Narulla liehuva pyykki on elämän ja toivon merkki

Eilen kirjoitin jotain narulla kuivuvasta pyykistä. Ajattelin sen kertovan toivosta ja tulevaisuudenuskosta. Tänään sitten Hesarissa jäljitettiin valokuvaa maailman ehkä pisimmästä pyykkinarusta, jonka oletettiin olleen Lauttasaaressa. Todisteena vain yksi mustavalkoinen valokuva unicefin arkistosta.  Kuvassa joku levittelee pyykkiä ristiin rastiin viritetyille naruille.

Toimittajan pienen salapoliisityön tuloksena selviää, että naru on ollut olemassa. Suomi sai hätäapua - vaatteita, kenkiä, rokotteita, lastentarvikkeita, lisäravinteita, terveydenhoidon ja meijeriteollisuuden tukea - vuosina 1946-1951.  Valokuvan pyykit ovat "Amerikan vaatteita"  kuljettaneesta uponneesta laivasta. Vaatteet oli tarkoitettu lähinnä Lapin lapsille.

Vaatteita oli ripustamassa naruille Lauttasaareen 40 vapaaehtoista.

Minä olen syntynyt vuonna 1951. Siis samana vuonna kuin hätäapu Suomeen loppui. Samana vuonna Suomi ryhtyi auttamaan muita.

Lähde: Sodan jälkeen Lauttasaareen viritettiin maailman kenties pisin pyykkinaru - miksei sitä muista kukaan.

P.s. 1 Jutussa Rafael Wardi sanoo, että "...siihen aikaan elämä itse riitti. Minäkin vain seisoin rannalla ja odotin saapuvia laivoja. Kukaan ei nykyään ole onnellinen."

P.s. 2 Kuvataitelijat ovat kuvanneet naruilla kuivuvaa pyykkiä (mm. Kaija Rossi), kulttuurintutkijat ovat sitä varmaan tutkineetkin. Eeva Jokinen on todennut pyykinpesun yhdeksi vahvimmin sukupuolittuneeksi kotityöksi. Näin aluksi ajattelen sen yhtenä arjen jatkuvuuden elementtinä. (Se ei kenties enää riipu narulla. vaan pyörii kuivausrummussa. Puhdasta tulee yhtä kaikki.

P.s. 3 Äkkiä muistan Afrikan. Tansanian, Illembulan. Päiväkodin värikkäät pyykit kuivumassa pitkin nurmikkoa auringossa. Minulla on ehkä siitä jokunen valokuvakin.