Tyhjästä ja tyhjenevästä

Tyhjilleen jäävä koulu on siis noussut esiin niin puhelinhaastatteluissa kuin kenttätöissäkin. Miksi koulun tyhjilleen jääminen sitten on erityisen paha asia? Fyysisesti kai tyhjänä oleva rakennus rapistuu nopeimmin (näin olen jostain lukenut, en tiedä, pitääkö paikkansa.) Psykososiaalisesti sieltä on kadonnut ihmiselämä, taloa ei asuta eikä eletä (jotkut tutkijat - mutta ketkä? - ovat esittäneet, että ihminen ja ympäristö ovat yhtä, niitä ei voi erottaa toisistaan. Valokuvaajat kyllä saattavat zoomata ihmisistä tyhjään (kuten autiotaloihin, jotka eläimet ovat vallanneet). Millähän he kiinnostuksensa perustelevat?
Koulu on lisäksi julkinen tila ja sellaisena koko kylän yhteinen tila (kuten kauppa ja posti ja muutkin palvelurakennukset). Jos se on tyhjillään (kunnan omistuksessa), onko kyläläisillä enää pääsyä sinne? Vai eikö ole mielekästä mennä käyttämättömänä pitkään olleeseen tilaan? Millainen tuntu siellä tulee? (Jos on olemassa käsite "kodin tuntu" niin mikä voisi olla "aution" tai "tyhjän tilan tuntu"? Millaisena käyttämättömäksi jääneen tilan näkee hän, joka päättää ottaa sen johonkin uuteen käyttöön? (Koulun ostaja, joka päättää tehdä siitä oman tilansa?)
Tyhjästä syntyy silti "käyttökustannuksia" (syntyykö, jos lämmittäminen lopetetaan ja rakennuksen annetaan rapistua? Kiinteistövero, entä muuta?)

Ei vain julkiset tilat, vaan myös yksityiset tilat (talot), joita ei enää asuta, pistävät silmään kyläkuvassa (kuten verhottomat ikkunat kerrostalossa, tyhjät näyteikkunat kaupungissa).

xxxx

Myös kylätutkija  Savisaari kiinnittää huomionsa tyhjään taloon: "...Moni taloista oli tyhjillään, mutta sitten: kukkia ikkunalaudalla, savua piipuista. Kyllä täällä asuttiinkin" (s. 113) Ja kenttätutkija jatkaa: " Pyöräilymatkoilla tuli vastaan lukuisia tyhjiä taloja, jotka herättivät kysymyksiä niin asumattomuuden tunnusta kuin autioitumisen syistä laajemminkin....Se (tie) vie suuren, kauniin talon pihaan, ja jatkaa sen ohi peltoaukealle. Jokin ei ole kohdallaan. Mistä syntyy asumattomuuden tuntu? Vaikka talo on siisti, piha järjestyksessä ja tie aurattu, jostakin syntyy autiuden kokemus. Se on pienissä vihjeissä, jotka kertovat, että täällä ei ole ketään. Käyttäjät puuttuvat ja siksi talo on pysähtynyt...Talo näyttää itseensä vetäytyneeltä, kolealta, vähän uhkaavaltakin. Täällä ei kukaan sytytä uuniin tulta." (s. 117)

Kaikki ei siis tutkijan ajatuksissa ole kohdallaan, kun talo on tyhjä. Asumattomuuden tunne ja autiuden kokemus syntyy siitä, ettei talossa ole ketään, että käyttäjät puuttuvat. Tutkija käyttää sanontaa "talo on pysähtynyt" ja talo on jopa pelottava (uhkaava). Päättelen, että jatkuvuuden puute on yksi asia, joka liitetään tyhjään taloon. Mikä kaikki jatkuvuus on uhattuna tyhjällä koululla? Mikä tekee tyhjästä talosta uhkaavan, pelottavankin? Ihmisten puute? Tutun väistyminen?

Hanna Savisaari viittaa Kaia Lehariin (Walker in a Lndscape. Teoksessa Aestithetic Culture, toim Knuuttila ym. 2005) Tämän mukaan arkkitehtuurin esteettinen arvostus on pitkään perustunut pelkän visuaalisen kokemuksen varaan. Ympäristön kokeminen on paitsi näkemistä tai kuulemista, monisyisempi yhdistelmä aistimuksia, muistoja ja käsityksiä, joita ei ole mahdollista eritellä aj eristää toisistaan. Leharilla tuntuu olevan jokin teoria kävelijän ja autoilijan erilaisista maisemakokemuksista.

