Vähän tiloastoja ja pork kana

Kiitos Hesarin, Maahanmuuttoviraston tilastot tarjoutuvat hakematta. (Monella tutkijalla onkin teoria, että tutkiessaan jotakin siihen liittyvät asiat ja aiheet tarjoutuvat eteen kaikkialla. Ei tarvitse lähteä tekemään tiedonhakuja. Nooo, kyllä niitäkin sietäisi tehdä siinä ohella.)

- 2015 - 31.3.2016 turvapikanhakijoita oli  34 713
- heistä Irakilaisia oli  69%
- seuraavaksi eniten Afganistanista 19%
- sitten Somalia, Syyria ja Albania

Viime syyskuu oli varsinainen piikki tulijoissa. Silloin heitä tuli yli 10 000. (Silloin tulivat tuttavanikin. He muistavat Suomen syksyn kauniina ja lämpimänä - ennen marraskuun pimeyttä ja talven pakkasia.)

Irakilaisten kohdalla
- ratkaisuja on tehty noin  7 000
-  lähes 60 % ratkaisuista on rauenneita (hakija on lähtenyt maasta tai perunut hakemuksen)
- myönteisiä päätöksiä on saanut noin 1 300 irakilaista, kielteisen reilut 500.

Vastaanottokeskuksissa, hätämajoituksissa ja alaikäisten ryhmämajoituksissa turvapaikkapäätöstä odottaa noin  25 000 turvapaikanhakijaa.
Vastaanottokeskuksia on enimillään ollut 84. Niistä pohjoisin on Kolrarissa. Itäisimmät Hyrynsalmellal, Lieksassa ja Kiteellä. (Suuri osa vastaanottokeskuksista on harvaan asutun maaseudun kunnissa).

Turvapaikkapäätöstä odottaa noin 25 000 hakijaa. Mitenkähän hakemusten käsittely ennen kesää onnistuu? Niinhän on luvattu viime vuoden hakemusten osalta.

Lähde: Helsingin Sanomat 19.4. "Turvapaikanhakijoita on tullut lähes 35 000 - päätöstä odottaa yhä 25 000 ihmistä."

Toinen uutinen saman päivän lehdestä: "Kaksi yritystä saada perhe Somaliasta Suomeen - toinen onnistui, toinen ei"

avainsanoja: toivoa ja odottaa lupaa saada jäädä, jäädä elämään ilman perhettä, paperisota ja dna-testit, ilman vanhempiaan jäävät,

Eivät he pysty keskittymään kotoutumisen kannalta tärkeisiin asioihin, kun ajattelevat koko ajan perhettään (, joka usein on jossain pakolaisleirillä.)

Niin: millaiseksi koko ajan odottavan arki rakentuukaan? Mitä, jos arjen oleellinen elementti on odottaminen?

Ja sitten se pork - kana. Tuttu toimittaja oli tänä aamuna kuullut telkkarista, miten joku maahanmuuttaja oli todennut, että "pork ja kana - ja sitten se onkin vihannes"

Tytöt yrittävät jo kotona ennen kauppaan lähtöä tutkia sanakirjasta ja kaupan nettimainosten avulla, mitä aikovat ostaa. Minulta kysellään vihannesten englantilaisilla nimillä, mitä ne ovat suomeksi. Enimmäkseen en tiedä - enimmäkseen en tiedä edes millaista on parsa tai kumina.
Tytöt ehdottivat minulle (varmaankin äitinsä vinkistä), että opettaisin heitä tekemään suomalaisia ruokia - ja he päinvastoin minulle irakilaisia.

Voi elämän kevät. Arjen (ja sen kotoutumisen)  kannalta tietysti koko ruljanssi on oleellinen. Minun oli pakko sanoa niin kuin asia on: en laita ruokaa. Inhoan ruuanlaittoa. Kaikki kolme aikuista poikaani ovat parempia ruuanlaittajia kuin minä.

Ruuanlaittamisesta on kuitenkin tullut se kulttuurien kohtaamisen areena, joka usein osoittautuu onnistuneeksi. Ruuan merkitys on keskeinen sekä kulttuurisesti että fysiologisesti. Ruuanlaiton ja etenkin syömisen merkitys on myös sen sosiaalisuudessa. (Paitsi minulla)