esitetään mitä moninaisimmissa yhteyksissä ja tilaisuuksissa.

Harrastelijakirjoittajan ilonhetkiä

Eilen pölähti postiin kolme kovakantista kirjaa, kaikki yhtä ja samaa, nimittäin Maahengen kustantamaa kirjaa "Iso siika".  Kirja perustuu kirjoituskilpailuteksteihin, joita julkaistiin 40. Sanoisinko korskeasti, että debytoin kaunokirjallisella puolella sillä tekstini "Soutaja" on mukana kokolemassa. 
Iso siika -kirja on esineenä kaunis (valokuviakin sopivasti) ja jutut mukavaa luettavaa.
Vaikka kilpailun tavoite oli kerätä tornionjokilaakson kalastusperinnettä, eivät kaikki jutut sinne sijoitu ja vain harvoissa kalastus itsessään on pääasia.  Näin on laita omankin tekstini, Tornionjoen tunnen lähinnä kartalta ja muutaman kerran olen sen autolla eläessäni ylittänyt - joskin isomummoni lähti aikanaan Muoniosta Tornionjokea pitkin karjakkokouluun etelään - eikä koskaan enää kotiseudulleen palannut.  Niinhän se silloin meni; kulkuneuvoja - ja yhteyksiä ei ollut.
Tekstissäni pyritään yhden maaseudun kesäasukkaan elämänkaaren kautta katsomaan myös yhteiskunnan ja maaseudun rakennemuutosta. Siis vahvasti yhteiskunnallinen viitekehys joskaan ei yhteiskuntapoliittinen sanoma.

 http://www.maahenki.fi/

Mukava tunne. Mikään tieteellinen julkaisukanava ei taida saada enää aikaan samanlaista kutkutusta, vaikka tekstin valmiiksi saaminen aina mukavalta tuntuukin.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuodenvaihteessa kirjoittaminen kierähti kaunon puolelle. Nyt olen penkonut keskeneräistä käsikirjoitusta, jonka tematiikkana on kehitysvammaisten arki. En millään tahdo saada siihen tulokulmaa, joka mieluummin integroisi kuin eristäisi. Tämähän tämä "erityisryhmien" tutkimisen ongelma aina on: Kun valitsee jonkin institutionaalisessa sosiaalipolitiikassa nimetyn ryhmän - kuten päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, kehitysvammaiset - samalla tulee eristäneeksi heidät ja jatkaneeksi tutkijana eristämisen politiikkaa, jo pelkästään kättämällä näitä käsitteitä.  Institutionaalisia käytäntöjä on kehitelty, jotta lainsaaädännöllä voidaan taata näihin ryhmiin luetuille ihmisille oikeuksia. Samalla tahtomattakin vahvistuu myös erilliseksi - toiseksi - identifioiminen.
Katselin alkuvuodesta Kovasikajutun - kehitysvammaisten punk-bändistä kertovan dokumentin. Siinäkin bändin jäseniä yhdisti kehitysvammaisuus, vaikkain myös musiikki. He laulavat "meistä"; me halutaan asua Kalliossa, me ei haluta asua laitoksessa. Toisin sanoen he ajavat punkillaan ja me-puheellaan kehitysvammaisten oikeuksia.

Musiikki on yhteinen arvo ja viiteryhmänä kehitysvammaisuus.  Muusikoilla on myös sukupuoli ja ikä: he ovat eri-ikäisiä miehiä ja edustavat siis myös eri sukupolvia. Meillä ei varmaankaan koskaan ole tutkittu eri ikäisten kehitysvammaisten sukupolvikokemuksia - eikä niiden suhdetta oman sukupolven yleisempiin kokemuksiin. Veikkaan, että vanhimmat elossaolevat kehitysvammaiset ovat nähneet aivan erilaisen hyvinvointivaltion rakentumisen kuin vaikkapa palkkatyöläinen. Heidän kokemuksensa asettuvat usein poliittisesti laitosvammaisuuden rakentamiseen. Asunto on monille aina vuosidadan vaihteeseen asti ollut selkeä laitos. Nyt on asumisen suhteen enemmän hajontaa, mutta kovin kaavamaisia ratkaisut edelleen ovat.

Kuitenkin useat kehitysvammaisuuteen liittyvät sosiaaliset ongelmat koskevat ihmisiä ylipäänsä ja haen kuumeisesti tapaa puhua ongelmista yleisemmällä tasolla niin, että esimerkkinä on kehitysvammaisten asumista koskevat havaintoni. Kysehän on sellaisista asioista kuin sosiaalisista suhteista ja niiden merkityksestä, sosiaalisesta tuesta ja konkreettiseta avusta tietynlaisen elämäntavan mahdollistajana. Ei lainkaan kehitysvammaspesifi aihe. Feminististen yhteiskuntafilosofien sanoin: ihmiset ovat toinen toisiaan tarvitsevia, elämänsä eri vaiheissa eri tavoin. Tätä ajatusta olen yrittänyt koko tutkijaurani ajan soveltaa empiirisiin aineistoihin, mutta kovin keskeneräisiä sovellukset ovat. Kyse on tulokulmista, lähestymistavoista, tavoista kirjoittaa.

Arkielämä ja elämäntapa ovat lähinnä niitä yhteiskuntatieteellisiä tulokulmia, joista kuvittelen löytäväni ratkaisun. Olen tuskastunut siitä, miten hoivapuhe ja samalla myös hoivatutkimus tuppaa kerta toisensa jälkeen korostamaan yksilöllistä tarvitsevuutta, ei elämän kokonaisuutta, jossa apu on vain yksi ulottuvuus. Tai institutionaalisia ehtoja, jotka tekevät hoivasta sellaista kuin se on.

Avuttomuus on seurausta siitä, ettei itselle sopivaa apua ole saatavilla tietyissä tilanteissa. Avuttomuuskin on siis aika- ja tilannesidonnaista kuten auttaminen. 
En tiedä, miten paljon vammaispolitikka on tätä asiaa käsitellyt.