Savisaarta lukiessa muistui mieleen myös ajatukset paikasta, joka tuo mieleen uusia paikkoja. Certeaulla on käsite "tilallinen kielioppi", jonka mukaan esimerkiksi huone sisältää toisen paikan, joka koostuu unista tai muistoista. Saarikangaskin täytyy taas kaivaa esille: Hänhän se juuri kirjoittaa käyttäjiensä kautta merkityksensä saavista tiloista! Ja Massey: paikan rakentuminen sosiaalisista suhteista, on suhteiden ainutkertainen ristysasema ja kohtauspaikka.  Saarikankaallahan se on tuo eletyn tilan käsite: talojen elämä on ennen kaikkea siellä elävien ihmisten elämää. Eletyssä tilassa yhdistyvät "yhteisesti jaetut ja henkilökohtaiset, symboliset ja matertiaaliset, kielelliset ja ei-kielelliset, tietoiset ja ei-tietoiset merkitykset". Eletty tila ulottuu fyysisten rajojen ulkopuolelle ja on jokaiselle omansa. Massey taas väittää, että paikan tuntu hahmottuu vain ajateltaessa paikkoja suhteessa toisiin paikkoihin.
No, kyläkoulu on ollut sosiaalisten suhteiden risteysasema monella tapaa. Niitä voi pohtia ja eritellä.
Lakkauttaminen vie konkreettisen risteysaseman, mutta ei yhteisesti jaettuja ja henkilökohtaisia merkityksiä heiltä, jotka ovat eläneet koulua tai kuulleet siitä kerrottavan. Sitä ei voi myöskää täyttää toisenlaisilla sosiaalisilla suhteilla tai se ei ole eletty ja koettu, jos se on tyhjä. Jonkunlainen kertomuksen jatko ainakin puuttuu (narratiivisesti ajatellen.)

Kiitos Hanna Savisaari, kun muistutit mieleeni kaksi ihan tuttua tekstiä! (Savisaaren artikkeli "Talon ja maisema tuntu", kirjassa Knuuttila ym. (toim.) Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista. SKS 2012)

Massey taas kirjoittaa paikkojen identiteetin muotoutumisesta.

Alan saada langanpäästä kiinni. Vaikka me tutkimme ensisijaisesti käytössä olevia entisiä kyläkouluja, ei-käytön ymmärtäminen on toki tärkeää. Sillä käytön vastakohta on käyttämättömyys.

xxxx

Tyhjenevä ja autioituva taas on sana, joilla usein kuvataan kyliä. Viitanneeko se sekä ihmisten vähenemiseen, talojen tyhjenemiseen ja palveluiden katoamiseen. Mistä kaikesta kylä tyhjenee? Karjalaisessa 7.9. oli kokosivun juttu kylätutkimuksesta Venäjän Karjalan Koivuselässä. "Sama kaiku on askelten" otsikkona kerrottiin, että muutos siellä on kuin toisinto Suomen maaseudulta. Kylien tyhmenemistä kuvaillaan työpaikkojen katoamisena, koulun lopettamisena, postin lakkauttamisena. Kyläkauppa toimii vielä. Kylän ilmettä muuttaa myös kotieläinten väheneminen. Etenkin Pertti Rannikko taitaa korostaa ei-tyhjenemistä: kesäasukkaita on paljon ja monet Petroskoissa asuvat ihmiset ovat kirjoilla Koivuselässä (ei siis ole hallinnollisesti tyhjä?) Rannikko pohtii, onko Koivuselän tulevaisuus rakentua petroskoilaisten datsakyläksi (siis muuttaa muotoaan, mutta ei tyhjentyä). Huomio kiinnittyy uuteen rakennettuun ja vanhan korjaamiseen.

Rannikolla on toistuvasti ollut tämä teema löytää uudella tavalla täytettyä kylää, kesäasukkaita, turisteja, marjanpoimijoita, metsästäjiä. Hän näkee täyttä siellä, missä joku muu tyhjää. Kysehän on myös katsomisen tavasta.