hoivaräätäleitä maaseuduille

Aamun Hesarin pääkirjoituksessa murehdittiin, löytyykö vanhuksille Helsingissä kelpo asuinsijoja laitoksia purettaessa.

Mielenterveyskuntoutujien, kehitysvammaisten ja vanhusten keskistetty asuminen on ainoa kohta, jossa palvelurakenteen keskittymistä puretaan.
Lasten ja nuorten palvelut (kuten koulut) ja koko väestön palvelut (kuten kirjastot) jatkavat keskittymistään. Synnytetään yhä harvemmassa sijaitsevia yhä suurempia laitoksia - toisin kuin vanhustenhuollossa sanotaan tehtävän.

Keskittäminen on alueellisen eriarvoistamisen perusmekanismi. Hajautunutta yhdyskuntarakennettamme moititiaan kelvottomaksi siellä, missä kulloinkin on keskittymisen keskus, niin sanottu "vetovoima".

Keskittymistään jatkavat myös maaseudun vanhusten "avopalvelut". Sen seurauksena siirtyvät eläkeläiset. He keskittyvät asumaan kuntataajamiin, joissa asuntoon tarvittavia palveluita luvataan olevan. Vetovoima on toisille pakkotyöntöä, mahdollisen avun tarpeen ennakointia. Ennakointi perustuu syväänjuurrutetulle oletukselle, että avopalveluita saadakseen "kotona asuvan" kuuluu muuttaa "kirkolle", "osakkeeseen". Samalla tavoin työttömän odotetaan muuttavan työllistyäkseen. Ei kukaan siinä kohtaa puhu oikeudesta asua kotona.

Vanhenevien asuinpaikkaa siirrellään samanaikaisesti useasta suunnasta. Heidän ei kuulu asua laitoksissa, mutta heidän kuuluu muuttaa keskitettyjen palveluiden äärelle.

Eikö ole mitään konstia, jolla ikänsä maaseudulla asuneet ihmiset voisivat niin halutessaan oikeasti jatkaa kotona asumistaan ilman, että heidän on siirrettävä asuntonsa kunnan taajamiin (jotka kuntaliitoksissa tyhjenevät palveluista, jonka jälkeen jne.)tai edemmäs? Uudet hallinnolliset keskukset voivat kyliltä katsoen olla hyvinkin vieraita, kaikkea muuta kuin kotoisia. Lupaus saatavilla olevista hoivapalveluista saattaa myös pettää. Aivan kuten usein pettää lupaus työstä pitkäaikaistyöttömälle.

OPM, STM ja TEM näyttävät yksituumaisilta siinä, että vanhustenhuoltoon on rakennettava uusia, räätälöityjä, vuoden kestäviä koulutuksia. Harvaan asutulla maaseudulla tarvitaan vielä jotain erilaista. Tarvitaan kyläasiamiehen tapaisia hoivaräätäleitä, sellaisia jotka kulloisenkin tilanteen mukaan kokoavat yhden vanhuksen avustamiseksi saatavilla olevista ihmisistä (sukulaisista, suostuvaisista pitkäaikaistyöttömistä ja naapureista, hoivayrittäjistä) kelvollisia kokonaisuuksia vanhan asumisen avuksi.

Pitkän ja leveän Suomen laajenevien kuntien hallinnollisissa keskuksissa on mahdoton tuntea kaikkien reuna-alueiden kulloistakin tilannetta ja kunkin kylän erilaisia mahdollisuuksia. Ei sitä ehkä kannata edes odottaa.

Tarvitaan vanhusasioita tuntevia keskustoja karttelevia reuna-alueiden hoiva-asiamiehiä. Tämä olisi oikeasti asiakaslähtöinen (sekä asukas ja kansalaislähtöinen) tarkastelutapa, ei pelkkää "asiakaslähtöisyyden höttöpuhetta".

Nyt puhun siis heistä, jotka eivät halua muuttaa, vaan haluavat jatkaa asumista keskittymisen kannalta väärässä paikassa sijaitsevassa kodissa. Heistä jotka haluavat vaikka pätkittäin työllistyä tutuilla seuduilla, heistä jotka haluavat asua kotonaan kuolemaan asti - ei siis vain niin pitkään "kun tätä apua saa" - kuten eläkeläisillä nykyisin on tapana sanoa.

Tällä hetkellä suomalaisen hoivatyön selkäranka on palkkatuki. Puolustetaan ja kehitetään sitä.