Kuuntelen kun kirjoittamisesta puhutaan

Joensuun kirjallisuustapahtuma meni jo - yhdennentoista kerran. Varaan ajankohdan kalenteriini joka vuosi heti, kun se on lyöty lukkoon. Se on syksyni kohokohta. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea ja kokea sen voi vain olemalla läsnä, istumalla kolme päivää peräjälkeen auditoriossa - istua kuuntelemassa, kun muut puhuvat. Tämän tapahtuman yllä leijuu kirjallisuuden henki.

Rouskuttelen kuulemaani kuin leipää. Hotkin tuoreita ilmauksia, mutustelen harkittuja sisältöjä, nautin pikantista ilmaisusta. Puhuja toisensa jälkeen tekee vaikutuksen, kuka milläkin tavalla - sisällöllä, ilmaisulla, esiintymisellä.

En kykene nostamaan kokonaisuudesta yksittäisiä helmiä, sillä yhtä helminauhaa oli alusta loppuun, lasihelmiä ja timantteja sulassa sovussa.

Jussi Hyvärinen, joensuulainen runoilija. Hän kertoi venäläisestä runoilijasta, Mandelstamista - jonka kuulemilla luennoilla oli taipumusta muuttua runoiksi. Siksi hän ei koskaan valmistunut yliopistosta. Hänen runonsa olivat arvokkaita, niin arvokkaita että niiden vuoksi hänet vangittiin ja hän kuoli vankileirillä. Kirjaston runohyllyjä Hyvärinen kuvasi kuolleiden runoilijoiden hautausmaaksi. Kun otat hyllystä kirjan ja alat lukea, tapahtuu ylösnousemus.

Kustannustoimittaja Silja Hiidenmaata ja kirjailija Mikko Rimmistä kuunnellessa vakuutuin, että ahkerasti matkaava, kaikki kohteet koluava turisti saattaa lopulta nähdä vähemmän kuin paikallaan pysyvä, yhdestä ja samasta ikkunasta ulos tuijotteleva pohdiskelija.

Vilja Tuulia Huotarisen esitys oli taideteos, Huotarisen esittämä Lehmän kutsuhuuto soi kuin muinaisten esiäitien kirkas huhuilu, rakkauslaulu. Iloisen lehmän runot täytyy ostaa - nimenomaan ostaa, ostamalla antaa leipärahaa runoilijalle.

Parnasson päätoimittaja kertoi mitä päätoimittaja tekee. Hän ehti puhua takuulla neljä kertaa enemmän kuin minä olisin ennättänyt samassa ajassa. Asiaa puhui ja hienoja ilmaisuja käytti. Hän puhui muun muassa avustajista, joilla kaikilla on "hyvä kynä", samoin runoilijoiden "rihmastoitumisesta". Rihmastoituminen on ehdottomasti muuta toista kuin verkostoituminen.

Raija Oranen ilmoitti syyksi kirjoittamiseensa, että saa sanottua sen, mitä ei muuten voisi millään ilmaista.

Elektronisten kirjojen ja nettikirjallisuuden suhteen valaistuin monella tapaa. Totesin myös että kirjailija Matti Mäkelä on mainio paneelin puheenjohtaja. Sanavalmis, hauska, provokatorinen - sopivassa suhteessa näitä. Hieman liikaa tykkäsi puhua itse. Sähkökirjan lukulaitteen ajattelin hankkia - täytyyhän sekin lukemisen tapa ainakin kokeilla.

Paavo Haavikko kirjoitti kuulemma elämänsä loppuun asti samalla vuonna 1949 hankkimallaan kirjoituskoneella, mutta tämän hetken elävät kirjalijat ovat jo miltei poikkeuksetta omaksuneet tietokoneiden maailman - kuka milläkin tavalla.

Istuminen auditoriossa päättyi hengästyttävän herätteleviin Rospuutto-ryhmän avoimiin näytelmäharjoituksiin. Ohjaajana Hanna Kirjavainen, näytelmänä Risto Isomäen Saravatin hiekkaa - tai siis näytelmänä oli näytelmä, jossa näyttelijät yrittävät Saravatin hiekkaa esittämällä valistaa ihmisiä ekologisesta kriisistämme. Nyt näyteltiin minulle tosielämästäni tuttua kohtausta: kun lähtee barrikadeille tärkeänä pitämänsä asian puolesta, joutuu jossain vaiheessa henkilökohtaiseen kriisiin. Tämä tapahtuu silloin, jos kysyy itseltä mitä HYÖTYÄ tästä kaikesta lopulta oikein on.

Pakko mennä katsomaan valmis näytelmä. Pakko tietää, miten tässä näytelmässä ihmiset vastasivat itselle esittämäänsä kysymykseen: mitä hyötyä tästä oikeastaan on. Toivon, että jaksavat uskoa. Uskon, että jaksavat toivoa